Lisää lisää… lisää kirjoja, lisää levyjä, lisää lehtiä… Maailma muuttuu, mutta kaikkea julkaistaan enemmän kuin koskaan, näin väittäisin. Itsekin olen tässä yhtenä syypäänä, minulta on tullut kaikkia yllämainittuja.

Erkki Vuokilan vuosikirja EVVK 2023 sisälsi aiemmasta poiketen ”vain” 104 sivua tehtäviä, siis kaksi sivua ajankohtaista pohdittavaa vuoden jokaiselle viikolle. Seitsemän päivän jaksolle on kalenteri, kuvaristikko, krypto sekä piilosana. Olin jälleen messuilla juttelemassa messuvieraiden kanssa kirjasta ja ristikoista ynnä muusta Teoksen osastolla ja tein sopivissa tilanteissa kävijöille henkilökohtaisia ristikoita. Saapas nähdä, tuleeko tälle jatkoa vielä, rankka urakka tämä ohkaisempikin kirja oli.

Yrityksemme ympärillä on taitavia piirtäjiä ja kaksi heistä on vastikään urakoinut kirjapuolella. Markku Mäkelältä ilmestyi Komposti – Kootut pilapiirrokset 2. Kirjassa on melkoinen määrä Markun ristikoissa julkaistuja pääkuvia. Ovathan ne kaikki tuttuja ja olen käynyt kirjan läpi jo useamman kerran, mutta joka kerralla ne naurattavat sekä paljon hauskoja yksityiskohtia sisältävien piirrosten että hyvien vitsien ansiosta.

Karikatyristi Teuvo Salminen on tehnyt Lasse Lehtisen kanssa kirjan Sinivalkoiset suosikit 1 – Humoristit. Teuvon mainiot piirrokset tekevät aina vaikutuksen ja Lasse kirjoittaa vuosikymmenten asiantuntemuksella. Kirja sopii katseluun ja lueskeluun.

Teoksen eräissä juhlissa tapasin kääntäjä Kaisa Siveniuksen. Hän paljastui piilosanafaniksi ja illan mittaan juttelimmekin paljon, myös Heli Kärkkäinen oli seurueessa. Puhe kääntyi teokseen, jota Kaisa oli kääntämässä. Hän kertoi sen perustuvan pitkälti anagrammeihin ja kääntämisen olevan haastavaa. Lupasin auttaa, jos olisi tarvis. Pariin kertaan asiaa keskenämme puimmekin, mutta loppujen lopuksi Kaisa ei tarvinnut kuin hieman henkistä tukea, sillä kaikki kirjan anagrammit ovat hänen itse keksimiään. Kirjan nimi on Joulun murhapeli, sen on kirjoittanut Alexandra Benedict ja kustantanut Otava. Suosittelen kaikille piilisfaneille ja muillekin, juoni on melkoinen.

Musiikista olen kirjoittanut paljon ennenkin enkä ala niitä juttuja kerrata. ”Gimmee Gimmee Gimmee Some More” on perustamani kollektiivin HiSQ:n seitsemäs single ja se ilmestyi perjantaina 31.3. klo 0.00 Spotifyhyn ja muille alustoille. Olen tuolla maailman chateissa tavannut amerikkalaisen laulajan Jessie Galanten ja halusin hänet solistiksi johonkin biisiin. Kun kappaletta esiteltiin, hän antoi lopulta myös sysäyksen sen lyriikoille. Hänen mielestään taustan henkeen sopi tarina siitä, miten rakastamaansa musiikkiin ei koskaan kyllästy ja sen vietäväksi kannattaisi vain antaa itsensä antautua. Rock on kuljettanut elämäämme jo monet vuosikymmenet. Kappaleessa on voimakkaan takova rytmi. Juuri studioon mennessä tuli tieto Wilko Johnsonin kuolemasta ja siitä tuli sinkun toiselle säveltäjälle Peter Engbergille idea soittaa kitarat ilman plektraa, kunnianosoituksena Dr Feelgoodin loistavalle kitaristille ja hänen personalliselle tyylilleen. Biisin toinen puolisko todistaa sen, miten mukaansatempaavaa rokkaava musiikki voi olla. Kun se loppuu, haluat todennäköisesti kuunnella sen uudelleen eikä vähiten Jessien huikean äänen takia. Moni sanoo, että ääni tuo mieleen Tina Turnerin. Kappale teki pitkän matkan vuosikymmenten takaisesta demostani, jolloin sen nimi oli vielä “Classic Rock”. Valmistelen koko ajan uusia lauluja aisaparinani ja levy-yhtiön pomona toimivan raspikurkkulaulaja Bablon kanssa.

Mainitsin alustuksessa kolmantena lehdet. Niistä kertominen saa jäädä toiseen kertaan. Kyllä minä niillekin annan paljon aikaa. Kun on innostusta, sitä jaksaa ponnistaa.

HiSQ:n musiikkiin voi tutustua mm. seuraavissa paikoissa:
hisq.fi
Spotify
Instagram
Twitter
Youtube

Edellisestä blogista on taas aivan liikaa aikaa. Laiskuudesta en ota syytöksiä, sillä koko kesän olen muiden töiden ohella väsännyt kalenterikirjaa ja musiikkia. Kirjoittamiseen keskittyminen on aina hankalaa.

Ristikkolehtipuolella oli alkuvuodesta isoja ongelmia. Postin jakelu oli oikukkaan eriarvoista eri tilaajille. Lehden tuloaika saattoi heittää lähes kaksi viikkoa tai se ei mennyt olenkaan perille. Viime aikoina tilaajat ovat yleensä saaneet lehden hyvissä ajoin, jopa selvästi ennen irtonumero-ostajia. Toivotaan sen jatkuvan. Tuo alkuvuoden toiminta saattoi jo koko ristikkolehtibisneksen vaakalaudalle.

Talvella neuvottelin Kustannus Oy Teoksen väen kanssa siitä, tehdäänkö neljäs EVVK. Edellisten teko oli vienyt todella paljon aikaa. Minulla välähti, että jospa tekisi puolet ohuemman ja sellaisella rakenteella, että joka viikko on kalenterin lisäksi kuvaristikko, piilosana ja krypto. Tämä kelpasi Teokselle ja uusi sopimus tehtiin. Kirja ilmestyy kirjakauppoihin piakkoin ja lehtipisteisiin marraskuun alussa. Ei tämänkään tekeminen ollut pikkujuttu. Vaikka tehtävät ovat suhteellisen pieniä, niitä on 156 kappaletta ja kaikissa on ajankohtaista asiaa siltä viikolta. Kirja on nyt varmasti helpompikäyttöinen kuin puolet paksumpana. Helsingin kirjamessuilla tavataan?

Musiikkipuolella olen aktivoitunut liki kaksi vuotta sitten, kun perustin kollektiivin, jonka nimeksi muodostui HiSQ. Homma menee niin, että minä esittelen kappaleeni kitaristi-tuottaja Peter Engbergille ja hänen johdollaan menee bändi studioon. Bändiin kuuluvat Peterin lisäksi kosketinsoittaja Mikko Mäkinen, basisti Janne Rajala, rumpali Risto Niinikoski sekä äänittäjä-miksaaja-tuottaja Janne Oinas. Studiossa tämä porukka hioo jokaisen sellaiseen kuntoon ettei paremmasta väliä. Kollektiiviin kuuluvat vielä ristikkoväelle tuttu ulkoasuvelho Markku Mäkelä ja videopuolesta vastaa Arto Pöllänen. Lisäksi oikeaksi kädekseni asettui levy-yhtiöineen laulajana tunnettu Marko “Bablo” Junnilainen. Hänen kanssaan juonin promootion ja julkisuuden parissa.

Tällä kertaa mennään englannin kielellä, koska olemme pyrkineet kansainvälisesti vertailukelpoiseen jälkeen ja lähestyneet kaiken maailman radioasemia. Vuosi sitten ilmestynyt ensimmäinen EP on saanut paljon kehuja kuulijoilta, mutta tuntemattoman keikkailemattoman yhtyeen ei ole helppo päästä läpi, etenkään täällä Suomessa. Vietin sitten vuoden verkostoituen ulkomaisten ja joidenkin suomalaistenkin muusikkojen kanssa netissä.

Bablo keksi laulajaksi ystävänsä Marko Hietalan, entisen Nightwishin laulajan ja basistin. Marko otti pestin vastaan. Mikko Mäkinen teki hienon pianosovituksen. Kappaleen nimi on Flesh and Blood ja se voisi olla kertomus Markon elämästä, mutta se on kyllä kirjoitettu vuosikymmeniä sitten. Asia on entistä ajankohtaisempi nykymaailmassa.

HiSQ:n musiikkiin voi tutustua mm. seuraavissa paikoissa:
hisq.fi
Spotify
Instagram
Twitter
Youtube

Vuosi 2021 on taas kulunut kiireisissä merkeissä täällä ristikkotehtaalla. Kaikki Pelikaanit on saatu tehtyä ja huima määrä ristikoita tilaajille toimitettua, mutta muista isoista projekteista monet ovat edelleen tekovaiheessa. Yksi suurimmista onnistuneista ponnistuksista etenkin itselleni on jälleen ollut Erkki Vuokilan vuosikirja EVVK 2022, joka on jo ilmestynyt kirjakauppoihin. Pian se tulee myös lehtipisteisiin.

Kirja sisältää jo kolmatta kertaa yli 200 sivua, neljä sivua ajankohtaista pohdittavaa vuoden jokaiselle viikolle. Seitsemän päivän jaksolle on kalenteri, hönötys, kuvaristikko, krypto sekä yksi sivu vielä muuta ratkottavaa per viikko. Siihen mahtuu myös mm.30 piilosanaa. Tehtävien taso on pääosin kohtuullinen eli kirja sopii kaikille ristikkofaneille.

Keskityn tässä blogissa kirjan ohella 28.10. alkaviin Helsingin kirjamessuihin ja yritän vielä jouluun mennessä tehdä tarkemman yhteenvedon tästä vuodesta. Uuden kirjan viidelle viimeiselle sivulle tein tarinan vuoden 2019 kirjamessuista, jotka olivat rankka mutta hauska tapahtuma. Aion tänäkin vuonna olla mukana joka päivä ja sopivissa tilanteissa voin tehdä kävijöille henkilökohtaisia ristikoita. Henkilökohtaisen ristikon voi pyytää myös lahjakirjan saajalle kirjan väliin sujautettavaksi. Juttelen mielelläni messuvieraiden kanssa kirjasta ja ristikoista ynnä muusta aina kun olen paikalla. Ja tuona paikkana on luonnollisesti EVVK:n kustantajan Teoksen osasto 6c70.

Olen tuolla osastolla myös kolmessa haastattelussa, lauantaina klo 10.30 ja 12.00 sekä sunnuntaina 12.30.

Vuoden ensimmäisenä päivänä on mukava tutkailla mennyttä ajastaikaa ja luodata uutta.

Siitä on nyt tasan vuosi, kun otin vinkin perusteella yhteyttä Teokseen ja Elia Lennekseen. EVVK-kirjan taival alkoi tammikuussa, sen teko huipentui kesällä ja alkusyksystä ja Helsingin kirjamessuille se saatiin painosta juuri sopivasti. Oli hienoa jutella ihmisten kanssa ja tehdä heille henkilökohtaisia ristikoita. Loppuvuosi sitten yritettiin myydä kirjaa. Näistä löytyy juttua uutisissa osoitteessa sanaris.fi.

Ristikoista kirjoitetaan edelleen mediassa omituisen vähän. Tekijöitä esitellään erittäin harvoin, mutta vielä vähemmän on sisällöksekästä juttua ristikoihin liittyvistä asioista. Jälkimmäinen tulee lähinnä tekijöiltä itseltään. Ristikkovihjeisiin tai -kuviin päässeet julkkikset joskus hehkuttavat asiaa somessa. Näin tekivät mm. Roni Bäck, gladiaattori Barbi ja Eero Ritala. Helin Iltikseen Niinan vihjeeksi panema “sukkataituri Laitinen” sai Taimitarha-Facebook-ryhmässä huomiota: “Silloin ihminen on kuuluisa, kun pääsee ristikkosanaksi tai Aku Ankka -lehteen nimenmuutoksena.”

Antto Melasniemi kiitti somessa saamastaan henkilökohtaisesta ristikosta. Sen tilaaja osui hyvään rakoon. Olin juuri Heli Kärkkäisen kanssa suunnitellut sellaisen peruspohjan tekoa, jossa saadaan parikymmentä sanaa sopimaan synttärisankarin elämään ja tietenkin hänen fotonsa pääkuvaksi. Nyt toteutimme sen tämän tilauksen myötä ja se onnistui mainiosti. Asia tulee näkyville helmikuun alussa, kun sanaris.fi avataan uudistettuna.

Eivät laatijat ja muut ristikontekijät myöskään pidä kovin suurta meteliä itsestään. Yhä useammat uudet tekijät jäävät tuntemattomiksi ja heitä ei sen tarkemmin muisteta ristikoistaan. Joskus syy on salanimellä toimiminen, joskus nimi on niin yleinen, että sitä ei pysty myöhemmin jäljittämään. Valitettavasti aikoinaan Sanaseppojen parissa suunniteltu laatijamatrikkeli taitaa jäädä toteutumatta.

Kirjallisuudessakin ristikoita huomioitiin mukavasti. Tapasin kirjamessuilla Siri Kolun, jolta sain kirjan Villitalo (Otava 2019). “Äiti oli supervaikeiden Piilin ristikoiden laatija. Piilin ristikoiden oikeita ratkaisuja tuli niin vähän, että niistä sai muhkean rahapalkinnon. Siksi äidin työ oli suuri salaisuus. Kukaan ei saanut tietää, että Piilin oikeat ratkaisut olivat äidin lipastonlokerossa. Perhekokouksessa sovittiin, että emme turvasyistä hiiskuisi ristikoista mitään. Sanoimme kyselijöille vain, että äiti teki kotona töitä. Ja tottahan se oli.”

Seuraavassa ote Jari Salosen romaanista Ontuva mies (Otava 2019): “Antsa kumartui takaisin pöydän ääreen lähemmäs Zettermania – sen täytyi olla perjantai – ihmettelin juuri Kuvalehden piilosanaa kun metakka alkoi. Vuokilan tekemä, helvetin vaikea mutta hyvä.
.
.
– Minullakin on yksi kysymys. Teetkö ristikoita?
– Joskus.
– Kuusi kirjainta, loppuu ässään. Ennen roskakuskin uraansa Lassila etti kanoja.
– Tiedän. Zetterman nousi pöydästä, vei tyhjän mukin pojalle ja käveli ovelle. Tiklas.
– Niimpä tietenkin.”

Yksi henkilö sai vuonna 2019 ristikkonäkyvyyttä enemmän kuin kukaan muu. Hän oli Leo Friman, tutummin Freeman. Kun hänen bändikaverinsa Virve Rosti sai 60-vuotispäivän kunniaksi synttäriristikon ja kuvan Punaisen Pelikaanin kanteen, piti Leollekin keksiä jotain. Hulluinta mitä pähkäiltiin oli, että Heli Kärkkäinen sijoittaa Leon kuvan lähes jokaiseen vuonna 2019 piirtämäänsä ristikkoon. Se tarkoittaa satoja ja taas satoja ristikkoja. Aluksi sitä ei huomattu, mutta hiljakseen sanaristikot.netissä alkoi kuulua sekä ihastelevia että vihastelevia kommentteja.

Vuoden 2019 mukaviin diileihin kuuluu yhteistyö karikatyyrimestari Teuvo Salmisen kanssa. Julkkisten hupikuvat ovat nyt levittäytyneet eri lehtiin myös ristikoiden kehysten sisällä ja sama meno jatkuu tänä vuonna. Siksi onkin hyvä tähän yhteyteen panna taiteilijan omakuva.

Alkaneena vuonna on jännittävää odottaa Sanaseppojen kokonaan itse järjestämiä ristikonratkonnan SM-kisoja. Tietoa löytyy osoitteesta sanasepot.fi. On mukavaa, että Team Katalin pääsee jälleen näyttämään, millaisia ristikoista porukalla tulee. Aku Ankan Taskukirja vihjaa, että laatijajoukko on kelmeä tai sitten heitä pidetään lurjuksina.

Pelikaanit liihottavat myös jostain helppojen paksujen tarjouslehtien välistä asiakkaiden hoiviin ihan vanhaan malliin. Lupaan, että taso pysyy korkeana. Krypto Pelikaani 1 ilmestyy näinä päivinä, Passeli 8 ja Punainen 1 ovat edelleen aktuelleja.

Sain suruviestin Paavo Iisakki Lukkaroisesta hänen kuopukseltaan Mikolta syyskuun ensimmäisenä päivänä klo 17.45. Paavo oli kuollut samana päivänä puolenpäivän jälkeen.

Paavo syntyi 15.7.1930 Vihannissa. Ennen ristikkouraa hän oli ehtinyt toimia mm. kirjanpitäjänä, autokauppiaana, huoltoasemaketjun aluejohtajana ja mainostoimistoyrittäjänä. Hän perusti 1970-luvun alussa isoveljensä Matin kanssa Iisakin Julkaisut Oy:n, lehtinä aluksi Iisakin Ristikot ja Turilas. Heillä oli kyllä ollut ristikkolehtisuunnitelmia jo ennen kuin Suomessa oli ristikkolehtiä. Kaikki ristikot olivat ensin Lukkaroisten lähipiirin toteuttamia. Suvussa oli muitakin hyviä piirtäjiä kuin Paavo ja Matti. Näissä ristikoissa oli muutenkin jotenkin uudenlainen ote ja ne saivat heti paljon kannatusta. Keskuspaikaksi muotoutui omakotitalo Haukiputaalla. Paavon vaimo Anna hoiti yrityksen kirjanpidon ja tilausten käsittelyn ja tarkasti ratkomalla kaikki ristikot yhdessä Paavon kanssa. Samalla he pisteyttivät ristikot vaikeusasteen mukaan ja huolehtivat, että jokaisessa lehdessä on oikea määrä kaikentasoisia tehtäviä. Paavon lapsia ovat Riitta (s. 1952), Pekka (1953), Kati (1956) ja Mikko (1965). Lapsenlapsia oli nyt kuolinhetkellä kymmenen ja lapsenlapsenlapsia yhdeksän, joista kolme ensimmäistä syntyivät vuonna 2007.

Olin tuohon aikaan juuri alkanut ostaa ristikkolehtiä ja saanut ensimmäiset omat ristikkoni lehtiin. Kun lähetin yhteen heidän lehteensä ratkaisut, kirjoitin kakkossivulle 13-vuotiaan korskeudella: “Ostatteko hyvin laadittuja ristikoita?” Paavo vastasi kirjeellä: “Muistelen nähneeni Teidän ristikoitanne jossakin ja mieleen jäi, että ne olivat laadukkaita. Voitteko lähettää näytteen?”

Jälkeen päin voin vain ihmetellä, että se ensimmäinen tarjokas meni heti läpi. Paavo kommentoi: “Muuten hyvä, mutta ATNA on huono piilokirjaimella ja AMIA on vaikea sana. Julkaisemme tämän. Voitteko tehdä lisää?” Iisakilla oli tuolloin porrastettu palkkiojärjestelmä ja pääsin ylimpään luokkaan. Tätäkin olen ihmetellyt moneen otteeseen. Palkkio oli kaksinkertainen toiseen minut kelpuuttaneeseen ristikkolehtiperheeseen verrattuna eli 80 markkaa per sivu.

Olin siis ensimmäinen suvun ulkopuolinen tekijä. Paavo luuli minua kyllä aikuiseksi ja asian oikea laita selvisi vasta myöhemmin. Avustajakunta laajeni ja mukaan tuli aika pian nykyisinkin tuttuja laatijanimiä, mm. Aulis Lehto ja Pekka Joutsi sekä jo edesmenneet Markku Nylund, Aulikki Nenonen ja Veikko Sandberg. Veljekset jakoivat laatijat keskenään, kumpikin koulutti omansa. Minulla oli onni päästä Paavon ryhmään. Veljekset olivat hyvin erilaisia sekä aikaansaannoksiltaan että luonteiltaan. Sain Paavolta juuri sellaista oppia, mitä tuohon aikaan kaipasin. Hän on ehdottomasti minun ristikkouraani eniten vaikuttanut henkilö.

Kolmanneksi lehdeksi tuli Krypto, joka ilmestyi muutaman vuoden, samoin Piilosana-lehti. Lukkaroisen veljekset innostuivat kummatkin piilosanoista, niinpä lehden päälaatijat Maija Paavola ja M. J. Vihanti olivatkin Paavon ja Matin nimimerkit. Itsekin tyrkytin piilosanoja heille heti, kun pääsin ideasta jyvälle. Hyvin ne kelpasivatkin. Sain myös laatia paljon kryptoja. Muistan vielä kaksi hylätyksi tullutta sanaa kryptoistani, afrikantähti yhteen kirjoitettuna ja apoteekki.

Matin ristikoiden ympärille perustettiin Matin Helpot Ristikot ja myöhemmin Sylvin Helpot Ristikot, luonnollisesti Matin vaimon nimen mukaan. Veljekset päättivät lähteä omiin suuntiin ja Matti perusti noille nimikkolehdilleen oman firman. Iisakkiin jäänyt tekijäjoukko aloitti Paavon johdolla yhden luovimmista kausista Suomen ristikkohistoriassa. Syntyivät ensimmäiset oikeasti visaiset ristikot (helpompien lisäksi tietenkin) ja erilaiset uudet ideat sekä teemat täyttivät lehtien sivut. Se oli positiivisen kilpailun aikaa laatijoiden kesken. Iso osa siitä oli Paavon ansiota.

Paavo oli hyvin tinkimätön sen suhteen, että lehteen ei saa päästä virheitä. Kerran lehteen oli päässyt monikkomuoto oksaat, kun sen pitää olla oksakset. Tuo ristikko vaihdettiin ja lehti painettiin kokonaan uudelleen.

Sanaristikkoseura Sanasepot ry syntyi vuonna 1981. Sekä ensimmäinen puheenjohtaja Veikko Nurmi että kustantaja Paavo I. Lukkaroinen saivat myöhemmin seuralta kunniaylisanasepon tittelin. Paavo tarjosi seuralle vakituista palstatilaa Iisakin Ristikoista. Kun molemmat ovat edesmenneitä, voinee kertoa, että Paavo jäi mielestään liian vähälle huomiolle seuran perustamisesta puhuttaessa. Kirjassani MMM Sanaristikot (Otava 2004) yritin kirjoittaa asian niin, että kumpikin saa tasavertaisen kunnian. Tätä Paavo ei tainnut enää muistaa. Hän hieman harmitteli, ettei perustanut seuraa enemmän omin avuin.

Yhteistyömme oli 1980-luvun alkuvuosina erittäin tiivistä. Laadin lehtiin paljon ja otin myös runsaasti kansikuvia. Joskus vuoden 1984 paikkeilla Paavo palkkasi minut laatimaan myös ne ristikot, jotka hän piirtäisi ja ne silti julkaistaisiin vain Paavon nimellä. Sain siitä eräänlaista kuukausipalkkaa. En ymmärtänyt silloin asiaa sataprosenttisesti, sillä Paavo aikoi tällä tavoin kouluttaa minusta työnsä jatkajaa. Opiskelin samalla metsätieteitä Helsingin yliopistossa. Siihen liittyvän Lapin kurssin yhteydessä tapasimme varsinaisesti ensimmäistä kertaa, kun piipahdin Haukiputaalla. Muistan, että Kymmenen uutisten ensimmäinen lähetys tuli sinä iltana.

Opiskelun loppuvaiheessa perustin sitten Sanaris Oy:n. Kuulin myöhemmin sen harmittaneen Paavoa suunnattomasti. Jatkoimme kuitenkin yhteistyötä erittäin hyvässä hengessä ja Iisakin Julkaisujen lehtiin alkoi tulla myös Sanaris Oy:n kautta mm. Reima Mäkisen ja P. A. Mannisen piirtämiä ristikoita.

Sitten vuoden 1990 tienoilla Paavo kutsui minut henkilökohtaisesti käymään Haukiputaalla, aiheena yrityskauppa. Hän olisi halunnut minun tai Sanaris Oy:n ostavan Iisakin Julkaisut Oy:n ja lehtien kustannusoikeudet. Periaatteessa asia kiinnostikin, mutta tuolloin jo tullut tarjous oli aivan liian korkea ja olisi vielä voinut nousta.

Niin Kolmiokirja sitten osti Iisakin Julkaisut Oy:n. Toiminta jatkui monessa suhteessa ennallaan, mutta laadintapalkkioista ei pitkän päälle päästy sopuun. Niinpä yhteistyö Sanaris Oy:n ja Kolmiokirjan välillä päättyi syksyllä 1992. Kesällä 1993 ilmestyivät ensimmäiset Pelikaanit. Yhteistyöhön Kolmiokirjan kanssa palasin vasta 2010-luvulla.

Paavo laati ja piirsi vielä muutaman vuoden ajan Kolmiokirjan lehtiin ja teki myöhemmin lyhytaikaisen paluun, mutta hän ei halunnut enää niin tiiviisti olla ristikoissa kiinni. Häntä nähtiin suht harvoin yhteisissä tapaamisissa, mutta hän piti kyllä moneen tuttuun yhteyttä puhelimitse. Minulle hän soitti viimeksi vain noin viikko ennen kuolemaansa. Puhuimme aina ristikoiden yleisestä tilasta ja Paavo yleensä totesi: “Toisille sitä on annettu tässä elämässä enemmän aikaa, kun miten sinä muuten ehdit laatia nuo kaikki ristikot…” Paavo ei varsinaisesti valittanut, mutta kyllä hän usein totesi, ettei vanhuus mitään helppoa ole, kun tulee kaikenlaisia vaivoja.

Paavo nukkui rauhallisesti pois 89-vuotiaana Oulussa syyskuun 1. päivänä lastensa ja heidän puolisojensa läsnäollessa. Anna elää, mutta hänellä on jo pitkään ollut vaikea muistisairaus.

Ainutlaatuinen on sanoiltaan
tää kaunis kieli kotimaan.
Tätä rääkkääkään ei jokainen,
vain meikäläinen osaa sen.
Sulle kiitos, Agricola
kielestä rikkaasta.
Ilman Agricolaa
oltais niin kuin mikä muu maa…

Kiitos myös Juha Vainio tästä mainiosta käännöksestä. Alkuperäisessä laulussa nautitaan rommia ja Coca-Colaa. Tänään Suomessa vietetään Mikael Agricolan päivää, suomen kielen päivää.

Suomen kieli on ristikoiden ratkojille ja laatijoille tärkeä. Se on myös jatkuva polemiikin aihe. Ratkojilta tulee paljon palautetta, mitä ristikoissa ei saisi olla. Laatijat tietenkin toivoisivat enemmän yksilöityä positiivistakin palautetta.

Miten sanat ristikoihin valikoituvat? Pitkäsanaisissa ristikoissa rakenne vie laatijaa enemmän kuin lyhytsanaisissa. Lyhytsanaisissa (jos pääkuvasta ei tule paljon sanoja/lauseita) ristikossa laatijan sananvalintataito pannaan erityiselle koetukselle. Suomessa julkaistaan sekä hyviä että huonoja lyhytsanaisia ristikoita ja tietenkin kaikkea siltä väliltä. Sanaston keskipituus ei ole mikään itseisarvo.

Punaisen Pelikaanin kakkosnumeron keskiaukeamaa mainostin jo etukäteen. Siinä tunsin onnistuneeni harvinaisen hyvin ajankohtaisten todella pitkien suomen kielen yhdyssanojen nivomisessa avaraksi kokonaisuudeksi. Ilokseni ristikko saikin juuri tästä asiasta positiivista huomiota enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Ihan vastaavaa ristikkoa tuskin on ennen tehty enkä tiedä, tulenko itsekään koskaan juuri sellaista enää tekemään.

Kielitoimiston sanakirja on nykyisin netissä ja sitä päivitetään jatkuvasti. Se on hyvä kriteeri siihen, mikä on suomen kieltä. Kirjaan eli siis suomen kieleen hyväksytään paljon jopa täysin vieraiden kielien sanoja sekä niiden puhekielisiä väännöksiä, jotka ovat juurtuneet yleiseen käyttöön. Hyvä esimerkki on englannin kielisestä easy-sanasta väännetty iisi. Sitä moni ei haluaisi ristikossa nähdä. Useat arkikieliset ja murteellisetkin sanat tuosta kirjasta kuitenkin löytyvät.

Omasta mielestäni uudet ja nykykielen sanat ovat kuitenkin useimmissa tapauksissa paljon suositeltavampia kuin vanhat jo kadonneet sanat. Jos sanan löytää netistä lähinnä ratkojat.fistä, pitäisi laatijalla hälytyskellojen soida. Myöskään löytyminen Wirénin tai meikäläisen ristikkosanakirjasta ei millään tavalla oikeuta laatijaa käyttämään sanaa. Niihin on koottu juuri näitä vaikeita sanoja, joita laatijat ovat käyttäneet iät ajat ja eräät yhä käyttävät.

Otetaan esimerkiksi vaikka sana taana. Vanhassa 1960-luvun sivistyssanakirjassa se mainitaan tupaijan eli puupäästäisen synonyyminä. Sen jälkeen se on täysin kadonnut käytöstä eikä sitä mainita tupaijan Wikipedia-artikkelissakaan. Se juurtui ristikoihin kuvaristikoiden alkuaikana ja se tupsahtaa helposti laatimukseen, jos sitä ei vältä. Se on juuri sitä fakkisanastoa tai salakieltä, josta ristikoita helposti arvostellaan.

Voin luvata, että omiin laatimuksiini tuskin taana enää pääsee eikä ole muistaakseni päässyt vuosikymmeniin. Toki jokainen laatija joutuu eri syistä myönnytyksiin, minäkin tämän tästä. Siihen vaikuttaa sekin, että käytän alku- ja loppupiiloja vasta kun on aivan pakko. Erisnimiä käytän moneen makuun aika paljon, mutta niiden kanssa pystyy kayttämään paljon harvinaisempiakin kirjaimia. Ääkkösten käytön määräni lienee maassamme kärkipäässä. Rakastan niiden käyttämistä ja niissä onnistumista. Ilokseni Kielitoimiston sanakirjaan tulee koko ajan uusia sanoja, jotka mahdollistavat ääkkösten lisäämisen ristikoissa. On äklöä, öklöä, ökyä ja paljon muuta.

Suomen kieli on myös hyvä luontevien yhdyssanojen keksimiseen. Viime vuoden IS-kesäristikoista nousee mieleen esimerkkinä kesäkrääsä, joka on sekä hyvä ristikkosana ääkkösineen että myös erittäin kuvaava termi. Kaikkia tällaisia ei sanakirjoissa mitenkään voida luetella. Siksi niiden esipuheissa tämä lupa sanojen muodostamiseen selkeästi annetaan.

Eläköön suomen kieli!

Kirjoitin eilen sanaris.fi-sivustolle ajatuksia yhtiömme menneestä vuodesta ja vähän tulevastakin. En ala toistella niitä asioita, mutta ehkä yritän tässä antaa koko kuvan ristikontekoprosessista. Otsikosta muuten sen verran, että vaikka pidän tosi paljon Irinan tuotannosta, tuon kappaleen erityisen hienouden huomasin vasta, kun Laura Voutilainen esitti sen Vain elämää -ohjelmassa. Sävellyksen on tehnyt Irina bändeineen ja sanat bändin jäsen Antti Pitkäjärvi.

Laadin tämän kirjoittamisen aamuna eli jouluaatonaatonaattona aukeaman ristikon Seura-lehteen 3/2019. Olin valinnut siihen valokuvan, jonka nappasin ohikiitävänä hetkenä Martinlaaksossa viikkoa ennen. Kuvasta tuli neljä lausetta laitoihin yltäen. Isossa ristikossa tämä ei rajoita kovin paljon, joten lähdin katselemaan, minne voisi sijoittaa mukavaa pitkää sanastoa. Päätin kuitenkin ensin koettaa ääkkösvoittoisuutta ja kuvan alta vasemmasta laidasta se muutaman minuutin kokeilun jälkeen alkoi hahmottua. Sitten lähdin katsomaan jatkorakennetta ja sitä, mihin saisi mukavasti pitkiä ristikoissa harvinaisia sanoja. Muutamassa kohdassa kävi laatijan tuuri eli joku kohta loksahti siten, ettei alkuun meinannut uskoa sen menevän läpi sillä yrittämällä. Alussa asettamani neljä lausetta jäivät täysin ennalleen, vaikka yhdessä meinasi kaksi viimeistä kirjainta muuttua. Lauseet sijaitsevat mukavasti tasavälein ja menevät siis laitoihin asti. Sellainen harmonia miellyttää ainakin niiden laatijaa, ehkä joitakin ratkojiakin.

Yllä oleva tai mikään muukaan sanallinen kuvailu ei valitettavasti taida antaa ratkojalle koko kuvaa siitä, miten laatimus syntyy. Tähän ristikkoon tuli useampi itseäni riemastuttava pitkä sana, parhaimpana tosielämään hyvin läheisesti liittyvä 21-kirjaiminen. Yksi sellainen näkyy kotini ikkunasta! Pyrin koko hommassa siihen, että ristikosta tulisi hyväsanainen ja semmoinen, että se erottuu massasta positiivisesti. Sanaris Oy ja Pelikaani-ristikot ovat aina olleet liukuhihnaristikoiden pahimpia vastustajia. Meiltä voi saada ristikon lyhyellä varoitusajalla, mutta sitä ei hutaista kokoon kuluneista aineksista. Ristikkoon otetaan teema tilauksen mukaan ja loppu toteutetaan mahdollisimman mielenkiintoisesti.

Entäpä ulkoasu? Useimmilla ristikkopiirtäjillä kaikki ristikot näyttävät päällisin puolin samoilta ja piirrokset – jopa pääkuvat – otetaan kuvapankeista. Osaava toteuttaja piirtää itse ja tekee ristikosta tilaajan näköisen. Hän saattaa ottaa pohjaksi pääkuvan antaman värimaailman tai tilaavan yrityksen ulkoisen tyylin ja ehkä heidän käyttämänsä fontinkin siellä täällä, vaikka perusfontti tuleekin aina piirtäjältä itseltään. Tilaajan toiveet otetaan tietenkin huomioon. Tässä samaisessa Seura-lehdessä tehtiinkin aikoinaan muutos toimituksen aloitteesta. He halusivat vähemmän väriä! Reima Mäkisen toteuttamissa ristikoissa oli liikaa värillisiä vihjesanoja, jotka tehtiin eri väreillä, joten joskus ne menivät vaikeiksi hahmottaa. Pienet vihjetekstit on Reima siitä lähtien tehnyt mustalla. Kieltämättä se toimii näin paremmin. Kiitos lukijoille, jotka tästä huomauttivat!

Vihjeitä en tuohon Seuran ristikkoon vielä ole tehnyt. Tuonkaltaisesta laatimuksesta tulee helpoillakin vihjeillä “mukavan helpohko”. Mukaan on päässyt kaikkiaan kahtakymmentäneljää eri aakkosta. Kaikki ovat yleistiedon sanoissa. Muutenkin kun tuota nyt silmäilen, niin mukana ei ole oikeastaan yhtään selkeää fakkisanaa. On siellä pari sanaa, joita näkee enää lähinnä ristikoissa, mutta ne eivät ole mitään mitättömiä asioita. Lyhenteitä karsastavalle siellä on yksi, oikeastaan kaksi ja tavallaan kolmekin lyhennettä. Se kuulostaa pahemmalta kuin mitä on, ristikossa kun on peräti 232 sanaa ja niiden keskipituus on 5,6. Alku- tai loppupiiloja ei ole.

Tämäkin ristikko tarkastetaan monessa vaiheessa. Ensimmäinen tsekkaus- ja korjausvaihe on jo takana. Nikon virittämä ohjelma löysi sanoista samankaltaisuuksia ja kaksi sanaa tuplana, jotka korjasin ja Nikon kone totesi, että nyt kelpaa. Ainoa edes kevyesti samanlainen sana on substantiivi, josta johdetun verbin tekemismuodon monikko on mukana, ne olivat hankalissa paikoissa. Kuvaristikoissa lopullisen tarkastuksen tekee ihminen, Liisa nimeltään, mutta kryptot Nikon kone tsekkaa nykyisin todella hyvin. Ihmisen tarkastaessa krypton siihen jää paljon herkemmin joku virhe, ellei hän ole todella tarkka. Virhepalvelustammekin voi todeta, että Krypto Pelikaanin virheet ovat olleet viime aikoina vähissä.

Seuraan ja sen Super Ristikot ja Sudokut -oheistuotteeseen tekevät myös Sami Hämäläisen Auriferan laatijat sekä Veijo Wirén Veijon kirjoista. Tämä Seuran Suurnuotta on ollut aikoinaan Heikki Kalpan ja oppipoikansa Seppo Jokikokon heiniä. Hetken aikaa sitä laati Sami. Olin neuvotellut sen tekemisestä aiemminkin. Sitten Seuran silloinen päätoimittaja Saija Hakoniemi halusi ehdottomasti Sanaris Oy:n sitä tekemään toteamalla syyksi lyhyesti: “Oot brändi!”

Rauhaisaa joulua ja mahtavaa uutta vuotta teille kaikille!

P.S. Tässä vielä vähän joulumieltä, ristikkoisiksi muunnettuja joululauluja vuodelta 2006 osoitteesta sanaristikot.net. Jotkut pienet yksityiskohdat liittyvät tuohon 12 vuotta sitten olleeseen ajankohtaan, mutta esim. Vuoden vaikein osuu siten hyvin, että IS:ssä on tänä jouluna Antti Viitamäen kovis.

---

Vuoden vaikein (Joulupuu on rakennettu)
(trad./Schönemann/Vuokila)

Vaikeinta on pakerrettu,
kulma ehkä valmiina.
Ristikkoa kumitettu,
poistettu on sanoja.

Ristikko se tyhjin ruuduin
yhä loistaa tyhjyyttään.
Vihjeet, joiden ääreen puuduin,
ovat siinä vierellään.

Kaipaan sulta, Viitamäki,
vihjeen jokaikisen.
Kun sä tulit, sen jo näki,
sä viet ja mä vikisen.

Tullessasi toit sä ahaa-
elämykset lukuiset,
100 euroo puhdast’ rahaa,
jopa joulun tuhannet.

Anna, IS, onnen mulle
jälleen loistaa posaani.
Ei se tänne taaskaan tulle,
tyydyn tähän osaani.

---

Kun joulu on/off (Kun joulu on)
(Otto Kotilainen/Alpo Noponen/Anto Vuokilainen)

Kun Maas on järvi ja järjet jäässä
ja Atta jumala Auringon.
Kun Attu pitkän on matkan päässä
ja saitti autio lauluton.
On viti satanut talvisäässä,
kun joulu on, kun joulu off.

En avokasta, siis kenkää muista,
en tunne Pakkasen Attea.
Ei raki valu se lasten suista,
on tylsä juoda myös lattea.
Ja haot irtaantuu joulupuista,
kun joulu on, kun joulu off.

On tuttu rakkula kysta kyllä,
mut mikä onkaan se tuumori?
On tanu, talaari, Atair yllä,
mut missä ristikon huumori?
Siks islam ratkaisu kristityllä,
kun joulu on, kun joulu off.

---

Ristikkohon käypi astalot (Reippahasti käypi askelet)
(Emmy K./Eggy V.)

Ristikkohon käypi astalot
sekä muutkin sanat huonohkot.
Fakit peittyy kääröihin,
ukset sekaan pantihin.
Vaan on hauska sentään!

Amatööri läksi innoissaan
kuvaristikon sen ratkontaan.
Latva saikin sanan kaks,
muuttunut ei paremmaks.
”Risut laatijalle!”

Kunhan julkaistaan se ratkaisu,
siiville on kelpo katkaisu.
”Ken on Aili Runne, hä?
Häntäkään en tunne mä.
Vanha jouluakka?”

Ratkoja nyt huutaa: “Oi, oi, oi!”
Kohta kiitos riemuin soi, soi, soi.
Juhlivahan tää nyt on,
sepposeura verraton,
ensin Nurmen Veikon!

Päättyy juhlavuosi, vaikk’ ei sois,
Esitteetkin viedään pois, pois, pois.
Ensi vuonna tässä nyt
ässämmät ja näyttelyt.
Ei voi toivo pettää!

Neljä kuukautta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Mukavahan näitä on rustata ja kaikenlaisia aiheita löytyy varastosta, mutta sopivaa rakoa ei ole helppo löytää. Alkuvuoden aikana on tehty paljon ristikoita ja musiikkia ja järjestetty Ristikko SM 2018. Pelikaanitkin ovat syntyneet ajallaan, mutta postin toiminta on tehnyt hankalaksi selvitä ilman valituksia. Osa lehdistä saattaa seisoa joillakin alueilla jopa useita päiviä ennen kuin ne ovat perillä tilaajilla. Tähänkin mietitään ratkaisua, mutta aikataulut tehdään kalenterivuosittain. Otanpa uudelta Jyrki Härkösen levyltä yhden kertosäkeen ja muutan sen sopimaan tähän tilanteeseen.

Ja elämä jatkui kotikonnuilla  –  sillä aikaa.
Moni ehdittiin jo kantaa hautaansa  –  sillä aikaa.
Moni uusi taimi varttui,
Uudet kokemukset karttui.
Minä sillä aikaa olin kaukana.

Ja elämä jatkui ristikkopuolella  –  sillä aikaa.
Silti musiikkikin tehtiin huolella  –  sillä aikaa.
Raskas työ mut mieli kevyt,
nyt on lehdet sekä levyt,
siinä kaikessa sain olla mukana.

Olen hyvin tietoinen, että parin viime vuoden aikana on musiikki saanut aika suuren osan kirjoituksissani. Onhan se tavallaan ollut ristikoilta pois. Mutta vakuutan, että musiikinteosta saatu energia on edesauttanut myös entistä parempien ristikoiden syntymistä. Miljoonasade-kampanja sekä Tuomas Holopaisen ja Johanna Kurkelan saanti laatijakuntaan ovat silti olleet kirjoittelun arvoisia juttuja. Pelikaanit tarvitsevat huomiota uusissakin piireissä, sillä helpot halvat ristikkolehdet uhkaavat jyrätä nämä yksilöllisemmät alleen.

Mistä kaikesta on energiaa tullut? Ensimmäistä olen jo hehkuttanut, se oli pääsy Tavastian lavalle Freukkari-muusikoiden kanssa kuuntelemaan oman laulunsa esittämistä. Sai olla yksi useista kymmenistä Pekka Myllykosken muistoa vaalivista esiintyjistä ja yksi sadoista kuulijoista. Ja sai uusia heimoveljiä.

Sitten se hetki, kun tehtiin viimein päätös, että tämä levy tehdään kunnolla. Se oli kihelmöivä tunne. Varataan kaksi päivää studiota ja perusyhtye tulee sinne koko ajaksi. Sen jälkeen hetki, kun selvisi, että Peter Engberg on saanut mukaan basisti Janne Rajalan ja rumpali Risto Niinikosken sekä äänittäjäksi Magnusborgin studioon Puke Katajan.

Sitten saapuminen Magnusborgiin. Bändi oli ehtinyt jo äänittää yhden kappaleen pohjat ja soittivat sitä minulle ja Jyrkille. Wauuuu! Ihan erilainen kuin kuvittelin, mutta tosi makea! Se ja seuraava päivä studiossa seuraamassa kappaleiden muotoutumista. Muutamaan tuli jo suhde: “Tuosta tykkäisin ihan varmasti, vaikken olisi sitä itse tehnytkään!” Albumin (jonka nimeksi päätettiin panna ”Jyrkkä… Jyrkempi… Jyrkin levy”) kappaleet ovat siis syntyneet vuosikymmenten varrella ja osa niistä on alun perin ollut hyvinkin erilaisia kuin nyt. Tekstit ja melodiat ovat kuitenkin alkuperäisiä.

Seuraavat viikot olivat hieman piinallisia. Suurin osa studiossa saaduista muistoista oli haihtunut ja teki hirveästi mieli päästä kuulemaan valmiimpia versioita. Lauluosuudetkin toisaalta vielä puuttuivat. Kaksi päivää vietettiinkin sitten talvella Magnusborgissa lauluosuuksia tehden. Alkoi hiljakseen kuulla, mitä niistä todella tulee.

Sitten versioita alkoi tippua ja kyllä kelpasi kuunnella, vaikkeivät vielä aivan valmiita olleetkaan. Miksausta en ollut seuraamassa, mutta masteroinnin näkeminen tuotti taas jännän uuden elämyksen. Chartmastersin seinällä oli lukuisia masteroinnista saatuja kulta- ym. levyjä, myös ulkomailta.

Maalis-huhtikuussa oli jopa stressiksi asti kaikenlaista pakollista byrokratiaa, mainostekstien tekoa ja valmiiden versioiden toimittamista levyille ja digipuolelle. Mutta sitten tuli taas tähtihetkiä. Videon teko ekaa sinkkua varten. En ollut mukana, kun Jyrki sekä A-P ja Jack kiersivät koko sunnuntain Myllykosken Pekalle tutuilla paikoilla, mutta liveosuuksien tekoa iltasella seurasin Bar Mendocinossa. Saipa olla sellaisessakin mukana ja sain käteni videollekin.

Seuraavana päivänä siitä sain sinkut painosta. Otin heti autossa selfien ja lähettelin kavereille. Vein sitä muun muassa Yleen ja kantritohtori Teppo Nättilä soittikin sinkun 24.4. Upeaa! Jo sitä ennen oli lämmittänyt sinkun ja videon lämmin vastaanotto. Kummatkin julkistettiin Pekan kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä 22.4.

Tuli Suomen luetuin viikkolehti Apu, johon Jorma Lehtola teki meikäläisestä mainion jutun. Lukijat valitsivat sen lehden parhaaksi. Hämmentävää joskin tietysti mukavaa!

Nyt tähän kirjoittamispäivään. Seuraavia elämyksiä ovat albumien haku painosta ja ensimmäiset positiiviset reaktiot koko levystä. Jyrki on jo julkistanut maistiaiset ja ne löytyvät täältä. On kiintoisaa nähdä, haluavatko ihmiset vielä omistaa ja kuunnella fyysistä levyä. Siinä on kuitenkin 16-sivuinen kansivihko, lyriikkoja, tarinoita sekä valokuvia. Se on ainakin tekijöiden mielestä tärkeä osa musiikkia. Antaa tulla reilusti palautetta, mieluiten niin, että olette jaksaneet paneutua musiikilliseen retkeenne kunnolla.

Kiitos ja anteeksi!

Kiireisen syksyn jälkeen ja vuodenvaihteen tultua tunnen pakottavaa tarvetta kirjoittaa blogia. Se ei vain suju ihan “laadi-daadi diida-duu” niin kuin ristikoiden laatiminen. Ja hyvin usein, kun tekee jotain muuta, mieli tekisi kovasti taas päästä laatimaan. Se palo ei ole kadonnut vuosikymmenten jälkeenkään. Jari Tervo sanoi jossain tuoreessa lehdessä, että kirjoittaminen on hänen mielestään parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Jos ajatellaan hänen hieman liioittelevan, olen hyvinkin samaa mieltä omasta työstäni.

Olin toista kertaa elämässäni jouluna poissa Suomesta. Ensimmäisen kerran olin 60-luvun alkupuoliskolla Kanarialla vanhempieni kanssa. Siltä matkalta ovat uskoakseni vanhimmat aidot muistikuvani. Spede Pasanen oli tuossa lomakohteessa suomalaisten joulujuhlan joulupukkina. Hän lupasi antaa lahjan vain niille lapsille, jotka syövät puuronsa loppuun. Minä piilotin puurolautasen pöydän alle ja sain häneltä paketin. Lähellä tuota tapahtumapaikkaa laaditaan nykyisin valtaosa Hesarin perjantairistikoista. Aulis Lehto asuu ihan niillä kulmilla.

Olin kuusi päivää jouluna Brittein saarilla, neljä niistä idyllisessä vuokratalossa peltojen ja muiden maiden keskellä. Sää oli kaikkea muuta kuin jouluinen. Saapumispäivänä ei ympäristöstä näkynyt sumun takia juuri mitään. Auto suti märällä tiellä niin, että puolet neljän ihmisen lastista joutui menemään mäen jalkaisin. Kämppä oli kuitenkin niin kodikas ja tilava, että joukkomme viihtyi siellä ensi hetkistä alkaen.

Päivistä osa kului ympäristöä tutkiessa, kävellen ja autolla. Tietenkin räpsin myös satoja valokuvia, joita alkaa näkyä lehdissä jo lähiaikoina. Sanaristikot.netin etusivun leveä yläkuva on tältä matkalta, lunta seudulla oli vain korkeimpien vuorten huipuilla.

Aamuisin ja iltaisin ja joskus siinä välissäkin minä sitten laadiskelin tavallista rennompaan tahtiin. Siinä ohessa juteltiin ja syötiin ja juotiin ja annoin ristikoiden valmistua sellaiseen tahtiin, joka ei stressannut lainkaan. Se rentoutti minua paljon enemmän kuin joutenolo. Kun palasin Suomeen ja työpöydän ääreen, olivat asiat edenneet niin, ettei stressi päässyt yllättämään. Olin toki lähettänyt laatimuksia sähköisesti Suomeen ja entraillut ne lopulliseen muotoon, joten niiden eteenpäin saattaminen oli joutuisaa. Olo oli todellakin “laadi-daadi diida-duu”. Myös lentokonematkat sujuvat joutuisasti laatien.

Alkavaan vuoteen lähden myös hyvillä mielin. Siitä voi lukea lisää sanaris.fi-sivuston uutisesta.

Pekka Myllykoski kuoli huhtikuussa 2017. Tästä seuranneita ajatuksia ja tekoja kuvailen varsinaisen blogitekstin alla olevassa tarinassa, jota kolmen ristikon kanssa jaettiin Tavastialla 1.6. Pekan muistokonsertissa. Minulla oli todella suuri kunnia päästä huippumuusikoiden seuraan muistamaan Pekkaa yli nelituntisessa konsertissa.

Arto “Pilli” Pajukallio, Pekan läheisin työtoveri ja toinen alkuperäinen Freukkari, kitaristi ja toimittaja-kriitikko, oli nähnyt valtavan vaivan kokonaisuuden eteen. Soittajia ja laulajia ei varmaan ollut tarvinnut edes pyytää, mutta hyvän konsertin luominen vaatii muutakin kuin väen paikalletulon.

Sovimme, että Jyrki Härkönen ja meikäläinen olisivat yllätysakti kolmannen eli viimeisen jakson alussa. Kanssamme soittamaan tulivat rautaiset ammattilaiset Tuomas ja Jari Metsberg kitaroissa (Pillin lisäksi), Olli Haavisto pedal steel -kitaran takana, Harri Rantanen bassossa ja Janne Haavisto rummuissa. Soundcheckissä jo huomattiin, että kappale toimii.

Sitten vain valmistautumaan iltaan. Takahuoneessa musiikkiväki näytti pitkälti jo tuntevan toisensa, itse taas juttelin useimpien kanssa ensimmäistä kertaa. Toisaalta olisi tehnyt mieli olla siellä enemmänkin, mutta kyllähän niitä esityksiä oli käytävä katsomassa. Yleisöä oli niin paljon, että oli vaikea päästä hyviin asemiin. Millään en hennonut käyttää nautiskeluaikaa esimerkiksi keskittymällä valokuvaukseen, mutta tässä yksi, jossa solistina on Mato Valtonen.

Enpä taida alkaa luetella suosikkiesityksiäni, koska niitä on niin paljon, että listasta tulisi pitkä ja muutama hyvä jäisi silti ulos. Pekan parhaat sanoitukset kyllä sykäyttivät ja laulattivat, mm. Mystinen metsätyömies, Meidän rumien rakkauslaulu, Danny Show ja En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa.

Kun Malja Myllykosken Pekalle sitten toivotettiin lavalle, Pilli kertoi yleisölle Pekan ristikkoharrastuksesta. Ristikot mainitsi spiikissään myös Jaloviinaa-biisin laulanut Maya Paakkari. Maya kertoi Pekan opettaneen häntä ratkomaan Hesarin kuukausiliitteen ristikoita.

Illan päätteeksi lähes kaikki kerääntyivät lavalle laulamaan Pekan kääntämää kappaletta Särkynytsydämiset (viekää minut baariin). Sieltä oli mukava katsella Tavastian yleisömerta. Tunnelma oli haikean riemukas. Illan livemusiikki veteli viimeisiään.

Olemme Jyrkin kanssa makustelleet useita kertoja mennyttä ainutlaatuista kokemustamme ja olemme olleet yhteydessä eräisiin uusiin “heimoveljiimme”. Pieniä kantrihenkisiä yhteiskuvioitakin on pohdittu, niistä ehkä myöhemmin lisää. Muistolaulun julkaisuakin on pohdittu, mutta YouTubesta voi etsiä parhaita paloja konsertista useinakin versioina. Kaikki ne muusikot, joiden osoitteet onnistun saamaan, saavat nämä uudet Pelikaanit postissa, onhan jo Punaisen kannessa heistä iso osa ja sisäsivuilla vielä lisää.

---

Ristikoita Pekalle

Meitä nykykuusikymppisiä on hemmoteltu hyvillä biiseillä ja mainioilla teksteillä teini-iästämme asti. Niitä ovat tehneet ikätoverit ja vähän vanhemmat riimittelijät. Riimit ja osin huumorikin olivat avainsanoja, kun esiin astuivat mm. Juice, Hector ja Saarelan Mikko. Eppujen jälkeen Mikko löysi lopulta kantrivaihteen ja syntyi legendaarisia käännöksiä ja originaaleja. Freukkareissa Mikon lyriikkojen rinnalle tuli myös Pekka Myllykosken tekstejä.

Pekasta tuli yksi suurimmista sankareistani. Suomen kielen ja sen avulla kehiteltyjen sanaleikkien ystävänä nautin jokaisesta rivistä, jonka Pekka minulle ja meille soi. Hyvän kantrimusiikinkin ystävänä ne olivat minulle myös juuri oikeanlaisessa ympäristössä.

Sain vasta muutama vuosi sitten kuulla, että Pekka oli kova ristikkofani ja näin ollen arvostuksemme oli molemminpuolista. Kun Pekka oli poikani Saken pakeilla otattamassa Jytäjemmareiden levyn Vaksi Ladatta kanteen Lada-aiheista kuvaa, hän tuli maininneeksi Sakelle, että olisi mukava päästä joskus ristikkoon. Laadinkin silloin kääntöpuolelta löytyvän Iltiksen viikonlopun Koviksen. Myöhemmin laadin myös Julkkiksen. Seuraavan kerran Pekka esiintyi kuvallaan ristikossa vasta kuolemansa jälkeen, ensin Uutisristikossa ja 29.5. myös Histiksessä, joka on ohessa. Siinä haetaan hänen sanoittamiaan lauluja.

Mielessäni kehkeytyi ajatus, että voisimme tehdä jotain yhdessä musiikin alalla. Lähetinkin Pekalle meiliä vuoden 2017 puolella, mutta emme koskaan ehtineet jutella livenä saati tavata.

Pari päivään Pekan kuoleman jälkeen mieleeni pöllähti yhtäkkiä ajatus hänelle omistetusta laulusta. Kuinka ollakaan, istuin juuri silloin Myllypurossa Liikuntamyllyn aulassa. Muutamassa sekunnissa heräsi ajatus sanojen mylly ja koski sijoittamisesta hänen sukunimensä ympärille ja toisen lyhyen tovin jälkeen laulun ensimmäinen rivi sävelineen helähti päässäni.

Laulun parin päivän päästä valmistuttua aloin ottaa yhteyttä Pekan läheisiin ihmisiin ja sain kuulla muistokonsertista. Pelkän tekstin perusteella sain jo kutsun sinne ja Jyrki Härkösen kanssa tehdyn demon jälkeen toivoteltiin meidät kummatkin lämpimästi mukaan.

Konsertin esiintyjälista kertoo siitä, miten laajasti Pekkaa arvostettiin. On kovin haikeaa, että hän lähdettyään yhdistää meitä ihan uudella tavalla, muttei itse pääse nauttimaan tästä.

Hyvää matkaa, Pekka, missä ikinä vaellatkin!
Eki

Malja Myllykosken Pekalle

säv./san. Erkki Vuokila
es. Jyrki Härkönen

Kaikki mihin ideoiden mylly Myllykoski koski,
siitä riemun taikka liikutuksen tähden kostui poski.
Freukkareiden kanssa runoratsu pääsi villiin laukkaan,
saimme kuullaksemme hittiputken maukkaan.

Luontoa hän rakasti ja Lapinmaata eritoten,
enää harvoin kurkustansa meni napanteri, joten
kun sai häädettyä elimistöänsä syövän syövän,
luultiin Pekan jopa Ylpön iän lyövän.

Viekää minut vaikka paareilla ja silti kohotan
maljan Myllykosken Pekalle vaan tuskin hohotan,
kun en usko Pekalle sen eläessään valjenneen,
miten jätti jälkeen joukon ylpeydestä melkein haljenneen.

Pekka lyriikkansa viimeisteli aina hienoin riimein,
mutta katkes huhtikuussa lauantaina tie noin viimein,
inhimillisesti ajatellen aivan liian varhain,
syntymättä saattoi jäädä teksti parhain.

Ideoiden mylly Myllykoski koski feikkaamatta
meidän sielujamme, ehkä juuri siksi breikkaamatta
jäi hän steriiliä korrektiutta janoavan lauman
keskuudessa, mutta löysi hyvän sauman.

Viekää minut vaikka paareilla ja silti kohotan
maljan Myllykosken Pekalle vaan tuskin hohotan,
kun en usko Pekalle sen eläessään valjenneen,
miten jätti jälkeen joukon ylpeydestä melkein haljenneen.

Pekan mentyä on aika tulsaa elämämme nyt,
mutta laulujansa kuunnellessas yhä hämmennyt.
Yläkerrassa nyt metsätyömies tuunaa mystistä
lyriikkaa, mut enkeliköörikö osan vain saa lystistä?

---

Syksyllä 2016 alkoi mielenkiintoinen uusi sivujuoni Pelikaanien elämässä. Postin joukossa oli B4-kokoinen kirje. Korein kalligrafisin kirjoituksin taiteiltu ja Kuopiossa leimattu kirje pysäytti tuona aamuna hetkeksi. Kun luin sen ääneen, paikalla oli kolme äimänkäkeä.

“Hei Erkki! Olemme jo vuosia olleet intohimoisia ristikoiden ratkojia ja viime aikoina myös ‘harrastelijalaatijoita’, ihan vaan omaksi iloksemme. Haluamme kiittää teitä kaikkia upeista julkaisuistanne. Ohessa pari omaa viritelmäämme. Leppoisaa syksyn jatkoa teille kaikille, Tuomas Holopainen & Johanna Kurkela.”

Hetken ajattelimme, onko tämä pilaa ja ovatko muusikkopariskunnan nimikirjoitukset aidot, mutta päädyimme siihen, että kyllä Tuomas on hyvin pitänyt harrastuksensa vakan alla tähän asti. Johannan ristikkoharrastus oli jossakin haastettelussa jo paljastunut.

Kuoressa oli kolmen ristikon kopiot mutta ei ratkaisuja. Niinpä ensimmäinen reaktio perustui yleisilmeeseen ja laadintapohjaan. Oikein siistin näköisiä, mukana avariakin kohtia, näyttäisi olevan aina joku hauska lähtökohtaidea, mutta niitä ei ollut mahdollista selvittää ratkomatta. Yhdessä oli orporuutu, yhdessä kolmikirjaiminen sana. Lähetin rohkaisevan meilin ja mietin, saanko siihen koskaan vastausta.

“Terve Eki! Iso oli yllätys meillekin, kun vastasit! Vuoden ajan olemme noita ristikoita laatineet, olisiko niitä nyt alun toistakymmentä. Emme ole niitä minnekään koskaan lähettäneet, mitä nyt parille kaverille olemme niitä jaelleet. Omaksi iloksi niitä väsäämme. Tuo mahdollinen julkaisuidea kuulostaa aivan huikealta. Mutta kenties meidän pitää vielä tovi hioa taitojamme ja ristikkojen ulkoasua… Kuten osuvasti totesit, niin nuo tekeleet ovat lähinnä ‘sympaattisia’. Teen pohjat Excelillä, ja Johanna sitten hoitaa tekstauksen ja piirrokset. Summa summarum, jos me jotain keksittäisiin niin se olisi meille kova juttu. Terveisin, Tuomas.”

Meilejä vaihtaessamme alkoi käydä ilmi, että Tuomaksella on paljon ideoita ja Johannalla kova kunnianhimo ulkoasun suhteen. Kun yksi malliristikoista oli perussisällöltään täysin korrekti, minua alkoi himottaa saada ristikko heiltä jo Punaisen Pelikaanin ykkösnumeroon, joka ilmestyi ennen joulua.

“Tämä on lyönyt meidät täysin ällikällä, on meille ison hymyn suupieliin saava juttu. Siksi haluaisimmekin tehdä tuon ensimmäisen ristikkomme viimeisen päälle huolella, ja koska Johanna on nyt kiertueella lähes jouluun saakka, taitaa tuo ristikon valmistuminen joulukuun numeroon tuntua turhan optimistiselta. Sitä seuraavaan numeroon (helmikuu 2017) sen kyllä pystymme lupaamaan, olisiko tämä ok? Kiitos parannusehdotuksista, juuri tätä palautetta kaipasimme.”

Tässä vaiheessa toimitin heille kaikenlaista materiaalia, joka olisi avuksi, myös kirjani MMM Sanaristikot, jonka laadinnasta kertovan osion Tuomas olikin lukenut USA:n matkalla. Johannan pohtiessa ulkoasuun liittyviä asioita lähetin lyhyen viestin hänen laulunsa nimen mukaisesti: “Ei panikoida!”

Eräänä tammikuun aamuna olikin postilokerossamme lappu, jossa kerrottiin isokokoisen kirjeen saapumisesta. Sisällä oli taas kalligrafinen viesti: “Hei Eki! Tässäpä debyyttimme. Jatkoa seuraa jos vaan kiinnostusta löytyy. Kiitoksemme tästä, pikaisiin tapaamisiin, Tuomas & Johanna.” Olimme sopineet tapaavamme helmikuun puolessavälissä Helsingissä. Tapaamisen aattona tuli viesti: “Postilaatikkoon tupsahti uusin PuPe! Sama fiilis kun kuuli ekaa kertaa oman biisin radiossa v. ’97.”

Tapasimme ensin tunnin verran miesten kesken sumpin ääressä. Tuomaksella oli pitkä liuta kysymyksiä, jotka auttaisivat häntä vielä syvemmälle ristikonlaadinnan saloihin. En halua kahlehtia laatijaa liikaa, mutta varmasti monia tiedonjyviä meni perille. Tuomas kertoi muutamista ristikoista, joista hän oli erityisesti pitänyt. “Mistä te laatijat keksitte noita mainioita ideoita?” kysyi hän. Hyvä Tuomas, ihan sieltä mistä sinäkin, omasta päästä ja eteen tulevista sanoista ja tilanteista. Tuomas esitteli jo aiemmin koeratkomani tehtävän, jota hän oli laatimassa osaksi uusiksi. Hän kysyi vinkkejä, miten umpikujaan joutuneesta tilanteesta päästään. Yhdessä pohdimme eri vaihtoehtoja ja kumpikin varmasti oppi taas jotain. Ristikkorenki oli Tuomakselle aivan uusi tuttavuus, josta varmasti on apua jatkossa.

Lounasajan koittaessa Johanna liittyi seuraan. Tähän mennessä kirjeenvaihto oli käyty Tuomaksen kanssa, mutta aistin ensi hetkestä, että Johanna on tässä täysillä mukana. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, että ensimmäinen ristikko julkaistiin täysin mustavalkoisena, mutta kyseli nyt erinäisiä asioita, miten tehtävään saisi mukavimmin väriä ja miten piirroksia voisi tehdä suuremmassa koossa kuin nyt noin puolentoista sentin ruutuihin. Eri tekijöiden tekniikat kiinnostivatkin kovasti.

Tuomas kertoi elämänsä neljä suurta löytöä, ja ne ovat ikäjärjestyksessä: Disney, musiikki, fantasiajääkiekko ja ristikot. Hänen innostuksestaan ristikoihin tässä yksi sitaatti: “Laadin 3 päivää aamusta iltaan ensimmäistä aukeaman kokoista ristikkoani, ja sain sen valmiiksi. Se odottaa siis vihjeitystä ja ulkoasua. Olipahan savotta, mutta antoisa sellainen. Halusin leikitellä mahdollisimman pitkillä sanoilla, parilla kommalla, ja saada tasapainoisen määrän yyääöö-osastoa sekaan.” Kyseinen tehtävä on nyt minulla koeratkottavana.

Tämän yhteistyön taianomaisuudesta kertoo se, että Nightwish ja Johanna Kurkela ovat olleet varmasti kaksi soitetuinta artistia toimistollamme, jossa soi melkein aina musiikki. Oliko tämä tähtiin kirjoitettu? Mitään velvoitteita en uudelle tekijäparille ole asettanut, mutta uskoisin heiltä saatavan ristikon aika pitkään jokaiseen Punaisen numeroon. Ne varmaan myös tulevat visaisemmiksi, sillä Tuomaksen kunnianhimo on kasvamaan päin ja se on korkealla jo tässä ensimmäisessä julkaistussa tehtävässä. Esikoinen on ilokseni heti alkuun saanut erittäin positiivista palautetta.

Asia julkistettiin myös männä viikolla Nightwishin Facebook-sivulla. Kun Tuomas on kertonut tästä etukäteen joillekin kavereilleen, ovat reaktiot olleen aivan laidasta laitaan, oudoksuvasta hymähdyksestä “siisteintä ikinä”-hehkutukseen.

Passeli ja Krypto Pelikaani menivät perjantaina painoon. On hetki aikaa hengähtää ja miettiä menneitä ja tulevia. Tämä blogi ei varmaan tule olemaan kovin loogisesti etenevä, mutta yritän koota itseni ja mielessä olevat asiat edes jollakin tavalla.

Me vanhat emme helpolla hellitä. Vuonna ’85 on Eppu Normaalin jättihitti ja saman vuoden lopulla pantiin Sanaris Oy:n paperit vetämään. Vuonna ’17 kummatkin ovat edelleen aktiivisia monenlaisissa formaateissa, omilla aloillaan tietenkin. Vuonna ’85 syntyi myös kuopukseni. Ovatko hän ja firma tosiaan jo 31-vuotiaita? Matematiikka on armoton tässä suhteessa.

Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että yllätysten vuoden ’16 ja vuoden ’17 ensimmäisten viikkojen jälkeen olen uuden alussa. Kun en ole julkisuuden henkilö, kaikki vuoden ’16 yllätykset jäivät lähipiirin tietoon. Ruokavalion ja muiden elämäntapojen muutoksen ansiosta sain itsestäni katoamaan sen ukkomaisuuden, joka ei mitenkään sopinut sisäiseen minääni. Pudotin rutkasti painoa ja moni pieni vaiva ja huoli katosi. Olemuksen mukana olo ja mieli paranivat käsittämättömän paljon. Elokuussa sain yllättäen diagnoosin, jonka perusteella pääsin peruutuspaikalla leikkauspöydälle vielä ennen elokuun loppumista. Operaatio onnistui sataprosenttisesti. Syyskuun olin periaatteessa sairauslomalla ja lokakuukin meni pitkälti toipuessa, mutta kaikki huolestuneisuus oli tiessään. Kun siinä kuitenkin oli isoja urakoita kuten Piilosana SM 2016, ristikoiden valmistuminen tapahtui edelleen lähellä deadlinea ja jopa sen jälkeen ja se jatkui jouluun asti.

Sanoin Iltiksen haastattelussa loppuvuonna, että joko olen koko ajan töissä tai koko ajan vapaalla. Tarkoitan lähinnä sitä, että jos minulla ei ole mitään tekemistä, alan edistää jotain ristikkoa. Olen kyllä hiljakseen oppinut, mitä asioita kannattaa missä tilanteissa ja mihin vuorokauden aikaan tehdä. Laatiminen ei yleensä kerta kaikkiaan suju enää loppuillasta, silloin kannattaa panna ristikoita alulle tai kirjoittaa vihjeitä valmiisiin laatimuksiin, jos jotain pitää tehdä. Huomasin jo perjantai-iltana työpaineiden hälvennettyä ja tehtyäni vielä vihjeet ensi viikon Iltiksen lauantaipehmikseen, etten oikein osannut nauttia toimettomuudesta, jotain hyödyllistä teki mieli vielä vähän tehdä. Onneksi alkoi väsyttää ja menin aikaisin nukkumaan ja heräsin kuudelta taas ”vähän laatimaan”, unen jälkeen se taas sujui ja yleensäkin sujuu.

Parasta on kuitenkin ollut löytää lisäksi oikea päivärytmi eli kaipaamani 5–7 tunnin yöuni sijoittuu yleensä välille 23–7. Aamuun asti valvomiset ovat lopullisesti historiaa. Mitä vielä työhön ja vapaa-aikaan tulee, yhteislaadinnat kollegojen kanssa tuntuvat riemulomalta. Erityisen rentouttavalta se tuntuu, jos muut kiireet eivät sillä hetkellä paina päälle.

Nyt lopputalvella ja keväällä olisi tarkoitus saada muukin kuin päiväjärjestys kohdalleen. Sekä firman että yksityiselämän paperit ja esineet ja muu sellainen ovat pahasti epäjärjestyksessä. Työn lomassa niiden kimppuun kunnolla pääseminen ei ole helppoa. Samalla pitäisi jatkaa kunnonkohotusta ja painon saattamista lopulliseen tilaan. Kaikki tämä sekä työn ja lähisuvun tarpeet ovat mielenkiintoinen mikstuura, jonka kimppuun käyn innolla ja luottavaisena onnistumisesta. Tässä mainitsematta jääneet musiikki ja piilisprojekti ovat olleet muutaman viikon taka-alalla ja saattavat pulpahtaa taas pintaan.

Helmikuussa aiomme uusia Sanaris Oy:n sivuilta löytyvää tekijälistaamme isolla kädellä. Esittelemme sekä jo aloittaneita tekijöitä että vasta Punaisen Pelikaanin ilmestyessä paljastuvia. Saatte myös meikäläisestä päivitetyn foton, koska se avantouintikuva ei oikein anna enää hyvää kuvaa. Tosin ruokavalioni saa taas alkuvuodesta seurakseen lisää kuntoilua, joten päivitetään myöhemmin se vielä uudelleen.

Olen saanut tehdä yhteystyötä useimpien parhaiden suomalaislaatijoiden ja -ristikkopiirtäjien kanssa. Sitä ei voita mikään… vai voittaako? Ensimmäisestä julkaistusta ristikostani tulee kohta 46 vuotta, mutta musiikilliset yhteistyökuviot koulubändiä lukuunottamatta ovat tuoreempia. Ehkä ne tällä hetkellä antavat jopa enemmän kiksejä kuin ristikot.

Joskus 90-luvun alussa kuulin Jyrki Härkösen laulua ja se ääni säväytti. Pääsinkin tekemään hänen kanssaan muutaman laulun. Eiväthän ne minnekään listoille nousseet, mutta aika hyviä niistä tuli. Aika pitkään kuljimme välillä omia teitämme, Jyrkikin teki myös muita kuin musiikkihommia, mutta viime vuosina olemme taas tehneet paljon kaikenlaista yhdessä. Kolmantena tiimissämme on ollut Arto Pöllänen.

Alkuvuonna teimme ajankohtaisia huumorilauluja YouTubeen otsikolla Ajankohtainen Härkönen. Muunkinlaista huumorimusiikkia olisi tehtynä, mutta se on saanut vielä odottaa. Kun olen tehnyt, Jyrkin kanssa demoja omista lauluistani, hän on sieltä poiminut jotain omaan ohjelmistoonsa. Tulossa on lähiaikoina julki kappale nimeltään Kuulemiin, joka levytetään myös englanniksi nimellä Don’t hang up. Arto on kuvannut siihen videon.

Viime päivien urakkana meillä oli valmistella ohjelmaa Piilosana SM 2016 -tapahtumaan. Jyrkin kolmen vartin esitys sisälsi melkein kokonaan sanaleikittelyyn liittyvää lyriikkaa. Liitän jutun loppuun neljän ihka uuden laulun tekstit. Kahdesta ensimmäisestä on tarkoitus tulla eräänlaisia piilisten tunnuslauluja. Marjatta marjatta on tehty varta vasten Marjatta Leppäselle, joka sen Jyrkin säestämänä Onnelassa esittikin. Neljäntenä on Pertin hauska riimittely mökkeilyn ihanuudesta.

Jyrkin voi tilata melkein millaiselle keikalle tahansa melkein mihin vain, vaikka sähköttömään paikkaan, eikä hintakaan ole paha, etenkään Etelä-Suomessa. Hänet vois siis tilata myös pienehköön yksityistilaisuuteen. Hän on nyt mukana myös Mittatilauslauluissa, niidenkin live-esitys järjestyy edullisesti.

Tämä voi kuulostaa omalta tai Jyrkin puffilta, mutta teemme tätä kaikesta sydämestämme ja jakaisimme sitä mielellämme laajemminkin. Jyrkin tavoittaa numerosta 0400 490 708, kunnon kotisivut ovat tulossa.

Jyrkiltä löytyy paljon lauluja Youtubesta ja nyt myös muutama esitys tuolta piilosanatapahtumasta.

Laatijan laulu
(sanat Pertti Oskala ja Erkki Vuokila)

Ristisanan ratkaisuja tehden
vietin joskus aikaa iltaisin.
Sitten sattumalta Kuvalehden
piilosanan kerran huomasin.

“Tämähän on ihan mieltä vailla!”
tuumin, kun sen ensi kerran näin,
mutta sitten kävi sillä lailla,
että piilosanakoukkuun jäin.

Piilosana
haastavana,
kaaliamme
raastavana.
Piilosanoja koskaan hylkäis’ en,
kun saan uuden, kämmeniin taas sylkäisen.

Postiluukun alla perjantaisin
pedon lailla vaanin, jotta en
myöhästyis, vaan piilosanan saisin
heti eteen, kun nään Kuiviksen.

Tuntui, etten missään enää nauti
niin kuin piilosanan ääressä.
Sehän istui kiinni niinkuin tauti,
niin kuin terrieri sääressä.

Piilosana
haastavana,
kaaliamme
raastavana.
Piilosanoja lisää kaivataan
ja niille aikaa kyllä raivataan.

Onko piilos’ anoja
nahkanojatuolissaan?
“Lisää piilosanoja!”
huutaa hänkin huolissaan.

Mutta erehdyinkin, nyt sen huomaan
käytyäni niitä laatimaan.
Ratkonta ei laatimisen suomaan
mielihyvään yllä milloinkaan.

Anagrammi, sisäkkö tai kätkö
taikka sanaleikki nokkelin.
Niistä syntyy pohja, ymmärrätkö?
Piilistalo saa näin sokkelin.

Piilosana
haastavana,
kaaliamme
raastavana.
Piilosanoja lisää vaaditaan.
No kyllähän me niitä laaditaan.

Piilosana
haastavana,
kaaliasi
raastavana.
Piilosanoja lisää vaaditaan,
no kyllähän me niitä laaditaan.

Piilisfiilis
(sanat Erkki Vuokila)

Hei kairolainen, pidä se Niilis,
lyhyttukka, pidä rakas siilis,
laktoosi-intolerantti, pidä Hyla-viilis!

Hei skotti, sä voit pitää reelis,
bisnesguru, tuskin jätät diilis,
piilosanaentusiastina mulle riittää piilis!

Haluan sen vain ilmaista,
että mikään ei ole ilmaista.
Erola nappaa, siis Jan ottaa
aina silloin kun tarpeeksi janottaa.

Anagramminkin tekaisin,
siinä kirjaimet ovat sekaisin.
Mihinkä riittää jalava?
Siitä rakenna kaide ja lava!

Nyt on piilisfiilis!

Hei kairolainen, pidä se Niilis,
lyhyttukka, pidä rakas siilis,
laktoosi-intolerantti, pidä Hyla-viilis!

Hei skotti, sä voit pitää reelis,
bisnesguru, tuskin jätät diilis,
piilosanaentusiastina mulle riittää piilis!

Kaikille toivoa valaisin,
jos ei kirkas oo järjen valaisin.
Siksi viimeisen vihjeen mä salaisin,
ettei aukene kuin paikka salaisin.

Jälkikirjoitus pee ässä,
sillä kätkössä iili on tässä.
alkukirjaimista löydä urho siis
eli etsipä alus siitä, pliis!

On taas piilisfiilis!

Hei kairolainen, pidä se Niilis,
lyhyttukka, pidä rakas siilis,
laktoosi-intolerantti, pidä Hyla-viilis!

Hei skotti, sä voit pitää reelis,
bisnesguru, tuskin jätät diilis,
piilosanaentusiastina mulle riittää piilis!

Yhä useammin mulla iskee piilisfiilis!

Marjatta marjatta
(sanat Erkki Vuokila)

Hanna maistaa vattua,
täyteen mättää hattua,
sellaista voi sattua.
Minä olen Marjatta – marjatta!

Malla tarttuu mansikkaan,
työntää sisään hansikkaan,
mehevimmän ahmaisee,
loput talteen kahmaisee.
Mä oon yhä Marjatta – marjatta!

Jos Maritta on paritta,
niin Marittaa vois parittaa.
Jos Anitta on fanitta,
sä Anittaa saat fanittaa.

Jos Balaton on kalaton,
voit järvellä vain tärvellä.
Jos Sheraton on veraton,
ei biljardi käy vaikk’ois miljardi.

Laila tykkää lakasta,
jos ei vallan rakasta,
ei niitä silti pakasta.
Mä oon yhä Marjatta – marjatta!

Tahtoisinpa mustikkaan,
löytää paikan lustikkaan,
vaan on paha nyhjästä
varvikosta tyhjästä.
Olen yhä Marjatta – Varpu Marjatta!

Mökkireggae
(sanat Pertti Oskala)

On armoton cityn pelin henki,
elämä kiireistä.
Kesäksi tahtoo rahan renki
pois niistä piireistä.
Hän itselleen mökin tahtoo laittaa
tai vanhaa uusia,
salvoa aitoa hirsiaittaa,
laajentaa huusia.

Ei rasita puute ruoan tuoreen
mökillä eläjää.
Ahvenen taikka vaikka kuoreen
voi aina pyydystää.
Jos kala ei syökään, niin ei silloin
syö liiioin pyytäjä.
Vaan eipä nälkää näe illoin
miljoona hyttystä.

Mökillä sielu lepää, kerää voimaa ja rentoutuu.
Mökillä sielu lepää… ruumis rasittuu.

Ei esimies mökkiläistä ohjaa,
niskassa huohota.
Itse saa mättää huusin pohjaa,
piippua nuohota.
Kun rennolla mökkipuuhailulla
yöt, päivät täytetään,
on loman jälkeen hauska tulla
taas töihin lepäämään.

Mökillä sielu lepää, kerää voimaa ja rentoutuu.
Mökillä sielu lepää… ruumis rasittuu.

Mökillä sielu lepää, kerää voimaa ja rentoutuu.
Mökillä sielu lepää… ruumis rasittuu,
ruumis rasittuu, ruumis rasittuu, ruumis rasittuu.

Elokuun 27. päivänä ojennettiin Kati Heikkiselle tämän vuoden paras ristikkopalkinto. Punaisessa Pelikaanissa numero 2/2016 oli erikoispalkintona Miljoonasateen olohuonekeikka. Ristikossa oli sanoja, joita ei ollut helppo löytää muualta kuin Miljoonasateen uutuuden Sähköinen Rouva Maa pakkauksesta. Arvonta oli pitkä, mutta sitten löytyi Kati Heikkisen taiteilema oikea vastaus.

Soitin tuolloin Katille, joka luuli aluksi puhelun olevan siskonsa järjestämä pila. Lopulta hän muuttui onnelliseksi voittajaksi, siis todella onnelliseksi. Hän oli lähettänyt vastauksen aivan viime tipassa läheisten jopa hieman yllyttämänä. Kati osoittautui myös oikeasti ristikkofaniksi, mutta ratkaisua hän ei ollut koskaan ennen lähettänyt.

Elokuun 27. päivä koitti. Itse sonnustauduin aamulla matkaan Helsingin keskustasta ja nappasin Riihimäeltä kaverini Pölläsen Arton. Pelikaaniristikoiden t-paidat yllämme me kaksi hullua köröttelimme Huittisiin, johon saavuimme yhden maissa. Meitä odotti perillä Kati lähiomaisineen. Kati ei suinkaan ollut porukan suurin Miljoonasade-fani, mm. sisko Piia eli tämän talon omistaja oli vielä kovempi sateisti.

Miljoonasade saapui viimein kolmessa osassa. Tiuhaan kuuluneiden “iik ne on oikeasti meidän kotona”-kuiskutusten säestämän soittokamat roudattiin yläkertaan, jossa konsertti oli päätetty pitää.

Solisti Heikki Salo aloitti kiitoksilla ja kertoi tämän olevan heille aivan ainutlaatuinen juttu, ensimmäinen vastaava puoliakustinen keikka, rumpali Jarmo hakkasi laatikkoa rumpujen sijaan. Lavalta kuului hiljaista “jännittää enemmän kuin isommat keikat”-muminaa. Kati oli lähettänyt biisilistan, jota Heikki kommentoi mm. “Opeteltiin muutama biisi varta vasten, vaikkei oltu soitettu 30 vuoteen”.

Listalta otettiin ensin “Rokkibändi Wounded Knee”. Aika alussa kuullussa “Mayday Maydayssa” lapsikuulijoiden takia laulettiin “minä pissaan kiljukattilaan” kusemisen sijasta. Mukavan spiikkailun ja kuittailun siivittämänä käytiin läpi hieno valikoima Miljoonasateen helmiä, mm. “Nimettömyys” ja “Rakkauden ABC”, jonka bändi oli soittanut myös edellisenä iltana Tampereella. Katin äidin toivoman “Marraskuun” luultiin olevan viimeinen kappale, mutta tunnin konsertin täydensivät vielä “Voipallo” ja läpimurtohitti “Lapsuuden sankarille” vuodelta 1986, kosketinsoittaja Tomin hienolla alkuimprovisaatiolla. Vuonna 2014 yhtyeeseen liittynyt Tomi vastasi myös ihan uutta sävyä biiseihin antaneista taustalauluista.

Keikan ja roudauksen jälkeen oli vuorossa teetä, Miljoonasade-kahvia ja -kakkua, pitsaa, sipsejä ja karkkia. Pöydässä kuultiin historiaa, mielipiteitä, anekdootteja ynnä muuta. Rokkarin luu -oluet jäivät juomatta ja soittajien päät kakussa ehjiksi.

Kaikkea muutakin mukavaa sattui. Bändi muisteli keikkoja veden alla ja kuumailmapallossa, tämä oli nyt kolmas erikoisuus niiden ohella. Miljoonasateen miehet signeerasivat itse tehdyt keikkajulisteet ja myös yhden auton konepellin. Esiintymispaikan mukaan olisi kappale “506 ikkunaa” voitu muuttaa muotoon “5600 kalkkunaa”, sillä sellainen määrä siivekkäitä tilalla kuulemma oli. Koiravalikoimaan kuului mm. yli 70-kiloinen kaksivuotias pyreneittenmastiffi.

Oli mukava nähdä, että bändi oli vähintään yhtä tyytyväinen päivään kuin isännät ja me ristikkoihmiset. Iso kiitos kaikille elämykseen osallistuneille, niillekin, joita en tässä nimellä maininnut. Pas…seli matka ja tuli tentyä.

Perjantaina tulee 30 vuotta ensimmäisen uutisristikon julkaisusta. Niitä on siis tähän päivään mennessä julkaistu liki 1500. Olen aina auliisti antanut kunnian ideasta Ilta-Sanomien toimitukselle, josta tämä pallo heitettiin minulle. Yhdessä olemme luoneet ristikon, joka on varmasti ainutlaatuinen koko maailmassa. Ristikon ajatus oli myös virkistää muuten viikon hiljaisinta myyntipäivää, tiistaita. Aluksi tehtävä oli palkinnoton, muutama vuosi sitten kiinnostusta ja ostohaluja ryydittämään asetettiin tuhannen euron palkinto.

Ruokahalu kasvoi laatiessa, se on pakko myöntää. Ristikon julkaisupäivä on lyhyttä maanantaijaksoa lukuun ottamatta ollut tiistai. Aluksi aloitin laadinnan lauantai-iltana. Sitten se siirtyi kohti sunnuntai-iltaa ja pitkän aikaa laadin sen vasta maanantaina. Ennen oli enemmän varaakin. Toimitin joskus ristikon painoon maanantain puolella. Siihen saattoi saada jonkun viitteen maanantai-illan uutiseen, joka hädin tuskin ehti muuallekaan lehteen. Ennen sähköistä toimittamista oli kuitenkin yksi pulma: ristikko piti joko viedä itse toimitukseen tai lähettää taksilla.

Viime aikoina olen jakanut tehtävän suunnilleen puoleksi Toni Pitkälän kanssa. Toni piirtää itse, minulla on Heli Kärkkäinen työparina. Edelleen kyllä joskus herään maanantaiaamuna laatimaan tehtävän. Näin etenkin, jos sunnuntai ei ole ollut suurten uutisten päivä. Sitä oikein toivoo, että tapahtuisi aamuun mennessä jotain yllättävää ja kiinnostavaa, mielellään positiivista.

Uutisristikko on antanut tiettyä rytmiä elämääni jo 30 vuotta. Pari vuotta sitten, kun IS:n kesäristikoita oli tehty jo jonkin aikaa, tajusin, että niiden varjolla voi seitsemän heinä-elokuun uutisristikkoa korvata samankokoisilla kesäristikoilla. Vaikka uutisristikkoa olisi kunka hauska tehdä, pieni tauko on tehnyt hyvää.

Toukokuun viimeisenä päivänä pääsin välittämään suuren uutisen yhdelle persoonalle. Soitin valkeakoskelaiselle Kati Heikkiselle ja kerroin hänen voittaneen Miljoonasade-yhtyeen olohuonekeikan haluamassaan paikassa. Kilpailu pidettiin Punaisen Pelikaanin numerossa 2. Palkinnon voittaakseen piti tietää aika paljon yksityiskohtia yhtyeen uudesta levystä Sähköinen Rouva Maa. Monta ristikkovastausta pitikin vetää, ennen kuin kovan Miljoonasade-fanin Katin paperi sattui käteen. Aiemmissa oli hyvää yritystä, mutta kaikki jäivät kauas oikeasta.

Kati ei ensin tajunnut, sitten ei meinannut uskoa ja lopulta sanoi väreiden kulkevan läpi ruumiinsa. Voitto meni selvästi hyvään paikkaan. Tuohon huumaan pamautin heti ehdotukseni, että tulen paikalle, jos vain aikataulut sopivat. Tämä sopi Katille ja tiesin pääseväni bensakustannuksilla, sillä tilaisuudesta ei saa periä pääsymaksuja.

Miljoonasateen uuden levyn ympärillä on muutenkin koko ajan mukavaa kuhinaa. Siipien tiet on Radio Suomen soittolistalla ykkösenä ja Rokkarin luu -niminen olut löytyy nyt kaupoista.

Kaikkien ristikkokiireiden ohella olen viime kuukausina käyttänyt aika paljon aikaa musiikkiin monella tavalla. YouTuben Ajankohtainen Härkönen on vain pieni osa sitä. Ehkä pääsen kirjoittamaan jotain konkreettista jo lähiaikoina.

Piilosanat eli piilikset ovat joulukuun 19. päivästä lähtien olleet päivittäin mielessäni. Olen pyöritellyt juonikkaita vihjeitä ja miettinyt kaikenlaisia piilosanajujuja, joita voisi jatkossa tarjota entistä suuremmalle joukolle. On minulla toki ollut apua, mm. piilisprojektissa mukana olevat Pertti, Jukka, Jussi ja Arto.

Piilisvihjeet voisivat olla tälle ajalle samanlaisia kuin vanhan kansan arvoituksen aiemmille sukupolville.

Asiasta ei toistakseksi ole nostettu suurempaa numeroa. Miksi olisikaan, eihän tässä ole vielä ollut paljon esiteltävää. Osa ideoista on enää julkaisua vailla, osa lymyää vielä mielen sopukoissa.

Joitakin kommentoijia on ärsyttänyt piilis-nimitys. Kyllä se taitaa olla tullut jäädäkseen, mutta toki tehtävää kutsutaan edelleen myös piilosanaksi. Rakkaalla lapsella voi olla monta nimeä. Haluamme myös nuorempaa polvea mukaan ja heille uusi nimi istuu suuhun mainiosti. Sitä on jo käytetty Pelikaaneissa ja Ilta-Sanomissa.

Joudun vielä olemaan ympäripyöreä, puheissanikin. Konkreettisinta antia toistaiseksi ovat olleet Helkan piilis -illat tammi- ja helmikuussa. Toiseen iltaan tuli parikymmentä ihmistä. Keskimäärin paikalla olijat olivat “liian hyviä”, koska perimmäinen tarkoitus on auttaa ihmisiä harrastuksen alkuun. Tämä ei kuitenkaan suistanut tilaisuutta ojaan, sillä kaikissa pöydissä riitti mielenkiintoista pohdittavaa.

Olemme Pertti Oskalan kanssa tarjoilleet illoissa vanhoja tehtäviä, omani ovat olleet 70-luvulta, Pertin noin kymmenen vuoden takaisia. Noissa vanhimmissa on historian lehtien havinaa, koska piilisten nykytyyli ei ollut vielä vakiintunut. Toiseen iltaan saimme kaksi yllätystehtävää. Juha Neitola toi ison Helsinki-aiheisen tehtävän (kaikki vaakasanat liittyivät pääkaupunkiin) ja laatija Riku Rosenvall Ulvilasta pienemmän mutta mukavan piiliksen. Itsekin pääsin näitä siis ratkomaan.

Yleisin ajatus ensimmäisten iltojen kävijöillä on ollut, että tännehän on pakko tulla aina kun mahdollista. Yksinäisen ratkonnan muuttuminen välillä kollektiiviseksi on mukavaa vaihtelua. Luultavasti seuraava Helkan piilis 29.3. alkaa klo 18 eli tuntia aiemmin kuin ensimmäiset. Näin olisi helpompi tulla paikalle suoraan töistä. Parhaiten tästä saa tietoa osoitteessa sanaristikot.net. Toivottavasti iltoja saadaan myöhemmin muuallekin Suomeen.

Piilisprojektin kunnollinen lähtölaukaus tapahtunee loppukeväästä. Sitä ennen pitää tyytyä enemmän tai vähemmän tavallisiin piilosanoihin, joita löytyy mm. Punaisesta ja Passelista Pelikaanista, Suomen Kuvalehdestä, Ilta-Sanomista sekä Iisakin Ristikoista.

Ehkä huomasitte jälleen musiikillisen otsikointini. Kyseessä on 51 vuotta vanha laulu, jonka levytti Lasse Mårtensonin kanssa nainen, joka saapui toiseen iltaamme, Marjatta Leppänen.

 

Edellisestä jenkkiblogistani on aikaa ja menenkin nyt loppuun saakka vähemmän yksityiskohtaisesti kuin aiemmissa osissa.

Tennesseestä siirryimme aamulla 20.5. Louisianaan. Se tunnetaan myös nimellä Pelican State, joten tunsin itseni lähes paikan kuvernööriksi. Kun joukkomme löysi hyvän poseerauspaikan, otimme ryhmäkuvan.

Päivän kohokohta ja yksi koko matkan odotetuimmista jutuista oli edessä. Pääsisimme jokilaivalla ihailemaan luonnossa asustavia alligaattoreita. Sitä varten pysähdyimme matkalla sekatavarakaupassa, koska pitäisimme piknikin jokireissun jälkeen.

Välissä tutustuttiin kuitenkin Oak Alley Plantationiin. Plantaasilla oli sekä komeita asumuksia että orjien ankeita koppeja.

Alligaattoriristeilyllä nähtiinkin sitten kosolti petoja pyörimässä paattimme ympärillä. Kyllä se elämyksestä kävi.

Piknikin jälkeen olimme valmiita siirtymään kohti New Orleansia. Majoittumisen jälkeen lähdimme pienelle kierrokselle. Päädyimme oman pikkuseurueemme kanssa ottamaan parit terassilla, josta näkyi Mississippi.

Seuraavana aamuna lähdettiin koko päivän kestävälle kiertelylle. Ranskalaiskorttelien jälkeen päädyttiin siipirataslaivalle. Jokiristeily oli minulle pettymys, paljon nähtävää ei ollut ja kovasti mainostettu loistava Bloody Mary oli minun makuuni juomakelvoton.

Kun palasimme rantaan, oli vastassa sentään jotain hauskaa: mies joka pysytteli samassa asennossa pitkän aikaa. Hän järjesti myös hupaisia hetkiä satunnaisten katsojien kanssa.

Illalla lähdimme vielä syömään ja kuuntelemaan musaa Bourbon Streetille (lue: Pöpön Striit)

Seuraavana aamuna oli vapaapäivä! Oli lupa tehdä mitä huvitti. Lähdimme Pekan kanssa kahdestaan Audubon Zoohon, New Orleansin eläintarhaan. Siellä kuvattavaa riittikin koko päiväksi. Illalla menimme vielä Skyttien kanssa Lucinda Williamsin keikalle House of Bluesiin.

Seuraavana aamuna 21.5. oli tiedossa pitkä ajomatka. Illan kohteena oli Montgomery.

Montgomeryssä vietetyn yön jälkeen siirryttiin alakertaa Hank Williamsin museoon.

Päivän aikana päädyttäisiin takaisin Atlantaan. Tämä matka kulkee nykysiin nimellä Svengaava etelä, mutta sitä on myyty myös nimellä Tuulen viemää. Tänä päivänä jälkimmäisen kulta-aika viimein koitti.

Itse Tara oli myös kohteenamme. Sitä esitteli kaksi paksusti pukeutunutta opasta, jotka jaksoivat hymyillä lähtöömme asti. Toinen kysyi minulta, mitä paidassani lukenut Pelikaani-ristikot tarkoittaa.

Vimeisenä päivänämme oli vielä mahdollista tutustua Atlantaan. Kohteeksi valitsimme Aquariumin, jossa taas riitti eläimellistä nähtävää. Delfiinien esitys oli ok mutta ei erityisen ihmeellinen.

Illalla kokoonnuttiin vielä viimeiselle aterialle ja aulaan rupattelemaan. Aamulla olisi aikainen lähtö.

Tätä oikoen kirjoitettua loppuosaa matkastamme läpi käydessäni tuli mieleen monia muistoja ja kuvia, joita olisi ollut mukava jakaa kanssanne. Nyt kuitenkin monet uudet haasteet odottavat, joten oli korkea aika panna piste tälle tarinalle. Kiitokset kaikille mukana olleille!

Poets of the Fall -yhtyeen Johanna Kurkelalle tekemän laulun myötä vuoden viimeinen blogikirjoitukseni otsikoituu kappaleen nimen avulla. Salaisuuksia on kaikilla enemmän tai vähemmän. Itsellänikin on sekä yksityisiä että ammatillisia.

Pelikaani-lehtien suhteen ei salaisuuksia ole. Hommia jatketaan myös vuonna 2016 hyväksi havaituilla perusrungoilla.

Se ei ole mikään suuri salaisuus, miten ristikot syntyvät. Monelle tekotapahtuma on tuntematon, mutta laatijat ovat kyllä valmiit jakamaan oppia sellaisilla, jotka sitä haluavat. Näyteristikoita lähettäville pyritään antamaan niitä vinkkejä, joita he näyttävät tarvitsevan. Aikamoista salatiedettä laadinta toisaalta on, joten sanalliset neuvot eivät välttämättä johda pitkälle.

Monenlaiset uudet ideat ristikoiden ja sanankäytön alalla ovat salaisuuksia ja ovat vaikeasti jaettavissa niin, että idean keksijät saavat arvoisensa korvauksen. Mitä persoonallisempia ideat ovat, sitä helpommin ne riistäytyvät käsistä. Tuttuja formaatteja matkivia ideoita on helppo kehitellä. “Haluatko ristikonlaatijaksi?” Kun tämä idea esitettiin ristikonratkonnan SM-kisojen jälkilöylyissä (tai löylyjen jälkeen pukuhuoneessa), Atso Almila ilmoittautui heti oppilaaksi. Tuotantofirmat, voitte ottaa yhteyttä! Samalla voidaan kurkistaa salaisuuksien arkkuun. Monet formaateista ovat käännettävissä muillekin kielille eli ovat kauppatavaraa maailman ohjelmamessuilla.

Suuri salaisuus ei ole, että olen musiikkifani. Mittatilauslaulut on yksi projekti ihan ammattilähtöisesti, mutta sen ja muiden julkisten juttujen takana on salaisuuksia, jotka eivät ole vielä paljastuneet. Kaikilla aloilla, myös musiikissa,
tehdään paljon työtä, joka ei koskaan edes pääse julkisuuteen. Itsekään en tiedä, tulevatko useimmat musiikilliset salaisuuteni koskaan julki.

Yksi aivan erityinen salaisuus sai alkunsa viime lauantai-iltana. Olin ehdottanut kahdelle suht vieraalle miehelle tapaamista minun ja erään laatijakollegani kanssa. Nelituntiseksi venähtänyt keskustelu rauhallista jazzia taustalla soittavassa pubiympäristössä paisui hetki hetkeltä suuremmaksi suunnitelmaksi. Jokainen uusi lisäitu nosti uudet hymyt kasvoillemme. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana olimme tajunneet, että ajatuksesta tulee jotain, mutta erotessamme olimme kaikki todella innoissamme. Ei tuntunut siltä, että olimme vasta tavanneet ensimmäistä kertaa. Jo seuraavana päivänä alkoi jatkoideointi sähköpostitse. Julkistaminen tapahtuu tammikuussa, joten pitkäksi aikaa ei tämä salaperäisyys jää vaivaamaan.

Ainoa harmillinen seikka tuossa tapaamisessa oli, että selfie jäi ottamatta. Olisin voinut julkaista sen tässä lopuksi. Tai sitten en. Sehän olisi salaisuuden osittaista paljastamista liian aikaisin.

Jokaisella ratkojalla ja ristikkoalan toimijalla on varmaan oma käsityksensä ristikoiden kehityksestä vuosikymmenten aikana.

Ensimmäinen suomalainen kuvaristikko, joka julkaistiin 60 vuotta sitten, oli nykymittapuun mukaan todella alkeellinen. Siinä rikottiin lähes kaikkia nykysääntöjä. Sen laatija Osmo Kaila teki kyllä seuraavan reilun 20 vuoden aikana paljon huippuristikoitakin, kunhan ensin oppi tekniikan.

Kailan jäljessä tuli monia uusia laatijoita, osa taitavia, osa korkeintaan keskinkertaisia. Viimeksi mainitut joutuivat tukeutumaan fakkisanoihin, joita he löysivät kartastoista ja tietosanakirjoista. Fakkisana on siis sellainen termi, joka esiintyy ristikoissa useammin kuin sen tunnettuus antaisi olettaa. Fakkisanassa on tavallisesti sellainen kirjainjakauma, joka livahtaa laatimukseen tavallista herkemmin.

Ratkojat eivät 60-70-luvuilla vielä kauheasti valittaneet fakkisanoista, mutta yhä useammat laatijat alkoivat niitä välttää. Osa ristikkolehtikustantajista kävi kamppailuun niitä vastaan. Kun pääsin 70-luvun alussa Iisakin julkaisuihin, aloin saada tiukkaa kritiikkiä laatimuksissani olevista vaikeista sanoista sekä fakkisanoista. Kaikki Paavo Iisakki Lukkaroisen piiriin päätyneet laatijat saivat suurta apua matkalla hyviksi tekijöiksi.

Julkaisijoiden tiukat kriteerit eivät yksin riitä. Laatijalla pitää olla sekä motivaatiota että taitoa (tai ainakin kehityskelpoisuutta), jotta ristikoiden laatu säilyisi tai nousisi. Iisakin ja myöhemmin perustetun Sanaristikkoseura Sanasepot ry:n parissa kehitys lähti laukkaamaan. Helpot ristikot muuttuivat selkeästi helpommiksi ja visaisiin saatiin uutta potkua.

Mielestäni tällä hetkellä ristikoiden laatutaso Suomessa on varsin korkea. Useimmissa helpoksi mainostetuissa lehdissä on tosiaan helppoja ristikoita, joissa ei ole liikaa fakkisanoja tai muuten hankalia sanoja, joiden takia helppous olisi väärä arvio. Helppoihin ristikoihin eivät kaikki hyvätkään laatijat saa puhallettua mitään uutta tai omaperäistä, sillä helppoja ristikoita julkaistaan tällä hetkellä Suomessa käsittämättömän suuret määrät.

Sen sijaan monien lehtien kansissa mainitut visaisuuslupaukset ja ristikoiden lajittelu esim. kolmeen tai viiteen kategoriaan on monissa ristikkolehdissä täysin hatusta vedetyn oloista. Tässä puolessa olisi laatijoilla ja julkaisijoilla laajemminkin petraamista.

Nykyisin kuulee aika paljon negatiivista palautetta nk. kikkailusta. Kikkailu tarkoittaa rakennevihjeitä, joissa vihje ei usein kohdistu lainkaan ratkaisusanan merkitykseen, vaan haettava sana rakentuu toista kautta. Tässä muutamia esimerkkejä, joista ainakin paria ensimmäistä voi löytää jopa helpoista ristikoista, vaikka rakennevihjeet kuuluvatkin lähinnä visaisiin tehtäviin.

• ihta > asta (v-kirjain puuttuu kummankin alusta)

• uus > atik (sanat luetaan takaapäin)

• irmasta mies (irma-sanan kirjaimet sekoittamalla rami)

• pulla jukka > otila (pu:lla otila on puotila)

• valtiovarainministeri utubo > suksiboksi (stubbin nimessä muuttuu s u:ksi + b o:ksi)

• toiset 30 sekuntia > utti (minuutti-sanan toinen puolisko)

• vaski > torke (konsonanteista kaksi vaihtaa paikkaa, korte on kasvi, tämän vihjeen Team Katalin jätti panematta SM-ristikkoon liiankin ovelana)

Pelikaaneissa rakennevihjeitä löytää lähes pelkästään Punaisen kolmitähtisistä ristikoista. On siis väärin leimata lehti tai sen ristikot yleensä tai tietyt laatijat nykyisin kikkailijoiksi. Hyvä laatija muuntaa jokaisen ristikkonsa juuri tilanteeseen sopivaksi, mutta ei yhdellä ristikolla voi koskaan miellyttää kaikkia ratkojia.

Punaisen Pelikaanin visaisimmat kolmitähtiset on tarkoitettu niin vaikeiksi, ettei niitä juurikaan pysty vihjeittämään ilman rakennevihjeitä. Siis visaisia voi tehdä, mutta ei niin visaisia, vastaaviahan ei muista ristikkolehdistä löydy. Jos vihjeet olisivat kauttaaltaan tietopohjaisia, tulisi toiselta suunnalta kritiikkiä googlaustarpeen määrästä (sitä tulee herkästi nykyisinkin).

Parhaat visaisten ristikoiden vihjeet sopisivat vaikka helppoon ristikkoon! Ne ovat idealtaan yksinkertaisia, mutta saattavat harhauttaa ajattelemaan eri ratkaisua, esim. TEA ei olekaan ISTA vaan ISOT tai NIMI.

Kylläpä edellisestä blogikirjoituksesta on aikaa. Kevät on ollut kiireen mutta onneksi myös aikaansaamisen aikaa. Olen ottanut nämä vanhat muistiinpanot useinkin esille, mutta kirjoittaminen on aina jotenkin estynyt.

Olemme vuoden 1979 alussa. Opiskeluni on päässyt hyvään alkuun ja tänä aikana suoritin paljon tenttejä. Vuodesta tulee aiempia selvästi tuotteliaampi, sillä lehdissä julkaistaan 204 ristikkoani. Hifi-lehdestä tuli minulle merkittävä, sillä ristikon ohella aloin kirjoittaa sinne levyarvosteluja. Ristikko loppui suht pian, musiikkijutut laajenivat myös konserttiarvioihin ja haastatteluihin.

Toukokuussa pääsen opiskelualalleni sopivasti laatimaan ristikoita Metsälehteen. Olen laatinut nyt 36 vuoden aikana sinne lähes kaikki lehden ristikot. Vuoden varrella näkyy nimiä, jotka eivät myöhemminkään juuri toistu: Kirkko ja kaupunki, Roin lehti, Rondo, Nuorten sarka… Auto & Liikenne, Autoliiton lehti, myöhemmin Moottori, on vuodesta 1979 alkaen pitkäaikainen yhteistyökumppani. Veronmaksaja, nykyinen Taloustaito, aloittaa syyskuussa, Nykypäivä lokakuussa.

Vuonna 1980 määräksi tulee 350. Tuhat ristikkoa täyttyy urallani lokakuun alussa. Tuolloin on myös eräs tärkeä laskettu aika ja pian ilmestyy maailmaan esikoisemme Sakari.

Vuosi 1981 ylittää taas edelliset, määräksi tulee 393, noususuunta jatkuu vuonna 1982 summalla 440, seuraavana 487, 2000 poksahti maaliskuussa 1983. Vuonna 1984 määrä on 497. Viimeinen freelancervuosi jää muistiinpanoissa vähän kesken, mutta suunta on selvästi yli 500:n. Kuvaristikoita, kryptoja ja piilosanoja sekä joitakin muita ristikkotyyppejä on minulta tuohon mennessä julkaistu n. 3300.

Tässä vaiheessa opiskeluni on loppusuoralla, mutta pitkään on kytenyt ajatus ristikkofirman perustamisesta. Hyvillä ristikoilla tuntuu olevan kysyntää. Idea on yhdistää laatijoiden ja piirtäjien töitä.

Yrityksen nimeksi on tulossa Sanaristikkopalvelu, mutta jotenkin emme ole tyytyväisiä siihen. Ollessani käymässä lapsuudenkodissani isäni, joka on tulossa yhtiön osakkaaksi, lausuu: “Miten olisi Sanas tai Sanaris?” Minulla leimahtaa päässä heti: SANARIS! Siinä yhdistyy mukavasti kaksi asiaa, vakooja Canaris ja Stanislaw Lemin scifi-teos Solaris.

Samalla kun yrityksen perustamispapereita viedään viranomaisille, syntyy toinen lapsemme Katja. Minä käyn Suomen Sarjakuvaseuran arkistossa katsomassa piirtäjiä. Laatijat löytyvät lähipiiristä, mutta piirtäjiä pitää etsiä. Reima Mäkisen ja P. A. Mannisen näytteet löytyvät arkistosta. Herrat lähtevät mukaan ja ovat mukana edelleen, yli 29 vuoden jälkeen. Me Naisiin löytyy Anna-Mari Mäkelä, joka vaihtuu parin vuoden päästä Mannisen suosituksesta Terhi Liinalaaksoon. Myös Terhi on edelleen avustajajoukossa.

Menemättä firman hommissa tässä vaiheessa sen pitemmälle kannattaa mainita päivämäärä 3.6.1986, josta tulee pian 29 vuotta. Tuolloin ilmestyy ensimmäinen uutisristikko. Konsepti on ja nimi on tullut Ilta-Sanomilta kuukautta aikaisemmin. “Sisältää jopa edellisen viikon uutisia”. “Tuo pitää pistää paremmaksi!” ajattelen ja ristikossa on ollut usein jopa edellisen päivän uutisia, jotka siis julkaistaan samassa lehdessä ristikon kanssa.

Minulta kysytään usein, kuinka monta ristikkoa olen laatinut. Noiden ensimmäisten 3300:n jälkeen laskeminen on ollut mahdotonta. Sanaris Oy on pitkään tuottanut “kymmenisen ristikkoa päivässä 7 päivää viikossa” eli vajaat 4000 ristikkoa vuodessa. Itse laadin niistä osan, piirrän yhä harvemman ja kaikki menevät valvovan silmäni ohi. Miten voisin laskea, moniko niistä listataan minulle?

Muuttumisleikki on toistaiseksi ohi, osaa 5 ei ole tulossa, toivottavasti kuitenkin piakkoin joku muu kirjoitus.

Kuten olen kertonut, yrityksemme on muuttanut kotitoimistosta oikeaan toimistorakennukseen ja työntekoon on tullut uutta rytmiä ja ryhtiä. Yövalvomiset tuntuvat meikäläisen osalta jääneen taakse ja aamuherätys on yleensä tasan seitsemältä. Aamutoimiin kuuluu uutisten tsekkaus lehdestä (Fingerporin lisäksi) ja tv:stä, keskeneräisten laatimusten viimeistelyä tai kokonaan uuden aloittamista ja tietenkin aamupalan nauttimista. Sitten on vuorossa lähtö toimistolle joko suoraan tai salin kautta.

Arkistomme on vuosikausia, jopa -kymmeniä, ollut hataralla pohjalla. Kaikkia tekijäkappaleita emme edes saa, mutta kaikki käsiin tuleva pyritään siirtämään talteen ja “sitten joskus” järjestämään niin, että sieltä tarvittaessa löytääkin etsimänsä.

Mappeja selatessa olen törmännyt asioihin, joiden en tiennyt olevan olemassakaan tai enää tallessa. Muutossa on kyllä pyritty karsimaan säästettäviä asioita kovalla kädellä. Ristikkoakatemia on kyllä aloittanut mittavan arkistointiurakan, jossa on ensin menossa Veikko Nurmen jäämistön perkaus. Tämä on hieno asia, mutta senkin mahdollisuus tallentaa laajoja kokonaisuuksia on rajallinen.

Eräästä mapista löysin hyvin mielenkiintoisen ja informatiivisen paperinipun. Olin kirjannut kaikki julkaistut ristikkoni vuosilta 1971–85 eli freelancer-ajoiltani. Itse ristikotkin ovat jossakin pääosin tallella, mutta tästä listasta löytyy monia faktoja, joista minulla ei ollut pitkään aikaan ollut tarkkaa varmuutta. Ensimmäinen ristikkoni julkaistiin Tuotanto-Uutisissa 20.2.1971 eli kohta 44 vuotta sitten. Vuoden 1971 aikana julkaistiin yhteensä 10 ristikkoani. Syksyllä onnistuin saamaan useita uusia asiakkaita, Hopeapeilin, Postipankin asiakaslehti Oman Markan ja tv-lehti Antennin. Kymmenennen ristikon julkaisupaikaksi on merkitty ML, jota lyhennettä en nyt pysty koko nimeksi muuttamaan. Nämä muut jäivät lyhytaikaisiksi, mutta Oman Markan kanssa yhteistyö jatkui pitkään (siitä esimerkkinä tämä kirjoittamani juttu vuodelta 1983).

Vuonna 1972 julkaistiin 44 ristikkoani. Olin jo vuoden 1971 puolella kirjoittanut Iisakin Ristikoiden kakkossivulle ratkaisuja lähettäessäni viestin: “Ostatteko hyvin laadittuja ristikoita?” Iisakista otettiin yhteyttä ja ensimmäinen ristikko siellä julkaistiin numerossa 2/72 sekä Turilaassa huhtikuun lopulla. Maaliskuusta alkaen Kustannus Oy Ristikoiden Pitkä Ristikko julkaisi laatimuksiani. Yli 30 vuoden yhteistyö nuortenlehti Suosikin kanssa alkoi 4.3. Muistan vielä elävästi, kun hain ensimmäistä palkkiota postista. Postineiti latoi eteeni 150 markkaa. Se oli käsittämättömän iso summa ja olisin tehnyt ristikon vaikka pelkästä tekemisen ilosta!

Vuonna 1973 sain jo 71 ristikkoa lehtiin. Ristikkolehdet olivat pääasiallinen kohde ja uutena mukaan tuli Mini Ristikko, Pitkän pikkuveli. Listalla olevaa Itu-lehteä en edes muista.

Vuoden 1974 määräksi muotoutui 96. Mukaan tulivat Iisakin kolmas lehti Krypto sekä oman koulun julkaisu Ogeli. Vuonna 1975 määrä ei enää lisääntynyt vaan pysähtyi 90:n kohdalle. Uusia lehtiä ei listalla näy. Ehkä abivuosi oli syy siihen, etten kovasti edes yrittänyt lisätä tuotantoa.

Vuosi 1976 oli monella tavalla merkittävä, sillä ylioppilaskirjoitusvuonna astui kuvaan Suomen Kuvalehti, piilosanat 22.10. ja kuvaristikot 12.11. alkaen. Jätin vuoden alussa Iisakin pyynnöstä muut ristikkolehdet. Yhteensä ristikoitani julkaistiin vain 52. Vuonna 1977 eli armeija-aikani aloitusvuonna ristikoitani julkaistiin 62.

Otetaan vielä tähän katsaukseen mukaan 1978, jolloin pääsin armeijasta, menin naimisiin ja aloitin opiskelut Helsingin yliopistolla. Ristikoitani oli lehdissä 116 ja mukaan tulivat Teto (oli tullut jo vuoden 1977 puolella), Piilosana (Iisakin pajasta) sekä edelleen asiakaspiirissä olevat Sydän, Pellervo ja Sähköviesti. Hain määrätietoisesti uusia hommia elättääkseni perheeni opiskeluaikana.

Jatkan tämän paperinipun käsittelyä vielä seuraavassa blogissani.

Aion nyt hieman muistella tiettyjä asioita 60-luvun lopulta tähän päivään. Elämme täysin toisessa maailmassa kuin missä aloittelin haparoivin laatijan askelin vuonna 1971.

Ristikkosanat. Kun aloin harrastaa ristikoita 60-luvulla, oli minulle itsestäänselvyys, että laatija on ristikon tehnyt ja minun tehtäväni on yrittää selvittää vastaus. Vähän yli kymmenvuotisena en kovin pitkälle ratkonnassa yksin päässyt, mutta isän touhua seuraten alkoi ristikoiden maailma avautua. Suomen Kuvalehti oli aluksi pääasiallinen ratkontakohde. Opin nämä legendaariset vihjeet kuten että JOUHKI on KATA, ESA on ARRA, ATTOCK on ATAK, PULVEREITA on ATAT jne. jne. Itsekin niitä ensimmäisiin yritelmiini saatoin sijoittaa. Vasta myöhemmin aloin miettiä tarkemmin, mitä sanoja ristikoihin kannattaa panna, samoin alkoivat ajatella muutkin ja ristikot alkoivat kehittyä. Iisakin Ristikoihin ristikkoa tarjotessani sain ensimmäiset palautteet sanoista. Mm. Glomman sivujoen Atnan piilokirjain n oli Iisakin mielestä huono. Sanaristikkoseura Sanasepot perustettiin vuonna 1981 ja laatijoiden tapaaminen ja vuorovaikutus lisääntyi. Myös palaute ratkojilta lisääntyi ja kaikki tämä on vaikuttanut siihen, että ristikot ovat nyt sisällöltään aivan muuta kuin 60-luvulla, toki laatijakohtaisesti ja laatijallakin hieman vaihdellen.

Ristikkolehdet. Ratkoin aluksi vain niitä ristikoita, joita kotiin tulevissa lehdissä oli. Joskus 60- –70-lukujen vaihteessa serkkuni Ritva kävi Keminmaalta etelässä leikkauksessa ja jätti minulle lähes ratkomattoman Puumerkki-Eskon Ruudukot -lehden. Minulle avautui aivan uusi maailma ja aloin ostella ristikkolehtiä. Tuolloin ristikkolehtiä oli vain muutama. Pääsin Iisakin Julkaisuihin ensimmäisenä suvun ulkopuolisena laatijana. Aluksi tein myös Kolmen Kysymysmerkin Ristikoihin, joka oli toinen suuri kustantaja. Kohta tulivat Iisakkiin perässäni mm. Pekka Joutsi, Veikko Sandberg, Markku Nylund sekä Aulikset Autio ja Lehto. Iisakkeja vetivät veljekset Paavo ja Matti Lukkaroinen. Matin ja vaimonsa Sylvin nimillä perustettiin omat lehdet. Veljesten tiet erosivat. Iisakit myytiin Kolmiokirjalle ja Matit kohta perässä. Tästä alkoi ristikkolehtien määrä lisääntyä. Matti lähti Jalmareihin ja Kolmiokirjaan tuli uusia laatijoita. Muuramessa aloitti Ruutukolmio. Kolme Kysymysmerkkiä meni Semicille, sitten Helsinki Mediaan, josta nimenmuutosten kautta nykyiseen muotoon IS Ristikot. Turussa syntyi Grawiko, jolla on nykyisin liki 20 lehteä. Pienemmistä mainittakoon Pelikaanit, Teemaristikot ja Kirput. Muutamat aikakauslehdet perustivat omia ristikkolehtiä nimellään. Kolmiokirjasta erkani Onni Ristikot, jonka tulo viimeistään räjäytti ristikkolehtien määrän valtavaksi. Lähes kaikki lehdet sisältävät helppoja ristikoita, mikä on monessa suhteessa valitettavaa, mutta asiakkaathan sen ratkaisevat.

Erikoistehtävät. Kuvaristikko on suomalaisten lempilapsi ja on ollut sitä vuodesta 1955 asti.. Krypto tuli mukaan 60-luvun lopulla ja piilosana vuonna 1975. Monenlaista erikoistehtävää on lehtiin ilmestynyt vuosien varrella. Iso hyppäys tapahtui 80-luvun loppupuoliskolla, kun Veikko Nurmi julkaisi vuonna 1987 Otavan kustantamana teoksensa Sanaristikoiden maailma, joka esitteli 65 erilaista tehtävää, lähes yhtä monta tehtävätyyppiä. Sain kunnian laatia niistä 60 Veikon laatiessa itse loput viisi. Uusia ideoita tarttui mukaan myös USA:n matkalta 1988 ja niistä osa on yleistynyt muidenkin tekeminä. Jatkuvasti putkahtaa esiin uudenlaisia kehitelmiä ja nykyisin niistä saa hyvän kuvat Passelin Pelikaanin 16-sivuisesta liitteestä. Itselleni sanaketjut (muilta nimiltään kääntis, sisään ja ylös, käärme) ovat ehkä mieluisinta vaihtelua, piilosanojen ohella.

Tiedonhaku. Kun aloittelin 60-luvulla, lapsuudenkodissani oli WSOY:n Facta-tietosanakirja. Sieltä piti tieto hakea, vaihtoehtona kirjastosta löytyvä Otavan vastaava. Tärkein oli toki Nykysuomen sanakirja, josta suomenkielisten sanojen oikeinkirjoitus ym. selvisivät. Suureksi avuksi tuli vuonna 1974 Factan hakemisto-osa, koska sitten kirjan sisältämistä sanoista huomattavasti isompi osa oli löydettävissä. Isäni kirjoitti artikkeleita WSOY:n Spectrumiin, joten se tuli ilokseni käyttöömme 70-luvun lopulla. Kolmen Kysymysmerkin visaisimmat eli Inkeri Nilssonin ristikot olivat alkuun mahdottomia, mutta kun Nilsson julkaisi oman sanaston, niistä tulikin helppoja. Itsekin tein ensimmäisen virallisen aputeokseni Otavan kustantamana vuonna 1984. Perässä tuli Veijo Wirén. Meidän teoksemme auttoivat ostajiaan ristikkosanojen kanssa. Laatijan ja ratkojankin kannalta merkittävin muutos oli internetin tulo, joka mullisti kaikenlaisen tiedonhaun. Netin sisällön paisuessa päivä päivältä myös ristikoiden mahdollisuudet kasvavat. Silti useimmat laatijat eivät halua tehdä ”googlausristikoita” eli he toivoisivat, että heidän laatimuksensa olisivat ratkottavissa omalla pääomalla ja ehkä jostain tietoja tarkastamalla enemmän kuin penkomalla. Googlausmahdollisuus on tehnyt mielestäni ristikkosanastot lähes turhiksi, kun niihin ei mitenkään mahdu kaikki olennainen tieto tai ainakaan minä en jaksa sellaisia luetteloita tehdä.

Yhteydenpito. Aloitellessani uraa oli vain lankapuhelin ja posti sekä henkilökohtaiset tapaamiset. Kaukopuhelut olivat kalliita, joten niitä soiteltiin säästeliäästi. Kaupungissa asioidessa piti mennä puhelinkioskiin, jos oli asiaa jollekulle. Sähköpostin tuloa ja kännyköiden yleistymistä sai odottaa melkoisen kauan. Nehän sitten netin ohella mullistivat yhteydenpidon. Netin käyttö on vasta viime vuosina ollut aukotonta. Aluksi kotiyhteyksien hankkiminen oli kallista, joten yhteydet olivat lähinnä yritysten välisiä. Nykyisin pääosa yhteydenpidosta tapahtuu sähköpostitse.

Lähettely. Aluksi lehtiin lähtivät ristikoiden alkuperäisversiot, pääosin postitse, Helsingissä osan toimitin suoraan toimituksiin viemällä ne henkilökohtaisesti. Nämä kontaktit olivat mukavia. Jossain vaiheessa lähetin tai vein pienennetyt kopiot alkuperäisistä. Vuonna 1989, kun Sanaris Oy aloitti Suomen Kuvalehden palstanpidon, sieltä pyydettiin tekstit lerpulla. Tuolloin piti äkkiä opetella kirjoittamaan tietokoneella ja tallentamaan tekstit. Hyvinhän siinä kävi, kehitys alkoi ja jatkuu yhä. Ristikoita alettiin hiljakseen skannata ja toimittaa myös sähköpostilla. Sitten 90- luvulla niitä alettiin myös toteuttaa koneella. Ensin nekin liikkuivat lerpuilla tai korpuilla, mutta lopulta tällä vuosikymmenellä kaikki on alkanut liikkua sähköisesti. Olemme alkaneet myös taittaa kokonaisia sivuja lehdille ja vähintäänkin valokuvat pannaan yleensä paikalleen. Isoja tiedostoja voidaan myös panna nettiin asiakkaiden imuroitavaksi.

Ristikon ulkoasu. Alkuaikoina kaikki ristikot tehtiin alusta loppuun käsin. Jokaisen ristikon ruudukko vedettiin tussin ja viivoittimen avulla. Hangattavat irtokirjaimet ja kuvien kopiot tulivat aika pian käyttöön, mutta moni teki kaiken käsin. Kopioinnin kehittyminen vaikutti siihen, että ristikkopohjia alettiin kopioida tai painaa kirjapainossa. Se helpotti työtä, mutta ylimääräisiä viivoja piti silti poistella eikä se aina ollut helppoa. Myös hyvän kynän löytäminen oli hankalaa, valinnanvaraa oli, mutta joka suhteessa mieleisen valinta ei meinannut onnistua. Pitkään kaikki ristikot olivat mustavalkoisia. Joissakin lehdissä alettiin värittää pieniä osia ristikoista. Aidosti värilliset ristikot tulivat harvinaisina kuvaan. Tietokonetoteutus nosti päätään ja moni piirtäjä siirtyi siihen, osa ulkoasua selvästi parantaen, osa jopa huonontaen. Sanaris Oy:lle kehitettiin softa, jolla pystyi tekemään värillisiä valokuvaristikoita, mutta ne lopulta hävisivät oikeiden taiteilijoiden tekemille sekä ulkoasullisesti että tekoajaltaan.

Laitteisto. Tietokoneet olivat 80-luvulla kalliita eikä niihin nykykoneisiin verrattuna mahtunut paljonkaan sisältöä. Koneet ovat koko ajan muuttuneet halvemmiksi ja tehokkaammiksi ja niiden käyttö on lisääntynyt ristikoiden yhteydessä. Niitä vaihdetaan muutaman vuoden välein ja tekijöillä on usein sekä pöytäkone että kannettava, ehkä useampiakin. Tämä kehitys lienee ollut samantapainen kaikilla aloilla, joten en keskity siihen tämän enempää. Kameroilla otin ensin mustavalkokuvia, sitten lähinnä dioja ja vuonna 2001 siirryin digikuvaukseen. Ensimmäisellä kuvausmatkalla Sardiniassa oli muistikortilla käytettävissä 128 megatavua, joten kuvausta piti säännöstellä. Muistikortit olivat kalliita. Vuonna 2004 ostin Gibraltarilta ensimmäisen gigatavun kortin, joka maksoi yli 100 euroa. Korttien hinnat ovat sen jälkeen halventuneet niin, että niiden hankkiminen ei ole enää kynnyskysymys.

Oman historian käännekohdat. Vuonna 1971 olin harjoitellut laatimista pari vuotta ja sain ensimmäisen ristikkoni lehteen äidin suhteilla. Tämän ansiosta aloin kehittyä nopeasti ja sain samana vuonna ristikoita useampiin lehtiin. Iisakin Ristikoihin hyväksyminen oli merkittävin, sillä pääsin Paavo I. Lukkaroisen oppiin ja suojelukseen. Muutaman vuoden jälkeen edellisen vuoden ristikot eivät enää hävettäneet. Koulun jälkeen menin armeijaan, jona aikana laadin jonkun verran. Pääsin sinä aikana opiskelemaan Helsingin Yliopistoon, menin palveluksen jälkeen naimisiin ja aloin laatia ehkä enemmän perheen elättämiseksi. Valmistumisen lähestyessä tuotantoni oli jo kasvanut merkittäväksi, joten tuntui loogiselta ottaa uusi askel ja se oli Sanaris Oy, jossa yhdistettiin laatijoiden ja piirtäjien työtä. teimme edelleen töitä myös Iisakin Julkaisuille ja yrityskaupan kautta hetken Kolmiokirjalle, jonka kanssa tiet erkanivat vuonna 1992. Tuli heti tarjous Pelikaani-ristikkolehdistä, joita päätoimitin toisten alaisena 19 vuotta ja nyt itse kustantaen. Sanaris Oy.n alkuaikoina merkittävimpiä uusia yhteistyökuvioita olivat Ilta-Sanomien kanssa Uutisristikko vuodesta 1986 ja IS:n muut tehtävät sekä niiden kehittäminen yhdessä toimituksen kanssa vuodesta 1987 alkaen. Suomen Kuvalehti tuli siis kuvaan 1989. Paljon on asiakkaita tullut mutta myös mennyt, mutta työtä riittää. On vaikea sanoa, olisiko minun pitänyt pysyä yksinäisenä sutena vai alkaa vetää tätä kymmenien tekijöiden joukkoa. Kummassakin on puolensa.

Mielitekemiset. Kun laatimisen oppii, siitä on vaikea saada tarpeekseen, ainakin silloin kun se sujuu ja tuntuu tulevan hyvää jälkeä. Tarkoitan tällä ristikon sanoitusta eli sanojen asettelua ristiin. Vihjeiden suunnittelukin olisi hauskaa, jos jostain saisi lisää tunteja päiväänsä. Kun on tehnyt vihjeitä vuosikymmeniä, uuden ammentaminen on entistä vaikeampaa. Mukavimmin se sujuukin kollegojen kanssa pohtien. Myös laadintatiimit ovat astuneet kuvaan ja yhdessä puurtaminen on aivan parasta työtä. Tehokkaimmillaan ja parhaimmillaan työni on tuota sanoitusta, siksikin, että sitä voi tehdä niin monesta lähtökohdasta ja aina ristikosta tulee erilainen kuin kaikista aiemmista, kymmenien tuhansien ristikoidenkin jälkeen.

Sanasepot. Sanaristikkoseura Sanaseppojen kautta alkoi tutustuminen kollegoihin ja ratkojiin aivan uudella tavalla. On vaikea kuvailla, millaista oli aluksi vuonna 1981 ja nyt vuonna 2015 juuri vuosikokouksessa käyneenä. Paljon on muuttunut, mutta silti ehkä tässä asiassa on eniten vanhaa henkeä edelleen tallella verrattuna noihin aiempiin juttuihin. Seura on antanut minulle paljon ja itse annoin sille 30 vuotta hallituksen jäsenenä, osan siitä Sanasepon päätoimittajana. Nyt käyn kokouksissa vapaaherrana ja se tuntuu todella mukavalta.

Jatkan USA:n päiväkirjaa lähiaikoina, mutta väliin tulee pari muuta aihetta. Blogin kirjoittamisen venyminen on aiheutunut suuresta elämänmuutoksesta, joka tässä vaiheessa koskee erityisesti työelämää. Vaikutus heijastuu toki siviilielämäänkin. Kuten olen sanaris.fi-sivustolla artikkelissa ”Muuton tunnelmissa” vähän ennen joulua kertonutkin, Sanaris Oy:n keskeinen toiminta on siirtynyt kotitoimistosta isoon toimistorakennukseen ja sen yhteen huoneeseen.

Ensimmäinen täysi viikko uudessa paikassa on jo vakuuttanut muutoksen onnistumisesta. Olen kyllä nytkin lauantaina aamupäivällä tullut tekemään rästitöitä koko päiväksi, mutta sen tarkoitus on saada muutos mahdollisimman pian valmiiksi ja oman elämän asettuminen uomiinsa niin, että viikonloppuhommat rajoittuvat puuhasteluun kotioloissa. Kun tässä salakavalasti lähestyy normaalia eläkeikää, ei työnteko 24/7 ole järkevää, ja jos osaa järjestää olosuhteet oikeiksi, ei myöskään tarpeellista.

Mitä muuta on muuttunut kuin työpaikan sijainti? Ensinnäkin päivärytmini on radikaalisti erilainen. Ennen saatoin jatkaa työpäivää yöllä kolmeen tai neljään, pahimmillaan jopa aamukuuteen seitsemään. Yksi syy siihen oli tapa, toinen se, että piti saada jotain asioita valmiiksi esim. piirtäjille jo aamuksi. Sitten saattoi nukkua muutaman tunnin ennen seuraavan työrupeaman alkua. Nyt menen nukkumaan liki puoltayötä ja herään viimeistään seitsemältä. Saatan lähteä toimistolle heti tai nauttia aamupalan kotona. Ensi viikolla, kun viisaudenhampaan poisto ei ole enää vaivaamassa, aloitan useimmat aamut kuntosalilla ja sieltä riennän työpaikalle. Työpäivän aikana saattaa pikkuviisari kiertää hyvinkin kellon ympäri.

En suinkaan vietä kaikkea työaikaa toimistolla. Pyrin pääosin laatimaan ristikot muualla, siis tekemään ne sanapohjat, joiden pohjalta ristikot sitten toteutetaan. Uusimmassa Sanaseppo-lehdessä Antti Skyttä kertoo Pekka Joutsin ja minun kanssani tehdystä junalaadintamatkasta. Junan ohella minusta on jo nyt tullut myös bussilaatija. Koska en aina halua ottaa perheeni autoa käyttöön koko päiväksi, tulen työpaikalle mielelläni bussilla. Eikä minua haittaa tehdä sitä pitkän kaavan kautta, sillä mitä pitempi on reitti, sitä enemmän on laadinta-aikaa. Niinpä esim. tänä aamuna aloitin laadinnan jo kotipysäkillä, siitä bussi ajoi n. 50 minuuttia keskustaan, siellä tein pari eväshankintaa ja kävin Iltiksessä hakemassa viikon lehtiä ja siitä uusi 50 minuutin bussimatka toimiston liepeille. Lähes kaikki, joille olen kertonut tästä systeemistä, ovat pitäneet sitä älyttömänä, läheiseni mukaan lukien. Bussilaadinta on kuitenkin erittäin tehokas työtilanne, olipa takarivissä yksikseen tai tulipa vaikka valtava lapsilauma ympärille, kuten kävi viime maanantaina. Olen myös ollut vapaaehtoisena viemään pojantyttäriä harrastuksiinsa. Kolmella heistä on jo säännölliset menot ja mikäs sen parempi tilanne laatia kuin mikä aukeaa silloin. Esim. viime tiistaina olinkin yli kahden tunnin ajan odotushuonelaatija.

Uusi toimisto on myös antanut pontta järjestää sekä työ- että siviilielämän varrella kertynyt tavaramäärä fiksummin. Kotiin jää hyvin vähän työtavaraa, osa menee erilliseen varastoon ja iso osa roskalaatikkoon tai kierrätykseen. Toimiston tehokas järjestäminen on hyvässä vauhdissa eikä sinne ole viety turhaa tavaraa. Kuitenkin lopullinen hyvä tilanne ottaa vielä aikansa.

Olen täällä siis tekemässä rästihommia, joihin tämä blogikirjoituskin kuuluu. Erinäisiä keskeytyksiä on tullut näin viikonloppunakin ja kello käy armottomasti. Eiväthän rästit tule ikinä täydellisesti tehdyiksi, mutta vuosia ovat monet asiat vaivanneet mieltä ja niitä pitää aktiivisesti sieltä poistaa. Kun työt ovat hyvällä mallilla, rästien määrä jatkaa vähenemistään.

”Onkos se ristikoiden rustaaminen sitten oikeaa työtä?” saattaa joku kysyä. Ehkä se ei ole, koska olen jaksanut sitä pian 44 vuotta niin intensiivisesti. Laadinta on jatkuvasti ja yhä vain hauskaa, haastavaa, palkitsevaa. Eivät ne muutkaan Sanaris Oy:n vetämiseen liittyvät työt ikäviä ole, mutta kun ne vievät paljon aikaa laatimiselta ja ovat aiheuttaneet epäinhimillisiä työaikoja, niistä mieluusti luopuisin, jos se olisi mahdollista. Siihen suuntaan on luonnollisesti hiljakseen mentävä. Saa nähdä, miten se tällaisessa perheyrityksessä tapahtuu.

Lauantaiaamupäivä on vaihtunut iltapäiväksi tätä kirjoittaessa. Silmissäni vilistää Tuusulantien katkeamaton autoliikenne. Ei tässä ole ollenkaan hassumpaa juuri nyt istuskella. Ensi viikonloppuna olen kuitenkin junalaatijaystävieni kanssa Porissa ja kyllä se kevyesti voittaa vielä tämänkin.

Perjantaiaamuna 16.5. odotti heti pieni yllätys. Bussimme suuntasi kohti siltaa, joka johti Arkansasin puolelle. Matkan aikana luvattu kuudes osavaltio oli nopeasti käyty ja palasimme takaisin heti kun mahdollista.

Palattuamme Tennesseehen ja Memphisiin pysähdyimme välittömästi turistitoimistolle keräämään tietoa ja brosyyrejä. Rohkeimmat poseerasivat idoliensa patsaiden edessä.

Bussi kierteli Memphisiä ja näimme mm. FedExForumin ja kadun yksinkertaiselta nimeltään Dr. M. L. King Jr. Ave. Se johdatti kuitenkin kohti yritystä nimeltään Lorraine Motel. Se ei toimi enää motellina vaan Martin Luther Kingin surmapaikkana.

Motellin vieressä tapasimme elävän legendan, samalla paikalla tuolloin yhtäjaksoisesti 26 vuotta ja 124 päivää protestoineen Jacqueline Smithin. Hänellä on aiheena epätasa-arvo, köyhät ja tarvitsevat saavat nolla euroa samalla kun museoihin ja näyttelyihin käytetään miljoonia.

Seuraava käyntikohde oli komea Bed & Breakfast -talo, jonka isäntä esitteli meille sitä ja sen historiaa. Täytyy sanoa, että heräsi himo tulla tänne joskus, sen verran mukavat olivat puitteet ja paikan pitäjä. Ainakin Seura-lehden ristikossa on tätä paikkaa jo esitelty.

Sitten olikin vuorossa legendaarinen Sam Phillipsin perustama Sun Studio. Täältä alkoi Elvis Presleyn ura urjeta ja myös mm. Johnny Cash teki täällä varhaisia levyjään.

Saimme oppaaksi mukavan naisen, Lahna Deeringin, joka yritti panna meihin vipinää, mutta suomalaiset seuraisivat esittelyä mieluummin hartaan oloisina.

Siirryttiin itse studion puolelle, josta löytyy paljon sitä kalustoa, jolla nuo kuuluisat levytykset tehtiin. Studio toimii päivisin museona, mutta iltaisin ja öisin siellä tehdään edelleen uusia levyjä.

Loppupuolella kierrosta selvisi, että Lahna on itsekin laulaja ja vaikuttaa duossa nimeltään Deering & Down. Youtubestakin heitä voi kuulla esim. hyvin rullaavalla sinkulla Linda McCabe. Meistä moni halusi kuitenkin ihan oikean kädessä pidettävän cd:n. lahna kävi soittokaverinsa kanssa tuomassa myöhemmin hotellille levyt niille, joille ei saman tien niitä riittänyt.

Mukavan studiokierroksen jälkeen oli oikeasti nälkä ja meidät vietiinkin paikkaan, josta sai lähitienoon parhaat ribsit. Oli mahdollista tilata pieni tai iso annos ja jotenkin piti vain miettiä, jaksaako ison satsin vai ei. Hyvin se meni ja kuvia tästä istunnosta päätyi ainakin Seuran ristikkoon.

Vatsat pullottaen lähdimme kohti Mud Island River Parkia. Siellä löytyi USA:n karttoja maahan uurrettuna. Seurasimme jokia ties minne ja keskittymiseni herpaantui aika totaalisesti, tyydyin kuvaamaan ympäristöä. Muutama kuva tästä puistosta on jo päätynyt ristikoihin.

Virallisen ohjelman loppuessa piristyimme jälleen ja päätimme lähteä Beale Streetiä katsastamaan iltaa varten. Ja tietenkin Antti ja Pekka suuntasivat kadun parhaaseen levykauppaan. Mukaan tarttui taas runsaasti cd-levyjä.

Menin odottelemaan ulos. Sinne oli kertynyt paljon ihmisiä kadun reunoille, sillä paikallisten nuorten temppuesitys oli menossa.

Päätimme lähteä hotelliin punomaan juonia iltaa varten. Tänään kyllä lähdemme viimein kunnon keikalle. Tutkimme netistä illan konsertteja ja päädyimme Silky O’Sullivan’siin, jossa laulaisi Barbara Blue. Pienen huilaustuokion jälkeen suuntasimmekin takaisin Beale Streetille.

Valitsimme hyvät paikat suht läheltä lavaa ja tilasimme nestettä sekä apetta esiintyjää odotellessa. Barbara tuli lavalle ensin hieman töykeän oloisena, mutta pian sen takaa löytyi huumorinainen, joka tykkäsi ottaa kontaktia yleisöön. Hän kyseli pöytäseurueiden kotipaikkoja ja Suomesta väännettiin hauskaa juttua. Kitaraentusiasti Antille oli pettymys, että säestyssoittimena oli ainoastaan piano ja kieltämättä ostamani levy onkin parempi kuin keikkamuistoksi mieleen jäänyt musiikki. Barbara olikin niiiin mielissään, kun tuon cd.n ostin, mutta hän ei osannut kappaletta Going to Louisiana, jota yritin Antille yllätyksenä pyytää soittamaan, koska sinnehän Louisianaanhan olimme lähdössä.

Palatessamme hotellille huomasimme, että illan edetessä Beale Streetille on yhä vaikeampi päästä, kadun päässä oli pitkä jono. Kuulimme, että osa suomalaisista ei ollut jaksanut jonottaa, sen verran kauan olisi mennyt.

Torstai 15.5. valkeni suht kauniina ja lähdimme bussilla matkaan. Ensimmäinen epävirallinen pysähdys oli vanhan junanvaunun luona. Olihan se mielenkiintoista nähdä vaunuosasto, jossa aivan penkkien vieressä oli vessanpytty.

Viereinen krääsäkauppa tarjosi unohdusta kaiken maailman turhalla tavarallaan. Itse tyydyin näpsimään kuvia, joista ainakin Obama-nukke on jo päätynyt Avun suurristikkoon. Pekka löysi suosikkinäyttelijänsä John Waynen pelikortit eikä voinut vastustaa kiusausta.

Tony kuskasi meitä puolentoista tunnin verran, jolloin opas Jukka pysäytytti bussin paikkaan, jonka katolla luki Piccadilly to go. Paikasta sai mainiota ruokaa, joten kiirehdimme ruokalinjalle. Mitä hemmettiä! Liki 20 metriä ruokaa valittavana yhdelle lounaalle: erilaisia lihoja, pastoja, salaatteja, vihanneksia ja mitä ikinä saattoi kuvitella. Jono seisahtui meihin ja kaikki epäröivät mitä pitäisi ottaa.

Lopulta oli vain osoitettava jotakin ja ravintolatyöntekijä pani siitä lautaselle. “Mitä muuta pannaan?” Kaikki näytti hyvältä, mutta jotenkin piti vain kokonaisuus rakentaa ja piti osata myös sanoa määrä tietämättä, miten täyttävää se on ja paljonko se kenties tulee maksamaan. Omasta annoksestani tuli suoraan sanottuna älytön, oli siinä paljon hyvääkin, mutta uudelleen linjalle päästessä olisin valinnut osaksi toisin. Silti ok lounas!

Näillä pitemmillä bussimatkoilla pieni seurueemme alkoi hiljakseen tutustua toisiinsa. Kerroimme alkuun kaikille, miksi olemme tälle matkalle lähteneet ja muita tärkeitä henkilötietoja. Meidän kolmikkomme työ eli ristikonlaadinta oli monista mielenkiintoista ja päädyimmekin antamaan eräille ratkontakoulutusta. Ruotsinkieliselle Saralle alku ei ollut aivan helppoa. Pienellä avituksella monet Mustan Pelikaanin (R.I.P.) vihjeet kuitenkin ratkesivat ihan itse. Vieressä istuva miehensä Clasu suhtautui omaan kiinnostukseensa ristikoita kohtaan aika penseästi, mutta kun Sara kysäisi jotain ja Clasu tiesikin oikean vastauksen, suhtautuminen alkoi muuttua.

Paul Simon laulaa kappaleessaan Graceland: “I’m going to Graceland” ja niin teimme mekin, Elviksen kartano Graceland kaikkine läheltä löytyneine houkutuksineen oli kaikessa imelyydessään ja kaupallisuudessaan mielenkiintoinen paikka.

Heti alkuun kävi selväksi, että täältä saa melkein mitä tahansa tavaraa Elviksen kuvalla varustettuna. Mitään en siitä ostanut, mutta kiinnostavaahan sitä oli päivitellä ja kuvailla. Minulle yllättävä seikka oli, että valtaosa tavarasta oli vaaleanpunaista.

Mukavaa, että piilosanaihmisiäkin oli muistettu jo sisäänkäynnissä. Kyltissä luki: “Elvis lives!” eli “Elvis elää!”

Varsinainen tutustuminen kannatti ehdottomasti aloittaa kartanosta, joten pakkauduimme minibussiin ja kuljimme sillä sadan metrin matkan rakennuksen eteen.

Ovella neuvoja antaneesta oppaasta jäi lähinnä mieleen ääni, joka oli… persoonallinen. Saimme kuulokkeet, joista saimme selostukset eri paikoissa. Rakennushan oli uskomaton etenkin huonemäärän, loistokkaan kalustuksen sekä runsaan varustustason takia. Rahaa on palanut, että tämä kaikki on saatu kasaan!

Gracelandin sisällä paljastui paitsi Elviksen yleinen ylellisyyteen pyrkiminen myös monenlainen erikoisuudentavoittelu. Mikäs siinä, jos on varaa.

Talon sisältä tultiin pihalle, jossa näkyi useita muita rakennuksia, hevosaitaus, puutarha-alueita sekä hautapaikat. Yhdessä rakennuksessa oli racquetball-kenttä (squashia muistuttava peli) ja näyttelyjä. Esillä oli mm. kuuluisimpia esiintymisasuja ja kulta- ym. arvometallilevyjä. Kummeksuimme, kun joukossa oli erityisen paljon norjalaisia palkintolevyjä.

Ulos jälleen palattuamme ihailimme hevosia, jotka seisoskelivat rauhallisina, vaikka ympärillä hyöri työmiehiä puuhailemassa jotain uudistuksia.

Elviksen perheen haudat olivat selvästi monille kiinnostavimpia koko paikassa. Tänne on haudattu Elviksen vanhemmat Vernon Elvis ja Gladys Love Smith Presley. Myös Elviksen kuolleena syntynyt kaksoisveli Jessie Garon lepää siellä. Vasta vuonna 1980 liki 90-vuotiaana kuollut isänäiti Minnie Mae on viidennessä haudassa. Kaikista on hautakiviin kirjoitettu pitkän luonnehdinnat.

Elviksen omaan hautaan liittyy yksi ristikoitakin läheltä liippaava juttu. Itseäni on aina harmittanut, että Elviksen toista nimeä on niin huono käyttää ristikoissa, kun on epäselvää, onko se Aron vai Aaron. Moni on pitänyt Aaronia oikeana, kun hautakivessä niin lukee, mutta edelleen löytyy monia, jotka väittävät lyhyttä muotoa oikeaksi.

Luksuksensietokyky alkoi olla lopussa. Loistoa jaksoi aikansa ja sitä oli kyllä vielä tarjolla muualla alueella.

Oli aika mennä ihastelemaan Elviksen autoja ja muita kulkupelejä, jotka oli koottu yhteen isoon halliin. Sen ulkopuolella oli turkoosi komistus, joka tietenkin johti otattamaan kuvaa sen vieressä.

Komeita ajoneuvoja sieltä löytyikin, edelleen hyväkuntoisina. Elvis on selvästi nauttinut nopeasta vauhdista mutta myös pitänyt tai pidättänyt autoista huolta. Alla oleva Cadillac Fleetwood on autoista ehkä tunnetuin. Elvis antoi sen myöhemmin äidilleen.

Elviksen lentokoneista kerrotaan tarinaa, jossa tytär Lisa Marie totesi, ettei ole koskaan nähnyt lunta. Elvis panetti heti lentokoneen lähtökuntoon ja lennätti tyttären Coloradoon ihastelemaan sitä.

Gracelandin alueella saattoi myös käydä katsomassa Elviksen eri aikakausien konsertteja, jotka pyörivät valkokankailla nonstoppina. Niiden ääreen olisi ollut mukava jäädä pitemmäksikin aikaa.

Aika Gracelandissa on kulunut loppuun ja kaikki ovat täynnä Elvistä. Suuntana oli nyt Memphis, johon taas pysähdyttäisiin pariksi päiväksi.

Antti oli kertonut Jukalle saaneensa Ernest Tubb Record Shopin myyjiltä vinkin Memphisin parhaasta levykaupasta ja pyysi Jukkaa selvittämään, miten sinne huomenna helpoimmin pääsisi. Jukka vaikutti salaperäiseltä ja syy siihen selvisi pian, kun kaarramme Shangri-La Recordsin eteen. Aplodit Jukalle ja ryntäys putiikkiin! Sen sympaattinen pitäjä oli kovin ilahtunut tulostamme ja aikamoisen kasan saisikin kaikkien ostoksista yhteensä. Itsekin sorruin muutamaan levyyn. Sanailin myyjän kanssa ja olimme samaa mieltä, että minun kannatti hankkia Tenacious D:n levy, hänkin piti tästä huumoriduosta.

Toinenkin ohjelmaan kuulumaton yllätys saatiin vielä päivän päätteeksi, kun aikataulu sen juuri ja juuri salli. The Peabody on hotelli, jonka päivittäisiin rutiineihin kuuluu aamuin illoin “Duckling Lane”.

The Peabodyn kattokerroksessa asuu sorsia! Aamuisin ne tulevat hissillä alas kylpemään päiväsaikaan suihkulähteessä. Kello 17 ne marssivat takaisin hissiin ja menevät yöksi kattokerrokseen. Kun tulimme paikalle, hotellin alakerta oli tupaten täynnä ihmisiä ja seremonia alkamassa. Aika pitkä show se olikin, mutta lopulta sorsat lähtivät punaista mattoa pitkin hissille. Lapsille oli varattu istumapaikat ihan reitin laidalta, aikuiset joutuivat tungeksimaan kauempana. Hotellin asukkaat saivat parhaat istumapaikat.

Illalla meidän porukka ei jaksanut muuta kuin mennä hotellin ruokapaikkaan. Palvelusta jäi hieman erikoinen kuva, mutta sen verran ravituiksi tulimme, että jäimme enää odottamaan huomista Memphisiin tutustumista.

Kirjoittelen tätä blogia Sisiliassa. Aurinko paistelee terassille, siltä on komea näkymä Välimerelle ja vasemmalle katsoessa kohoaa Etna, josta nousee jotain valkoista höyryä. Yritän kuitenkin nyt muistoissa palata Yhdysvaltoihin ja vuorossa on pitkä tarina Jussi Raittisen Syksyn sävelessäkin olleen kappaleen antamalla otsikolla.

Nashvilleen saavuttuamme oli heti vuorossa yksi matkan odotetuimpia kohteita, Ernest Tubb Record Shop. Tämä oli etenkin Pekalle, joukkomme suurimmalle countrymusiikkihullulle, myyttistä paikkaa jos mikä. Annoimme taksille kaupan nimen ja olimme pian siellä. Joukkomme on siis edellisistä blogeista tuttu: Pirjo ja Antti Skyttä, Pekka Joutsi ja meikäpoika.

Pidimme kaupan edessä pitkän valokuvaussession, josta yllä vain yksi esimerkki. Sitten kuvattiin vielä Pekkaa pitämässä kahvasta (tästä löytyy muuten kuva IS:n tavuristikosta 11.10.) astuessaan liikkeeseen ja viimein: SISÄLLE! Siisti paikka. Pitkät rivit cd-levyjä ja päädyssä vielä “esiintymislava”, jossa pahvikuvia ja tilpehööriä.

Lähdimme käymään levylaatikoita systemaattisesti läpi. Otin Pekan kasvavasta levykasasta välillä kuvia ja aika nopeasti se oli jo alla olevan korkuinen.

Kyllähän minä itsekin ostin sieltä kymmenisen levyä, sekä normaalihintaisia että halvempia täkyjä. Antille tarttua minuakin enemmän, mutta Pekka vei ylivoimaisen voiton.

Harvoin näkee niin hyvin tyytyväisyyttään peitteleviä kauppiaita. He ottivat tyynen rauhallisesti ison laatikon ja alkoivat latoa Pekan levyjä sinne. Yhteensä mukaamme lähti reilusti yli 50 levyä ja jotain muuta krääsää siinä ohessa. Thänkjuut siinä kyllä lentelivät, kun poistuimme Nashvillen pääkadulle.

Astelimme sitten Nashvillen keskustassa rauhalliseen tahtiin. Piipahdimme Hard Rock Cafen myymälässä ostamassa lisää matkamuistotekstiilejä . Olin itse ajatellut, etten osta ensimmäistäkään, mutta täältä löytyi sen verran tyylikäs tumma kauluspaita, että sulin sen edessä ja se lähti mukaan.

Aloimme pohtia ruokapaikkaa. Olin huomannut kyltin ja muille jo hehkuttanut paikkaa nimeltä Jimmy Buffett’s Margaritaville. Tällaisen paikan olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa, mutta kun sellainen ulottuvilla oli, ilokseni matkakumppanini halusivat jakaa kokemuksen kanssani. Jimmyn opin tuntemaan Alan Jacksonin videolta It’s five o’clock somewhere, jossa hän lopussa tulee mukaan lavalle. Sen jälkeen olen kuunnellut Jimmyä muutenkin. Kyseessä ei ole mikään taidemusa vaan kieli poskella vedettyä huumorikantria, jossa usein mainitaan tämä paikka Margaritaville. Onneksemme apetuokio oli kaikin puolin onnistunut. Palvelu oli jenkkityyliin superkohteliasta, juttelimme sekä Suomesta että tarjoilijan omasta asumishistoriasta, hän ei ollut alun perin sikäläisiä. Annokset oli nimetty Jimmyn laulujen mukaan, joten minun oli aivan pakko ottaa Cheeseburger in paradise, vaikka Suomessa en yleensä juustopurilaiseen päädykään. Me kaikki pidimme valinnoistamme ja poistuimme livemusiikin edelleen soidessa ulos.

Kadulla havaitsimme suuren väkijoukon ympäröimässä yhtä aluetta. Uteliaina menimme katsomaan ja siellä muutama karvapää käveli katua eestaas ja kamerat tallensivat sitä. Tunnistin joukkueen Mötley Crüeksi, joka tunnetaan enemmän hevipuolelta. Heidän jotain videotaan siinä kai tehtiin. Katsoimme sitä hetken ja päätimme lähteä hotelliin valmistautumaan seutraavaan päivään.

Nashville kiertoajelulle lähdettiin heti aamulla hieman epävakaassa säässä. Nappasin heti alkuun vauhdista kuvan liikkeestä nimeltä Kwik Sak, joka päätyi jo kesällä SAK:n palkkatyöläisen ristikkoon. Menimme jonkun ison temppelin luo, en nyt muista nimeä, koskapa Pekan kanssa liukenimme ihasteleman ja ikuistelemaan lähellä ollutta isoa veturia.

Kiertelimme Nashvilleä ympäriinsä ja sieltä täältä näkyi aina taivasta vasten at&t:n korkea rakennus. Ihan syystä sen lempinimeksi on muotoutunut “Batman building”.

Alastomuus tai tiettyjen paikkojen vilahtaminen on tietyille amerikkalaisille viihdemuodoille aikamoinen tabu ja siksi alla näkyvä Nashvillen erään kiertoliittymän keskeltä löytyvä patsas hätkähdyttää monia

Parin pysähdyksen kautta päädyimme puistoon, jossa Tennesseen ja Yhdysvaltain historia oli hakattu kiveen.

Informaatiota olisi sadoin metrein. Hiljakseen yltyvä sade häiritsi aika pahasti tähän antiin tutustumista, mutta melkein kaikki tekstit yritin lukea läpi ohijuostessa.

Tärkeää nähtävää riitti. Jälleen löytyi yksi paikka, jonka edessä Pekan oli ihan pakko saada ikuistettua itsensä, vaikka tällä kertaa ei sisälle ehditty mennäkään: Ryman. Itselleni tämä oli ihan uusi nimi, mutta countrysta enemmän tietäville se on yksi keskeisiä paikkoja.

Bridgestone Arena on yksi Nashville merkittävimpiä ja isoimpia tapahtumapaikkoja, siellä on sekä pelejä että konsertteja. Kolossin sisältä löytyy myös Tennessee Sports Hall of Fame, jossa esiteltiin alueen historian tärkeimmät urheilijat.

Oli lounaan aika ja paikaksi oli valittu Country Music Hall of Fame and Museum. Seuraavat kolmisen tuntia kuluisivat siellä. Tämän paikan edessä oli ihan pakko kuvata kolmikkomme.

Bufettilounaan jälkeen suuntasimme museoon. Siellä olikin nähtävää. Sisään mennessä tuli ensin vastaan sen hetken erikoisosasto, jonka tähtenä oli Reba McEntire. Täällä kuten muuallakin näyttelyssä oli esillä mm. valtava määrä artistien aikoinaan käyttämiä asuja. Asujen yhteydessä oli tietenkin tarkat kertomukset niiden historiasta.

Toinen asia, jonka ääreen saattoi monessa paikassa jäädä pitemmäksikin aikaa, olivat vanhat livepätkät ja dokumentit, joita esitettiin useissa paikoissa.

Artisteilta oli pyydetty näyttelyyn heidän omanlaistaan materiaalia, esim. Glen Campbelliltä oli mm. golfvarustus ja Carl Perkinsiltä hänen hittinsä mukaiset siniset mokkakengät, jotka jo eräässä Pelikaanin sekaristikossa vilahtivatkin. Soittimet, vahvistimet, studiolaitteet yms. kertoivat myös paljon omistajistaan.

Yksi museon erikoisuuksista oli Elvis Presleyn upea auto, jossa oli mm. isot sarvet keulassa ja runsaasti kiiltäviä aseita koristeina.

Musiikkimuseoissa yksi näyttävä elementti ovat artistien myynneistään saaneet kulta- yms. levyt, joita on usein seinäkaupalla.

Siinä olikin päivän virallinen anti. Meidän nelikkomme oli päättänyt lähteä vielä uudehkoon Johnny Cash Museumiin, koskapa hän on Pekan ykkössuosikki laulupuolella. Opas Jukka pyysi päästä mukaan, koska ei ollut siellä vielä käynyt, ja viidestään lähdimme sinne. Museo oli pienekö mutta erittäin antoisa. Cashin ura käytiin hyvinkin pikkutarkasti läpi alusta asti. Valkokankailta saattoi täälläkin nähdä vanhoja musiikkiesityksiä ja näyttelijäsuorituksia.

Museoon tyytyväisinä lähdimme vielä samalla porukalla ravintolaan. Tilaukseen kertyi jo kaikenlaista paikallista erikoisuutta kuten kissakalaa. Juttelutuokio ruoan ääressä kruunasi mukavan ja antoisan päivän.

Tiistaiaamuna 13.5. heräsimme kaikki kohtuullisen pirteinä. Opas Jukka ja kuski Tony olivat odottamassa bussilla heti aamupalan jälkeen. Seurueeseen kuului nelikkomme lisäksi pariskunnat Sara ja Clasu sekä Hansu ja Make ynnä kaverukset Jussi ja Sepi ja vielä yksinäinen susi Timppa.

Ensimmäinen kohde oli Chattanoogan juna-asema, joka on aikoinaan toiminut tärkeänä pääteasemana pohjoisen ja etelän välisessä liikenteessä. Suomalaisille se oli etukäteen tuttu 40-luvulla syntyneestä laulusta Chattanooga Choo-Choo, jonka Raittisen veljekset levyttivät suomeksi nimellä Ukko-Pekka-uu-uu.

Ensin avautui eteemme tavattoman kaunis puistoalue, jonka vierestä juna löytyi valmiina poseerauksiin ja muihin kuviin. Koko alueella leijaili ihastuttavan vanhanaikainen tunnelma. Junaan pääsi myös sisälle katsomaan. Punaisessa Pelikaanissa 5/2014 on keskiaukeamalla kaksi kuvaa täältä.

Seuraavaksi suunnattiin Jack Danielin tislaamoon Lynchburgiin. Perustaja on siis nimeltään Jack Daniel ja viskimerkki Jack Daniel’s. Teimme mielenkiintoisen kiertokäynnin alueelle. Opas esitteli yksityiskohtaisesti askel askeleelta, miten laadukas viski syntyy. Rakennuksissa ei saanut kuvata, ulkoalueilla vain.

Surkuhupaisaa kylläkin, tislaamo sijaitsee alueella, jossa alkoholin myyminen on kiellettyä. Näin ollen siellä ei saanut maistiaisia eikä ostaa muuta kuin paria erikoispakkausta. Tätä ei saisi varmaan kertoa, mutta Jukka oli hoitanut niin, että saimme kaikki bussissa maistaa tätä paikallista viskiä. Tämä oli ensimmäinen monista mainion oppaamme järjestämistä ekstrayllätyksistä.

Lynchburg on pieni kylänpahanen, josta meidän piti kuitenkin hankkia lounas. Päädyimme lähes kaikki paikkaan, jota lähinnä jälkikäteen puheissa räkäläksi kutsuttiin. Ruoka oli kyllä ok. Tilasin hampurilaisen, jossa täytteenä oli ”pulled pork”. Se lienee jenkeissä vanha juttu, mutta kun palasimme Suomeen, tuntui että kaikki yhtäkkiä puhuivat nyhtöpossusta (paitsi Hans Välimäki, joka kutsui sitä nöyhtöpossuksi) ja sitä tupattiin kaikista tuuteista. Hassu ajallinen yhteensattuma.

Ennen syöntiä kävin Pekan ja Timpan kanssa viereisessä pienessä vankilamuseossa, joka oli juuri sulkeutumassa, mutta sitä pitänyt sympaattinen mies esitteli sitä mielellään yliajallakin. Lopuksi hän näytti hienoa poliisimerkkikokoelmaa. Hän kertoi, että varmuudella joukosta löytyy joku suomalainenkin. Ilmeisesti hän oletti, että Finland on USA:n osavaltio.

Loppuiltapäivästä saavuimme hotelliin Nashvilleen, joka ainakin meidän nelikollemme oli matkan eräs päämääränpää. Siitä sitten osassa 3.

Joskus 1980-luvun lopulla kolme ristikoiden puitteissa tavannutta kaverusta ja kollegaa allekirjoitti paperin: “Joskus vielä lähdemme rapakon taakse rakastamamme musiikin alkulähteille.” Itseni lisäksi paperin allekirjoittivat Antti Skyttä ja Pekka Joutsi.

Meni parikymmentä vuotta. Sanaseppojen kesäpäivillä Kangasalan Ilkossa minulle annettiin 50-vuotissyntymäpäivälahjaksi kyseisen matkan järjestelyt.

Vähän yli viisi vuotta sen jälkeen puhelimeni soi ja siellä on Antti: “Oletko nähnyt Hesarin etusivun?” Siellä oli Albatros Travelsin mainos, yhtenä matkana “Tuulen viemää”. Kun tutkin ilmoitusta, huomasin saman kuin Anttikin: tässähän on unelmamatkamme valmiiksi suunniteltuna.

Emme saaneet heti aikatauluja sopimaan, mutta loppuvuonna 2013 lyötiin lukkoon, että 12.5.2014 lähdetään. Alkoi pitkä mukava odotus ja työasioiden järkkääminen pitkällä tähtäimellä niin, että kahden viikon poissaolo olisi mahdollinen. Matkalle ilmoittautui neljänneksi Antin vaimo Pirjo, joten meistä tuli taloudellisesti kaksi hotellihuoneellista.

Talvi ja kevät olivat kiireistä aikaa monestakin syystä, mutta toukokuun 12. päivän aamuna seisoimme neljästään Helsinki-Vantaan terminaalissa valmiina lähtöön. Illansuussa oli tarkoitus olla Atlantassa ja väliin tuli vielä kahdeksan tunnin aikaero. Matkustusta kerrakseen.

Ensin oli vuorossa lyhyehkö lento Lontoon Heathrow’lle. Aloin pehmittää jo kesälomalle siirtynyttä Pekkaa pieniin laadintasessioihin. Pekka ilmaisikin, että jotkut erikoisuudet voisivat kiinnostaa. Heathrow’n odotustilassa aloitimme. Tästä eteenpäin laadintaamme voikin seurata täältä. Pitkä lento Lontoosta Atlantaan sujui yllättävän mukavasti Suomen ennätyksiä poksautellen.

Atlantan hotelliin saavuttaessa olimme aika väsyneitä, mutta menimme kuitenkin aulaan yömyssyille. Oppaamme Jukka sattui vielä paikalle. Saimme kuulla, että kun edellisten kahden viikon seurueessa oli yli 30 henkeä, meitä olisi vain 11. Meillä olisi iso bussi ja helposti liikuteltava porukka. Vaikka olisi kuinka seurallinen ja ihmisrakas, tässä tapauksessa tämä oli pelkästään iloinen asia. Menimme nukkumaan ja valmistautumaan aamulla alkavaan suureen seikkailuun.

Jokseenkin tasan vuosi edellisen laatijamenetyksen jälkeen tuli jälleen suruviesti, tällä kertaa Savonlinnasta. Pelikaaneissa yli 20-vuotisen uran tehnyt Aulikki Nenonen oli yllättäen menehtynyt 76-vuotiaana 19.4. Tänään Aulikki haudattiin. Minun olisi pitänyt olla paikalla, mutta puoli vuotta aiemmin varattu ulkomaanmatka esti sen. Minun aikani hyvästellä Aulikki hänen lähiomaistensa kanssa tulee vasta kesäkuussa. Samalla pääsen tutkimaan Aulikin arkistoja, joista varmasti löytyy vielä julkaisukelpoista materiaalia.

Yhteistyömme oli paljon pitempi kuin Pelikaanien aika. Aulikki tuli heti mukaan Sanaris Oy:n toimintaan vuoden 1986 alussa. Olimme tutustuneet Sanaseppojen perustamisen jälkeen 80-luvun alussa. Minä olin tuolloin Iisakin leirissä ja Aulikki Kolmiokirjassa. Rinnakkain meitä oli nähnyt Suomen Kuvalehdessä helmikuusta 1977 alkaen, kun molemmat laadimme sinne piilosanoja.

Sanarisin myötä Aulikki pääsi laajentamaan repertoaariaan piilosanoista ja kryptoista myös kuvaristikoihin. Kun Pelikaaneilla oli suunnitteilla lopulta toteuttamatta jäänyt ”Verkko Pelikaani” jo 90-luvun puolivälissä, Aulikin vastauspaperista löytyy seuraavia tietoja:

Koko nimi: Aulikki Kaarina Nenonen o.s. Eskelinen
Kotipaikka: Savonlinna
Syntymävuosi: 1937
Ristikkoharrastuksen alku: Kesällä 76 Suomen Kuvalehdessä ollut piilosanojen esittely oheistehtävineen sytytti kipinän
Ensimmäinen julkaistu ristikko: Piilosana Suomen Kuvalehdessä 1977
Julkaistujen ristikoiden määrä: Luultavasti lähelle 3 000 kpl
Ammatti: Ristikonlaatija
Harrasteet: Metsä ja luonto muutenkin, talvella lukeminen

Paperiin on liitetty tarralappu, jossa lukee: ”Koulutukseltani olen (mm.) perushoitaja (ent. apuhoitaja), mutta olen ollut siinä työssä noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen ryhdyin laatimaan piilosanoja.”

Moni ratkoja on kirjoittanut tuntevansa kuin olisi menettänyt läheisen ystävän. Aulikki olikin aina ystävällinen ja saattoi vastata ratkojille henkilökohtaisestikin. Tavatessa hän jätti itsestään hyvin rauhallisen kuvan, hän ei halunnut mitenkään tuoda itseään esille vaan vastaili aina hieman ujonoloisesti. Moni on sanonut, että Aulikki näytti 80-luvulla kuin nuorelta tytöltä eikä hän ulkoisesti tuntunut vanhenevan normaaliin tahtiin jatkossakaan, tämä siis pelkästään positiivisessa hengessä.

Kun Aulikki saavutti normaalin eläkeiän, sain häneltä viestin, jonka tässä toistan muistinvaraisesti: ”Jos ajattelet, että lopettaisin ristikoiden laadinnan, niin en sitä aio tehdä. Jatkan niin kauan kuin tehtävilläni on käyttöä ja itselläni riittää jaksamista ja motivaatiota.” Aulikilla noita riitti. Kun Krypto Pelikaani lisäsi ilmestymisiään vuoden 2014 alussa, Aulikki oli innolla mukana, olimmehan tuolloin tehneet tehtävät puoliksi jo liki 19 vuoden ajan ja hän aikoi selvitä myös lisätarpeesta. Aulikin kehittelemät erikoiskryptot kuten Poikkiteloin ja Kryptopiilosana olivat monissa kommenteissa lehden pidetyintä antia. Kuutosnumeroon olen ”joutunut” jatkamaan hänen töitään hänen hengessään. Lehti tulee hoidettua jatkossa tavalla tai toisella, yksityiskohtaisempia suunnitelmia ei vielä ole tehty, mutta Aulikin henki tulee aina lepäämään sen yllä.

Kun kuolinviesti tuli, se pani heti miettimään, miten Aulikin muistoa parhaiten vaalisi. Säikeen avaaminen ja asiasta siinä tiedottaminen sanaristikot.netissä oli ainoa välitön asia, jonka pystyin tekemään. Jatkossa olisi sitten vuorossa tämä blogi, Pelikaanien pääkirjoitukset sekä muistokirjoitukset mm. Suomen Kuvalehdessä ja Sanasepossa. Vuonna 1983, kun laatija Markku Nylundin vaimo soitti miehensä kuolleen vain 32-vuotiaana, velvollisuudekseni jäi soittaa kollegoille ja Iisakkiin tapahtuneesta, muuta nopeaa tiedotuskeinoa ei ollut. Olimme Markun kanssa läheiset, tapailimme niin, että lapsemme leikkivät keskenään ja itse pääsimme juttelemaan ristikoista ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Olisimme hyvinkin saattaneet perustaa vaikka yhdessä yrityksen, jos tämä tapailu ei niin äkkiä olisi katkennut lähes alkuunsa.

Markusta oli Iisakin pääkirjoituksen paikalla muistokirjoitus. Seuraavien vuosikymmenten aikana olen kovasti ihmetellyt, miten monet merkittävätkin laatijat poistuvat keskuudestamme ilman minkäänlaista mainintaa. Onko kuolema niin negatiivinen aihe, että se ei sovi ristikkolehteen? Usein laatijan tehtävät jatkuvat aikansa ja sitten vain katoavat lehden tai lehtien sivuilta. Vai ovatko ristikot jotenkin aliarvostettu asia, eivät lainkaan kunnollinen työ? Kun ensimmäisen suomenkielisen kuvaristikon laatinut Osmo Kaila kuoli, hänen nekrologissaan Helsingin Sanomissa puhuttiin vain šakista, ei lainkaan ristikoista, vaikka hän oli luonut Hesarissa ja eräissä aikakauslehdissä yhden Suomen merkittävimmistä ristikkourista.

Aulikki Nenosta jäävät meidän kollegojen ohella kaipaamaan hänelle erittäin läheinen perhe, puoliso Matti sekä lapset ja lapsenlapset. Vaikka me monet laatijat olemmekin omistautuneita työllemme, kyllä perhe aina menee kaiken edelle, niin myös Aulikilla, joka vietti läheistensä parissa paljon aikaa. Erityisen paljon perheessä arvostettiin musiikkia ja Aulikki oli siinä aktiivinen. Siihen palaan joskus myöhemmin.

Alla Einari Vuorelan runo, jonka lähetimme adressissa Aulikin hautajaisiin.

Jossain
kirkkauden maassa
kuljen.
Taakka harteita
ei paina,
se on poissa.
Kukkaportin
avaan
suljen.
Hengittelen ilmaa
kevyttä
kuin tuuli.
Joka puu
on ystäväni
hymyhuuli.
Itkenkö?
Enhän toki
ihanassa maassa.

Mielelläni olisi aivan vaiti ja yrittäisin unohtaa koko jutun, mutta kyllä tämä kirjoitus on kuitenkin hoidettava. Jos ristikkolehti loppuu, siitä ei yleensä sen suurempaa hälyä halutakaan nostaa, mutta kun 18 vuotta jatkanut nelikkomme joudutaan rikkomaan, kyllä se on kunnon hautajaisten paikka.

Musta Pelikaani oli hyvä lehti. Se poikkesi muista helpoista ristikkolehdistä monessa suhteessa. Sillä oli myös ihan kohtuullinen fanijoukko, fanaattisiakin faneja aika liuta. Erityisesti heille olisimme lehteä mieluusti tehneet maailman tappiin. Nykymarkkinoilla ei sisällöllinen ja ulkoinen laatu kuitenkaan riitä. Pitäisi lisäksi pystyä tekemään lehteä halvemmalla. Pitäisi pystyä säilyttämään hyvä lehtipistepeitto. Kovin moni on kertonut, ettei lähikioskeilta löydy suosikki-Pelikaaneja. Syöksykierrehän siitä syntyy. Laajalle levittäytymisessä eivät Pelikaanit ole loistaneet koko kaksivuosikymmenisen olemassaolonsa aikana enkä ihan tarkkaan tiedä, mistä se johtuu.

Kyllä kaikkien ristikkolehtien levikit ovat laskeneet selvästi hyvistä vuosista. Ristikkolehden ostaminen on edelleen monelle aika vaikea suoritus, mieluummin mukaan tarttuu maanantain Iltis ja RistikkoExtra tai vaikka Apu tai Seura 5–6-sivuisine tehtäväliitteineen.

Uskoin todellakin viimeiseen asti, että Musta nousee kuin aurinko aamuisin, mutta kun jotain oli tehtävä, tämä osoittautui välttämättömäksi. Kolmella Pelikaanilla kuitenkin jatketaan vahvasti. Krypto Pelikaanin ilmestymisten tihentäminen on purrut hyvin ja Punainenkin on löytänyt riittävästi vakioratkojakuntaa, jotta sen tekemisessä on mieltä. Eihän noilla visaisilla ristikoilla ihan tuntipalkoille helposti pääse, mutta se on tekijöilleen myös suuri ilo. Passeli on noiden lisäksi nyt hakemassa omaa täsmällistä paikkaansa ristikkolehtikentässä.

Mustan Pelikaanin tilaajista valtaosa saa lehden tänään tiistaina. Siellä on pyritty selittämään kaikki vaihtoehdot mahdollisimman tarkasti ja ymmärrettävästi. Niitä asioita en tässä kertaa.

Viimeinen Musta Pelikaani voi tuntua hieman toisenlaiselta kuin aiemmat, mutta on se ihan sama lehti, koska päätös lopettamisesta tehtiin aika viime tipassa. Onhan tässä viime kuukausina ollut muutenkin kaikenlaista poikkeuksellisuutta Pelikaanien sisällöissä. Toni Pitkälän vuoden alkukolmanneksen mittainen sairausloma on pitänyt hänen ristikkonsa poissa useammasta lehdestä ja toistaiseksi julkisesti ilmoittamattomat tiedot Seppo I. Lahden sekä Pertti ja Päivi Malon kuvaristikoiden asteittaisesta loppumisesta ovat myös muuttamassa lehtien rakennetta.

Lähivuosina on todella mielenkiintoista nähdä ristikkolehtien ja ristikoiden murros ja voimasuhteissa tapahtuvat muutokset. Ristikoiden suosion merkittävään laskuun en usko, en myöskään nimenomaan paperille painettujen ristikoiden. Monet aikakaus- ja sanomalehdet satsaavat tällä hetkellä uusiin, parempiin ja useampiin ristikoihin. Myös ammatti-, asiakas- ja erikoislehdissä on aina vain useammin niille varta varten suunniteltu ristikko, jossa aika usein on tekijänä Sanaris Oy. Se on osaamisaluettamme, jossa ristikkolehtiämme paremmin pääsemme suoraan ratkojien koteihin tuottamaan heille välitöntä ratkonnan iloa.

Minulle tulee aika paljon tarjolle ristikoita tai ristikkoaihioita, vanhoilta ja uusilta tekijöiltä. Yritän tietenkin vastata kaikille, mutta harmillisen usein joku seikka vastausketjussa pettää ja lähettäjä jää ilman palautetta. Tämä hävettää ja pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat joutuneet tähän kategoriaan.

Läpimenon mahdollisuudet ovat suht pienet, mutta totta kai tutkaimeni ovat koko ajan valppaina havaitsemaan kykyjä, joita ei voi ohittaa. Monet sellaiset tosin joudun johdattelemaan kilpailevien yritysten palvelukseen. Kovin monta ihmistä tai perhettä ei tällä alalla kuitenkaan yksi firma pysty kokonaan leivässä pitämään. Jos joku on tosi lahjakas ja haluaisi alalle, on kaikille eduksi, että hän löytää paikkansa.

Vain pari kertaa olen itse ollut aktiivinen ja lähestynyt laatijaa isommalla tarjouksella. Ensimmäinen kerta oli Toni Pitkälän kanssa vuonna 2005, kun Ilta-Sanomien Ristikko-Extra oli synnyttänyt kovan lisätarpeen. Jari Keränen tuli mukaan pari vuotta sitten aivan toisella tavalla. Hänen ystävänsä Lahden seudun sanaseppokerhossa lobbasivat häntä ja vakuuttivat Jarin yltävän Sanaris-tasolle. Jarilla oli takanaan sentään enemmän ristikoita kuin Tonilla, mutta kovin paljon hänkään ei ollut ehtinyt laatia ennen hänen ottamistaan remmiin. Tilanne oli kuitenkin aivan erilainen. Toni astui Sanarisin palvelukseen työntekijänä, Jari tekee oman firmansa kautta ja hänen laatimustensa määrää vasta yritetään kasvattaa ja samalla hän miettii, voisiko jättää päivätyönsä ja ryhtyä kokonaan yrittäjäksi.

Vuonna 2013 minulla ei ollut mitään erityistä tarvetta hankkia lisää laatijoita, koska esim. Keräsellä tosiaan oli tarvittaessa paljonkin kapasiteettia. Loppuvuonna 2013 lähetin kuitenkin Joonas Anttilalle meilin, jossa kyselin hänen innostustaan ristikkoalan suhteen. Tiesin hänen voittaneen ensimmäisen Sanaseppojen koululaiskisan ja Eerolan Tapsa oli hänen kypsyyttään tuolloin kehuskellut. Joonaksen kommentit Punaisen Pelikaanin vastausten yhteydessä viittasivat myös ikäiselleen yllättävän syvään ristikoiden sisällön ymmärrykseen.

Joonaksen vastaus kesti muutaman viikon. Se oli mennyt meiliin, jota hän ei koko ajan lue. Sen huomattuaan hän kirjoitti heti, että olisi mukava tavata, mutta me kumpikaan emme siinä vaiheessa tienneet, mihin tämä johtaisi. Tapaaminen sovittiin helmikuulle 2014. Jo sitä ennen häneltä tuli ristikko, jonka hän vain “sattui tuossa tekemään”.

Ensitapaamisemme venähtää kolmituntiseksi. Joonas kertoi heti, että lukee psykologiaa yliopistolla tosimielessä ja aikoo tutkijaksi. Lisäansiot nyt ja myöhemmin olisivat kuitenkin mieluisia. Jutellessamme huomaamme ajatuksemme hyvinkin samanlaisiksi, vaikka ikäeroa on yli 30 vuotta. Joonas tuntuu otetulta jo pelkästä yhteydenotosta, mutta hyväksyntä Pelikaaniin tosissaan yllättää hänet. Tarjoudun mentoroimaan häntä, jotta erilaiset laadintatyylit ja tyylien avaamat mahdollisuudet tulisivat tutuiksi. Tämä saa Joonaksen häkeltymään yhä enemmän. Itselleni asia tuntuu luonnolliselta, koska olen päässyt tekemisiin näin kypsän nuorukainen kanssa. Kunnioitus on molemminpuolista. Tavatonta on hänen erityinen kiinnostuksensa visaisiin ristikoihin. Päätökseni antaa hänelle sanoittamani Iltiksen koviksen vihjeitys saa jo hänet suunniltaan ilosta ja hämmästyksestä. Tämä vihjeitystyö on nyt jo laajentunut Suomen Kuvalehteenkin.

Olen Joonaksen suhteen vähintään yhtä kiinnostunut kaikenlaisesta muusta työstä kuin hänen laadinnoistaan. Kun ristikot kiinnostavat häntä monelta kantilta, jopa tietynlaiset hanttihommat voivat olla hänelle antoisampia kuin muille. Sovimme alustavasti, että hän ei hae muuta kesätyötä vaan työllistämme hänet Sanarisin hommilla. Haaveilen siitä, että hän voisi myös jossain määrin lomittaa minua ja Sakkea, koska emme nykyisellään pysty pitämään edes muutaman päivän pituista yhtämittaista lomaa.

Sovimme tapaamisesta laadinnan merkeissä maaliskuussa. Sanomatalon alakerrasta tulee ensimmäisen yhteisen ristikkomme synnyinpaikka. Olen heti alkuun unohtanut kynäni, joten Joonaksen nysä saa toimia kirjaamisvälineenä. Kumikaan ei ole kummoinen ja paperiin jää lopulta paljon tummia jälkiä (katso kuva!). Meillä ei ole nettiyhteyttä, joten työskentelemme luomuna ilman Ristikkorenkiä tai muita apuvälineitä. Ryhdymme laatimaan Seuran aukeamaa. Se on nyt julkaistu numerossa 13, joka ilmestyi 28.3. Alkuperäinen idea on, että minä vien ja Joonas tarvittaessa vikisee. Tarkoitus on puhua koko ajan ja puhetta seuraavan kolmituntisen aikana riittääkin, Joonas ottaa hyvinkin aktiivisesti osaa laadintaan, vaikka tietääkin, että tällä kertaa hänen nimensä ei tule lainkaan tekijätietoihin.

Lähtökohdaksi otan, että kuvasta lähtevät kaksi lausetta päättyvät alakulmaan. Lähdemme siis pohtimaan valitsemani kuvan lauseita väärin päin, lopusta alkuun. Niihin tulee mukavasti ääkkösiä, joten laadinnan haastavuuskin kasvaa. Jatkolaadinta alkaa oikeasta alakulmasta, koska sinne tulee vaikein laadintakohta. Joonas on tähän asti laatinut niin, että pohja on lähes kokonaan päätetty jo laadintaa aloitettaessa. Nyt mennään ihan sen mukaan, miten työ etenee. Välillä asetellaan muutamia vihjeruutuja paikoilleen, mutta ne saattavat vaihtua jo kymmenen sekunnin päästä aivan toisiksi. Tämä on laadintaa mukavimmillaan ja omaa riemuani lisää se, että mutustelemme yhdessä kaikkia erityisen hyviä ristikkoon löytyviä sanoja. Tässä ollaan tekemässä hyvää ristikkoa, johon ei tulisi yhtään huonoa sanaa. Paras fiilis tulee pääkuvan kaakkoiskulmassa olevasta aukiosta, jonka sanat loksahtivat kohdalleen lähes maagiseen tapaan (näkyy yhdessä kuvassa). (Kotona korjaan vielä yhden kohdan. Koordinaatteihin X20 Y15 ja X22 Y15 tulee kirjaimet vihjeruutujen sijaan ja ristikko hieman avaroituu.)

Kun Seuran pohja on valmis, Joonas on monta laadintadetaljia rikkaampi. Hän näyttää minulle itse aloittamaansa laatimusta, jossa on yläreuna valmiina. Neuvon häntä yrittämään laajaa alakulmaa ja sitä kautta saamaan ristikkoon kohokohdan. Osat yhdistämällä syntyy sivun ristikko. Nyt on Joonas ohjaissa ja annan vain pieniä vinkkejä. Hänellä on aivan uusi ote laadintaan. Ristikko ei valmistu tuon istunnon aikana, mutta myöhemmin hän lähettää sen valmiina saatteella, että sai sen lopulta mielestään hyvään kuntoon. Tuo ristikko on Punaisen Pelikaanin numerossa 3/2014.

Tapaamme varmaan uudelleen huhtikuussa laadinnan ja ideoinnin merkeissä. En tunne olevani tässä mitenkään vähemmän saava osapuoli. Yhteislaadintoja olen toki tehnyt mm. Team Katalinin kanssa ja uusia on suunnitteilla. Laadinta on turhan usein yksinäistä puurtamista, mutta ei sen tarvitse aina sellaista olla.

Otsikko on Raul Reimanin suomennos Abban kappaleesta Thank you for the music. Abba on jo 40 vuotta ollut yksi suosikeistani. Abban musiikissa olennaisinta on se hyvän olon tunne, jonka kukin kappale kuulijalleen antaa. Jos antaisi liikaa järjelle vallan, tuskin antaisi sellaiselle hömpälle tilaa aikataulussaan ja keskittyisi ”vakavampaan” musiikkiin. Abballa on kymmeniä hyviä kappaleita. Valitsin Arto Nybergin ohjelmaan suosikikseni Abban loppuajan biisin Soldiers, jossa on aivan maaginen tunnelma. Kun olin siellä uuden kirjani takia 2004, minun olisi tietenkin pitänyt valita jotain nokkelaa suomenkielistä, mutta en pystynyt ohittamaan tuota lempilauluani.

Olen ehkä ennenkin maininnut, mutta jos minulle nyt annettaisiin eteen tilanne, jossa joutuisin loppuelämäkseni kokonaan luopumaan musiikista tai ristikoista, en ole ollenkaan varma, kuinka valitsisin. Järki ottaisi tietenkin ristikot, mutta sydän kertoisi varmaankin valitsemaan musiikin. Miten voisikaan elää ilman musiikkia, huh mikä painajaismainen tilanne tuo olisikaan.

Vaikka ikää on jo kertynyt 56 vuotta, tunnen itseni musiikin suhteen nuorekkaaksi, heviäkin kuuntelen paljon ja esim. suomalainen Battle Beast on suursuosikkini. Jotenkin loogista olisi varmaan siirtyä rockista ja popista ikäihmisille sopivamman musiikin pariin, mutta kai sellaiset raja-aidat ovat jo kaatuneet, kun yli kuusikymppiset muusikot kiertävät soittamassa vanhoja hittejään ympäri maailmaa. Onkohan enää montakaan 60- ja 70-luvun suosikkiyhtyettä, joka ei olisi kiertänyt maailmaa viime vuosina. Suomessa Back to sixties -villitys on vetänyt myös vanhat patut lavoille.

Eräs kolme-nelikymppinen musiikkifani tilitti minulle kerran, että kaikki hyvä musiikki on tehty 60-luvulla, enää ei synny juuri mitään sen veroista. Hän siis arvosti vain musiikkia, joka oli tehty jo ennen omaa syntymäänsä. Esitin kyllä hänelle oman näkökantani, että vuosittain tehdään suuret määrät musiikkia, joka menee suoraan sydämeen. Joskus se iskee ensitahdeista tai ainakin kertakuuntelulla. Sen vain vaistoaa, että tässäpä hyvä biisi. Joskus lemppari muotoutuu vasta kuuntelukertojen myötä.

Kappaleessa voi olla myös yksi erityisen hyvä kohta, joka sykähdyttää aina tullessaan. Vanhin muistikuva tällaisesta on Joukon ja Kostin hitissä Muisto vain jää. Se on siinä, kun parin äänet jäävät soimaan ja a-osan laulu alkaa niiden päälle. Queenin kappaleessa You and I sellainen kohta, jossa lauletaan moniäänisesti ”We go walking in the moonlight, walking in the moonlight”, on mielestäni fantastinen ja levytys jatkuu siitä hienosti. Näin tv:ssä Kwanin esityksen silloin uudesta kappaleesta Padam, jossa oli erityisesti yksi sydämeenkäypä kohta. Lopullisella levyllä tuo kohta oli miksattu eri tavalla ja minusta siis aivan pieleen.

Kyllähän minä siis vanhojakin aikoja arvostan ja nimenomaan arvostan, mutten välttämättä jaksa kuunnella senaikaisia lauluja jatkuvasti. Osaa niistä on kuullut niin usein, että ne jo kyllästyttävät, osa ei muuten vaan enää niin innosta, vaikka laulu olisi ollut kuinka uraauurtava hyvänsä. Siksi tiettyjä kanavia on mahdoton kuunnella, kun niiltä tulee pääasiassa loppuunkoluttuja esityksiä.

Innostuin musiikista samoihin aikoihin kuin ristikoistakin eli 10-11-vuotiaana. Ensimmäiset omat levyt olivat sinkut Lasse Mårtensonin Laiskotellen ja Bosse & Robertin Nellyn palmikko. Noin 16-vuotiaana hankin ensimmäisen soittimeni, sähköurut. Näin alkoi ristikonlaadintojen ohella syntyä pian myös omia kappaleita. Paljon on tapahtunut sen jälkeen myös musiikin puolella, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Jos joskus tuntuu, että valitan paljon, haluan kyllä vastavuoroisesti ehdottomasti painottaa, että negatiiviset tunteet liittyvät vain tiettyihin asioihin. Ristikkolehtien tekeminen on mukavaa puuhaa, miksei niiden myyminenkin, mutta antaumus ja ponnistelut eivät välttämättä näy myyntiluvuissa tai edes kohtuullisena kassavirtana.

Erityisen hankala tilanne on ollut Passelin Pelikaanin kohdalla, sillä 20-sivuisena ja vain pari euroa kuluttajalle maksavana sen kustantamisessa ei näyttänyt olevan järjen häivää, varsinkaan niillä nykyisillä painosmäärillä, joihin nykyinen maailmantalouden tilanne ja ristikkolehtien massatuotanto on johtanut. Tietty innokas fanijoukkohan jokaisella lehdellämme on, mutta sen lisäksi tarvittaisiin jatkuvasti vilkasta irtonumeromyyntiä. Jotain oli siis tehtävä.

Fiksuimmalta tuntui muuttaa Passeli muiden Pelikaanien rinnalle samanpaksuiseksi ja -hintaiseksi. Näin yksinkertaistettiin tilaajapalveluakin, kun pitkään mukana pyörinyt aivan eri tavalla rakentunut tilaushinta saatiin pois.

Päätimme tehdä muutoksen mahdollisimman kuluttajaystävällisesti siitäkin huolimatta, että uusi Passeli ehkä ensi silmäyksellä sokeeraa monta ratkojaansa. Erikoistehtävät olisi voinut sirottaa ympäriinsä, jolloin niiden määrä ei olisi tuntunut niin suurelta. Nyt tuo monelle makea kuusitoistasivuinen on kuitenkin näppärästi irrotettavissa. Jos ei itse erikoistehtävistä ollenkaan tykkää, luulisi lähipiirissä löytyvän jonkun sellaisen, jolle ne ovat mieluisia.

Tässäkin olen saanut voimaan joulun alla saamastani viestistä: ”Sinä Eki olet ainoa Suomessa, joka tosiaan panostaa ristikoiden laatuun rahallisen voiton kustannuksella. Ei voi kuin ihmetellä, mutta tiesi olet itse valinnut. Eikä tie ole välttämättä helppo.” Liioiteltua tai ei, tällaiset kommentit lämmittävät ja puskevat jatkamaan.

Lehden muuttamisessa on aina riskinsä. Olemme jo ensimmäisinä päivinä saaneet muutamia peruutuksia. Tätä kirjoittaessa on tunnin sisällä tullut kolme vuosikertatilausta. Tilanne tulee elämään pitkän ajan.

Täytyy vielä korostaa, mitä siis oikeasti tapahtui, koska eräänkin soittajan mielestä ristikoiden määrä peruslehdessä oli vähentynyt. Ei, siihen saatiin useampi kuvaristikko lisää. Jo tuon osan pitäisi olla rahansa väärti, jos tykkää keskitasoisista ristikoista, niitähän ei tässä määrin saa mistään ostaa yhdellä kerralla.

Samalla tietenkin pyydämme hartaasti runsasta palautetta, jossa saamme liitteen mahdollisimman oikeansisältöiseksi suurimmalle mahdolliselle joukolle.

Tätä julkistettaessa on tasan sata vuotta ensimmäisen sanaristikon julkaisemisesta. New York World -lehdessä olleen ristikon laati Arthur Wynne. Suomeen ristikko rantautui 1925. Kaikkialla on voittokulku jatkunut siitä alkaen eikä loppua näy. Usein toistettu mielenkiintoinen fakta on, että Suomessa vuodesta 1955 valta-aseman ottanut kuvaristikko on liki tuntematon lähes kaikkialla muualla.

Ensimmäinen oma ristikkoni julkaistiin noin 43 vuotta sitten. Vasta vajaan vuoden olen ollut itsekin julkaisija/kustantaja. Se on ollut rankkaa mutta mielenkiintoista aikaa. Vielä on näkemättä, onko minussa ja yhtiökumppaneissani ainesta alan tälle sektorille. Se kun ei riitä, että tekee hyviä lehtiä.

Tässä vuodenvaihteessa teimme taas muutoksia, vaikka lehtien iso uudistus oli vasta takana. Totesimme, että 20-sivuisen lehden kustantaminen nykyisillä volyymeilla parin euron hinnalla ei ole missään suhteessa mielekästä. Siksi Passeli muuttuu 36-sivuiseksi aivan ainutlaatuiseksi tehtäväpaketiksi. Sellaista erikoistehtäväkokoelmaa, joka sen väliin 16-sivuisena levittäytyy, ei ole saatavissa muualta. Uskon sen tuovan lehden asiakkaille huomattavaa lisäarvoa.

Vanhimmat lehtemme Musta ja Punainen Pelikaani pysyvät ennallaan. Mustan levikki on käsittämättömän alhainen sen laatuun nähden. En kuitenkaan näe, että helppoa lehteä olisi mitään järkeä lopettaa, Mustaa on mukava tehdä ja sillä on kuitenkin iso joukko fanaattisia kannattajia. Muutkin heidän kaltaisensa pitäisi vain jotenkin saada Mustan taikapiiriin. Punaisen Pelikaanin 52-sivuisen juhlanumeron kohdalla huomattiin, että siinä oli monelle jo liian suuri annos visaista ratkottavaa kahden kuukaudelle ajalle, niin vaihtelevaa ja laadukasta kuin se olikin. Punaisella on vakaa asema Suomen visaisimpana ja kohtuullisesti menestyvänä lehtenä, mutta sen perustana on työtään rakastava laatijakunta, joka on valmis panemaan aikaansa noiden visaisimpienkin tekoon enemmän kuin rahallinen palkkio edellyttäisi. Ratkojilta saatu palaute on useimmille tärkeämpi kuin maallinen mammona.

Passelin ohella muuttuu siis Krypto Pelikaani. Ilmestymiskerrat lisääntyvät kahdeksasta kahteentoista per ajastaika. Tätä on laajalti toivottu ja se tuntui taloudellisesti mielekkäältä.

Mitä tekee otsikossa Jenni Vartiaisen ja Vesku Loirin tuore duettokappale? Noh, se tuntuu olevan asia, johon kulminoituu ei-kovimpien-fanien kulutuskäyttäytyminen. Kuulin alkuviikosta eräällä kuntosalilla keskustelun, joka osui tähän jo silloin suunnittelemaani blogitekstiin tosielämän esimerkiksi. Miehet puhuivat siitä, kuinka kannattaa jotain tilata. ”Kun tarjouskausi on ohi, ei siinä kauan mene, kun saa taas soiton ja tarjotaan hyvää jatkosopimusta.” ”Juu, en minäkään koskaan tilaa mitään täyteen hintaan, väkisin tuppaavat uuden tarjouksen, kun vähän näyttelee vastahakoista.”

Minua itseäni on erityisesti harmittanut se, että jos olen hyvä asiakas, maksan usein enemmän kuin huono. Kun saan joskus soittoja ja vastaan ei, sitten annetaan esim. lisäkuukausi ilmaiseksi ja tiukassa paikassa vielä jotain muutakin. Yleensä ihan periaatteesta en suostu tällaiseen.

Pelikaaneja on edellinen kustantaja tarjonnut jossain lehdessä kuusi numeroa seitsemällä eurolla. Tällaisella tarjouksella ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin saada ihmisiä nalkkiin, siis löytää paljon uusia pitkäaikaisia asiakkaita. Nyt kuitenkin tällaisten tilausten peruutuksia tulee päivittäin. Lisäksi kysellään, koska mahtaa tulla seuraava vastaava tarjous, että kannattaisi taas tilata.

Teimme radikaalin päätöksen lopettaa kaikki tutustumistarjoukset. Yhden numeron voi edelleen tilata edullisesti, mutta pitkään voimassa olleet vajaan vuoden aloitustarjouskaudet jäivät historiaan. Mikä vielä mainitsematon seikka oli suurin syy tähän päätökseen? Nykyiset asiakkaat! Normaalitilaushinnan maksajat ovat ilmaisseet laajasti, että ei ole mukavaa, kun he maksavat enemmän kuin jotkut toiset. Meille ehdottomasti tärkeimpiä ovat uskolliset asiakkaat. Lähes kaikki pitkäaikaiset tilauksemme perustuvat lehtien kunnioitukseen, pitäähän meidän silloin vastavuoroisesti kunnioittaa näitä fanejamme.

Fanin kirjoittama vilpittömän oloinen kehu vastauksen yhteydessä onkin aina kohokohta arkisen puurtamisen keskellä.

Kotiteollisuuden kappaleen nimi on ehkä liioitteleva, mutta se antaa minulle hyvän syyn kertoa yritykseni sivustosta. Vanha sanaris.fi ehti olla yli kymmenen vuoden ajan miltei jähmettyneenä muumiona, jonka sisältö oli todella ontto. Nyt on kuukausien ajan hiottu aivan uudelta pohjalta lähtevää tietopakettia, joka esittelee ristikkoalaa yhtiön kantilta. Sivusto antaa paljon sellaista tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla missään. Uskoisin esim. tekijöiden esittelyn olevan monelle ristikkofanille superkiinnostava osasto. Siellä on jo nyt useita lehdissä tekijöistä ilmestynyttä artikkelia, mutta niitä tullaan sinne lisäämään runsaasti, kunhan arkistoja ehditään penkoa lisää.

Arkistojen penkominen vei minut jo sivustoa tehdessä monille nostalgiatripeille. Sanaris Oy:n paperit jätettiin sisään samana päivänä kuin tyttäreni Katja syntyi. Molemmat täyttävät kohta 28 vuotta! Tätä on vaikea uskoa. Sitä ennen ehdin toimia 15 vuotta ristikoiden parissa eli täyteen on tulossa 43 vuotta. Onneksi älysin aloittaa nuorena, muutenhan olisin jo ikäloppu.

Onhan se hyvä, että joku on nyt järjestyksessä. Mutta jos olisin käyttänyt tämän saman ajan fyysisen arkiston siivoukseen, sieltä ehkä löytyisi vanhoja asioita paremmin kuin nyt. Tällaisiin asioihin tuppaa löytymään se aika kuitenkin vasta sitten, kun on ihan pakko. Piti sanaris.fin ”viimeisen” päätöksen mukaan aueta lokakuun alussa, mutta ihan lokakuun loppuun meni. Loppurutistus on näissä asioissa aina melkoinen.

Keväällä tehtiin pelikaaniristikot.fi ihan tyhjästä, nyt tehtiin sanaris.fi aivan uusiksi ja toivottavasti vuoden loppuun mennessä sanaristikot.net saadaan nykyaikaiseen kuosiin. Sitten voi sanoa: ”Uh-huh!” Sehän on John Mellencampin albumi, mutta ei siitä sen enempää.

Jossain nettikeskustelussa jo totesinkin, että jos hyvä laatija lähtisi aina todella keskittymään siihen, että jokainen ristikko olisi (lähes) täydellinen, häneltä jäisivät ansiot vähiin ja ehkä tumpelommat laatijat täyttäisivät ne kymmenet paikat, joihin tämä täydellisyydentavoittelija ei ehtinytkään tehdä ristikkoa. Ratkojien ja laatijan hyvinvoinnin kannalta on paljon tärkeämpää, että laatija oppii tuottamaan järkevässä ajassa mahdollisimman paljon hyvää kamaa. Musiikkipuolella on vielä korostetumpaa, että monet klassikoiksi osoittautuneet kappaleet on sävelletty ja/tai sanoitettu hetken huumassa. Tarina kertoo, että Yesterdayn sävelkulku oli eräänä aamuna Paul McCartneyn päässä, sen nimi oli vain herätessä Scrambled eggs. Paul luuli ensin, että kyseessä on joku jo sävelletty kappale, mutta kun sellaista ei löytynyt, Paul kyhäsi tunnelmaan sopivamman lyriikan ja nyt se on yksi kaikkien aikojen levytetyimmistä sävelmistä ellei peräti levytetyin.

Laatimista harrastan monissa ympäristöissä, mutta Pelikaanit ja Sanaris Oy:n muutkin ristikot viimeistellään päämajassa, jossa lisäkseni päätteensä ääressä istuu poikani Sakke. Yhteinen musiikkimakumme päättää sen, mitä ämyreistä kaikaa. Ikäeroa meillä on yli 22 vuotta, mutta yllättävän usein olemme hyvyydestä samaa mieltä. Joskus mielipiteemme menevät aivan ristiin. Tyylilaji on meille kummallekin merkityksetön, ”hyvä biisi on hyvä biisi” ja silleen. Omassa nuoruudessani oli vaikeampi olla vanhempien kanssa samaa mieltä. Kun 60-luvun lopulla luukutin uudesta kasettinauhuristani Beatlesin kappaletta Get back, isäni totesi: ”Eikös tuo nyt ole vähän liian rajua?” Kun Make-setäni kuuli Santanan Third albumia, joka oli hänellä ostatettu joululahjakseni, hän totesi: ”MINÄ en tuota kyllä ole ostanut!”

Kokosin tähän listan, jotka ovat kummankin mieliksi soineet päämajassa kymmeniä kertoja ja soivat jatkossakin. Listalla ei ole kauheasti klassikkoja tai sellaisia kappaleita, jotka soivat hittiradioiden rotaatiossa, koska niistä olemme kerta kaikkiaan saaneet tarpeeksemme. Lisäksi lopulta 33 biisin listaan mieltymyksemme puristaessani jouduin käyttämään tosi ankaraa punakynää. Alkuperäinen ajatus oli 20 soitetuinta, mutta sellaista seulontaa ei sydämeni kestänyt.

Päämajan Top 33: Soitetuimmat (eivät järjestyksessä)

Second change – Shinedown
Postinkantaja – Leevi & the Leavings
Hush hush – Pistol Annies
Aamuyö – Lehtivihreät
Burning heart – Survivor
She cranks my tractor – Dustin Lynch
Illusion and dream – Poets of the Fall
Restless heart – Broken Voices
Be-Bob-A-Lula – Sheidi
Black Valentine – Hey! Hello!
Feral Kev & General Leeroy – Jayne Denham
Here’s to us – Halestorm
Hey hey cheers – Dry County
Hölmö rakkaus – Scandinavian Music Group
Unforgivable sinner – Lene Marlin
The way – Fastball
Nyt loppuu todellisuus – Puolikuu
China in your hands – Göran Edman
Hazard – Richard Marx
Run away – Live feat. Shelby Lynne
Sure know something – Kiss
A day late, a dollar short – Hanoi Rocks
Wish you were here – Rednex
That thing you do – The Wonders
Illan varjoon tiemme johtaa – Heli Ruotsalainen
You could be mine – Guns’n Roses
Test of time – Samson
Before he cheats – Carrie Underwood
Bad things – Jace Everett
The Islander – Nightwish
Sense of time – Jan Holberg Project feat. Joe Lynn Turner
Joe Rey – Fountains of Wayne
Desert plains – Judas Priest

Jatkan musiikista lähiaikoina, se on lempiaiheeni ja muutama asia on vielä ihan päällimmäisenä mielessä. Viime aikojen live-kokemusten kärkeen menee Jukka Eskola Orquesta Bossa, jonka konsertista otettu kuva koristaa tulevan Punaisen Pelikaanin kantta. Yhtyeen esikoislevy on juuri ilmestynyt kauppoihin myös Suomessa.

Ristikoita julkaistaan valtavat määrät. Niitä ratkotaan pääasiassa ajanvietteeksi. Laatijoiden nimet näkyvät nykyisin lähes poikkeuksetta ristikoiden yhteydessä. Uskoisin, että niihin kiinnitetään aika paljon huomiota, mutta varmasti moni vain ratkoo eikä mieti, kuka minkäkin tehtävän on luonut.

Vielä harvemmin ratkoja pysähtynee miettimään, miten ristikko on syntynyt, miksi siinä on juuri ne sanat ja ne vihjeet tai ylipäänsä kyseenalaistaisi sen sisältöä muuten kuin olettamiensa virheiden tai käsittämättömyyksien osalta.

Miten ne ristikot siis laaditaan? Tapoja on enemmän kuin laatijoita. Jokaisella on omat kikkansa ja hyvä laatija käyttää monia eri laadintatyylejä. On helppo kuvailla näitä tyylejä, mutta – kuten usein ennenkin olen todennut – kunnon käsityksen laadinnasta saa vain seuraamalla laatijan työskentelyä takapiruna. Tällainen harvinainen tapaus oli Sanaseppojen kesäpäivillä 2005 Tyrvännössä. Laatijoille annettiin ruudukko, jossa oli valmis pääkuva vasemmassa yläkulmassa. Kesäpäiville tulleet saattoivat pöydissä kierrellen nähdä, miten eri laatijoilla homma etenee. Laatijat myös vastailivat kysymyksiin tai ajattelivat ääneen laatiessaan.

Kirjassani MMM Sanaristikot, jota on myytävänä tälläkin sivustolla, olen pyrkinyt antamaan mahdollisimman paljon vinkkejä ja luomaan kokonaiskuvan, mitä on laadinta aloituksesta valmiiseen työhön.

Yksi tapa sukeltaa laadinnan saloihin on kuulla erilaisia pieniä kuvauksia työn tuoksinasta. Tällaisiin voi tutustua mm. sanaristikot.netin säikeistä Tarinoita laadinnasta ja Tarinoita laadinnasta – 2.

Aivan uuden mahdollisuuden tajuta laatimisen syyt ja seuraukset ja jopa oppia itse laatimaan antaa Ristikkoakatemia. Tänä syksynä järjestetään ratkontakurssien ohella myös yksi laadintakurssi, johon on vielä tätä kirjoittaessa tilaa. Kannattaa tsekata.

Jos nyt vielä yrittäisin lähteä kuvailemaan laadintaa, tämä blogi venyisi tapani mukaan ylipitkäksi. Tyydyn vielä kuvailemaan sitä yleisemmin. Sitä voisi verrata veneilyyn. Otetaan veneelle hyvä lähtöpaikka, yleensä vakiopaikka (ristikossa vasen yläkulma). Sitten lähdetään liikkeelle, soudetaan ja huovataan tarpeen mukaan, jotta päästään päämäärään. Riippuu vähän tuulesta, millainen fiilinki lopussa on ja kuinka hyväksi matka osoittautuu.

Tämä ei varmasti jää tähän, laadinnasta riittää kerrottavaa.

Mamban laulun nimi antanee aika suoran vinkin siitä, mistä nyt on puhe. Ristikoissa julkaistaan valtavat määrät valokuvia ja niillä on monta tapaa päätyä sinne. Tarina tulee polveilemaan aika lailla, sillä sitä ei mitenkään voi kertoa kronologisesti.

Kun aloin laatia lehtiin 70-luvun alussa, kuvia varastettiin aika paljon sekalaisista julkaisuista sen enempää lupaa pyytämättä. Aika pian kuitenkin tajuttiin, että näin ei laajasti voi tehdä. Esim. Suosikkiin tuli lasku YV-lehdestä, josta olin napannut Gary Glitterin kuvan suoraan pääkuvaksi. Ainoat luvalliset kuvat oli mahdollista hankkia yli 25 vuotta vanhoista julkaisuista, koska ne olivat jo vapaata riistaa. Tämä laki muuttui myöhemmin ja nykyisin se ei enää päde noin lyhyellä aikavälillä. Kyllä edelleen käytetään siellä täällä toisten valokuvia, nykyisin myös netistä kaapattuja, mutta yhä enemmän on olemassa ilmaisia kuvapankkeja, joita kuka tahansa voi käyttää.

Takaisin 70-luvun alkuun. Aloin hiljakseen valokuvata itsekin. Sain isältä käyttööni rapakon takaa tuodun järjestelmäkameran, laadukkaan ilman sen kummempia hienouksia. Opin kyllä valokuvauksen perussäännöt jostakin, mutta varsinaisena valokuvaajana en pidä itseäni vieläkään. Mitä parempi automatiikka kamerassa on, sen mieluummin sitä nykyisin käytän eli noita kuvauksen perusoppeja ei nykyisin enää juuri tarvitse muistella.

Tuolloin ristikot olivat mustavalkoisia ja kuvatkin kannatti ottaa sellaisina, toki värillistäkin kuvaa oli mahdollista käyttää, jos se toimi mustavalkoisena. Rupesin ottamaan kuvia ristikoita varten ihan kotiympäristössä ja tietenkin aina ulkomaailmassa liikkuessa. En ottanut vain yksittäisiä kuvia vaan suunnittelin myös sarjakuvamaisia kuvasarjoja, usein vitsin sisältäviä tai muuten vain humoristisia tilanteita. Ensimmäisten vuosien ristikkoni syntyivätkin pitkälti niiden pohjalta.

 

 

Kun mustavalkokuvaus alkoi yhä enemmän yleisesti ottaen muuttua värikuvaukseksi, minulla oli onni löytää ihan kotinurkilta liike, jossa kehitettiin itse kuvat. Käsin tehdyt voittivat kevyesti useimpien liikkeiden käyttämät automaattilaitteet. Joitakin takaiskuja tässä asiassa on tapahtunut vuosien varrella, esim. Kosin saarella otetut filmit kehitettiin väärin ja kaikki olivat aivat epäselviä. Joskus oli toki vika myös kuvaajassa.

Vuosien varrella olen omistanut suuren määrän kameroita. Joskus on ollut kolme-neljäkin kameraa käytössä samaan aikaan. Useimpien kanssa on saanut hyviä kuvia helpoissa olosuhteissa, mutta jos haluaisi kuvia kaukaa tai vaikka konserttitilanteesta, silloin on mennyt monta kertaa kuvaus aivan pieleenkin. Joskus olen valinnut kameran aika sattumanvaraisesti, joskus pyytänyt tietynlaista, esim. muutama vuosi sitten pyysin sellaista, jolla saa kaukaakin tarkkoja kuvia ja sellaisen kameran sainkin.

 

 

Kun värikuvaus yleistyi, aloin ottaa rinnan mustavalkoisia kuvia ja dioja. Dioja minulla on edelleen rullakaupalla käyttämättöminä, sillä vuonna 2001 astui elämääni digitaalikuvaus. Viimeiset diat jäivät kokonaan käyttämättä, koska niiden käytöstä tuli suhteessa niin paljon hankalampaa. Nyt on ollut pitkään tarkoitus muuttaa nuo diat digitaalisiksi. Digitaalikuvaus teki jo tuolloin kuvauksen edullisemmaksi ja hinnat ovat laskeneet edelleen. Toukokuussa 2001 minulla oli Sardiniassa kaksi digikameraa, taskokokoinen ja normaali, mutta muistikorteille mahtui vain 128 megaa kuvia. Viikon matkalla piti siis tarkkaan harkita, mitä kuvia säästää kortilla. Vuonna 2004 ostin Gibraltarilla ekan gigan kokoisen kortin yli sadalla eurolla, mutta kamerani ei osannut lukea sitä kunnolla. Silti kuvat onnistuivat, mutta kortti hajosi pian. Laitteet ja tarvikkeet eivät kulkeneet käsi kädessä. Nykyisin on normaalia käyttää 8 tai jopa 16 gigan korttia ja niihin kuvia sitten mahtuukin.

Digikuvia minulla löytyy nyt satoja tuhansia jotenkin loogisesti koneelle järjestettynä, mutta niiden löytäminen on pääosin omasta muistista kiinni. Viimeksi yritin etsiä kuvaa aiheesta ”teräaseet”, mutta etsittyäni jonkin aikaa sieltä täältä päätin ottaa uuden kuvan, jostakin syystä muisti ei vienyt minua onnistuneesti sellaisen valmiin äärelle. Omien kuvien ohella koneellani on myös muiden kuvia. Sanaris Oy:n ristikoiden merkittävin kuva-avustaja on australialainen Joseph Dean, jonka lähettämissä valikoimissa on ollut aivan huikeita kuvia.

Itselläkin on paljon hyviä muistoja hetkistä, jolloin on saanut mieltä hykerryttäviä kuvia – tai ainakin uskoo saaneensa, varmistushan tulee vasta, kun näkee otoksen kuvana tai päätteeltä. Toscanassa viime toukokuussa olin kahtena ensimmäisenä päivänä ottanut muutamia tosi hyviä kuvia, mutta silloin käyttämäni kortti meni epäkuntoon. En ole vielä ehtinyt selvittää, saako ne kuvat sieltä kortilta vielä talteen ja mitä se maksaa, kannattaako maksaa isoa summaa. Olisi pitänyt siirtää ne kuvat ajoissa kannettavalle koneelle.

Ulkomaanmatkani tai muissa mielenkiintoisissa paikoissa käymiset ovat hyvin erikoisia verrattuna normaalimatkailijaan. Jään yleensä jatkuvasti vaimostani tai porukastani jälkeen, kun näpsin kuvia sieltä täältä. Parhailta matkoilta on tuomisina tuhansia kuvia. Osa kuvista on yleiskuvia, jotka voisivat olla missä vain otettuja, jotkut taas kyseisen kohteen tunnistettavia paikkoja. Näitä kuvia jaan myös laatijoille, joista useimmat ottavat myös itse kuvia.

Yksi ristikkokuvien lähde ovat toimitukset itse ja Sanaris Oy:n tapauksessa erityisesti Hesarin/Iltiksen kuvatoimitus. Ilta-Sanomissa on omia kuviammekin, mutta monessa tapauksessa tilaamme kuvia kuvatoimitukselta. Sieltähän löytyy melkein mitä vain. Monestakin syystä lukuisiin erikoislehtiin otetaan kuvat tilaajalta, jotta ne istuvat lehteen. Kuvausreissuilla tulee eteen tilanteita, joissa saa kuvan johonkin erikoislehteen. Esimerkiksi Metsästys ja Kalastus on saanut pääkuvia ympäri maailmaa. Myös tunnettujen ihmisten kuvaus konserteissa, kirjamessuilla ym. on tuottanut ison valikoiman julkkiskuvia omiinkin arkistoihin.

Valokuvaus on minulla kausittaista. Joskus kamera on aina mukana, joskus se unohtuu kaappiin viikoksi tai pitemmäksikin aikaa. Jos talvella otan kuvan, se monissa tapauksissa tulee käyttöön vasta seuraavina talvina. Usein kuva menee käyttöön saman tien. Jonkun ulkomaanmatkan kuvia käyttää heti ja sitten ne saattavat jäädä pitkäksi aikaa unholaan ja muistuvat taas myöhemmin ja niitä tulee lisää ristikoihin.

Tällä hetkellä minulla on säännöllisessä käytössä vain yksi kamera, Canon G12. Sillä saa hyviä kuvia melkein missä tilanteessa tahansa pelkkää automatiikkaa käyttäen. Silti räpsin usein samasta tilanteesta jopa kymmeniä samankaltaisia kuvia, jotta ainakin yksi varmasti onnistuu. Tässä Canonissani on 5-kertainen optinen zoom ja 20-kertainen mekaaninen eli lähellekin voi päästä, mutta mekaanisella puolella ei tulos enää ole kovin laadukas. Tuo kamera on kohtuullisen kokoinen ja mahtuu melkein housuntaskuun.

Valokuvaus yleismaailmallisesti on jatkuvassa kuohumisvaiheessa. Nykyisin suuri osa ihmisistä ottaa kuvansa jollain monitoimilaitteella, joka on aina mukana. Sellaisilla saakin laadukkaita kuvia ja niitä pystytään panemaan nettiin tai lähettelemään kavereille saman tien. Konserteissa sadan näytöt ovat koko ajan koholla ja niillä tallennetaan myös liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Itselläni ei vielä moista vehjettä ole vaan simppeli puhelin, erillinen kamera ja sähköisiä yhteyksiä varten kannettava tietokone. Aika näyttää, miten kuvaan tulevaisuudessa.

Valokuvaukseen pätevät samat asiat kuin esim. kalastukseen, ”pahus kun jäi välineet kotiin”, ”voi kun oli silloin väärät välineet mukana”, ”hitsi kun se tilanne ehti livahtaa ennen kuin sain välineet esiin”, ”olisitpa nähnyt sen joka pääsi karkuun” jne.

Kun Pelikaanit aloittivat vuonna 1993, olimme kovan haasteen edessä siksikin, että ristikkotoimitus sijaitsi Helsingissä mutta taitto ja asiakaspalvelu Oulussa. Tietoliikenneyhteydet olivat aivan toista luokkaa kuin nykyisin ja vaikka minulle neuvotteluissa luvattiin, että saan tarkastaa kaikki taitot päätteeltä, sitä ei pitkään aikaan tapahtunut. Näin ollen en ehtinyt nähdä noiden uusien lehtien taittoja valmiina lainkaan. Menin sitten painoon katsomaan. Siellä oli tehty taittoa jo pitkälle eli sivut oli siirretty pelleille painamista varten. Järkytys oli melkoinen. Pelikaanien ykkösnumeroihin Reima Mäkinen piirsi ensimmäiset värilliset tietokoneristikot. Ne oli avattu taittoon väärin, joten jotkut vihjeet ovat hypänneet aivan väärään paikkaan. Jouduin entraamaan yhtä peltiä ja teettämään yhden kokonaan uudelleen, että nuo ristikot olisivat edes jotenkin ratkottavissa. Suuri osa ristikoista oli lähes mustavalkoisia tai siten väritettyjä, että ne oli skannattu eikä ongelmia niiden kanssa ollut. Lehdistä ei tullut fiaskoja.

Hölmöläisten touhultahan tuo vaikuttaa, mutta kyllä siinä hyvään uomaan ajauduttiin. Ekoissa lehdissä oli teksteissä ja muissa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja kustantajan tekemiä omia virityksiä, mutta niistä päästiin eroon seuraavissa numeroissa. Yksi seuraavien vuosien aikana huonosti hoitamamme homma oli palautteen läpikäynti ja siihen reagointi. Ihan aluksi palautelappusia tuli Oulusta hyvin, mutta sitten tahti hidastui ja lopulta lähes loppui. Nyt kun palautteen saa itselle heti ja se käydään läpikin, voidaan parhaassa tapauksessa toimia jo seuraavan numeron yhteydessä. Tämä blogi käsitteleekin nyt kustantaja-aikamme ensimmäisten kuukausien palautetta ja mikä siinä on ollut eniten esillä.

Aikoinaan saimme paljon palautetta siitä, että lehti ilmestyy epävarmasti eli on usein myöhässä, jopa viikkoja. Tämä asia saatiin ojennukseen jo kauan sitten. Jo vuosien ajan on lehti tullut tilaajille joko päivää ennen tai samana päivänä kuin lehtipisteisiin. Tästä lankeaa suurkiitos PunaMustalle, josta löytyy aina venymistä, jos meiltä ei lehti irtoa deadlineen mennessä.

Taitto siirtyi Oulusta Helsinkiin jo kymmenisen vuotta sitten eli enää en voi valittaa, etten pysty näkemään, mitä lehteen tulee. Yritän hyödyntää esteettistä silmää siihen, että lehti näyttäisi ainakin itselleni hyvältä. Toki kompromisseihin on pakko joskus tyytyä. Lehti tsekataan moneen kertaan ja voin syyttää lähinnä itseäni, jos jotain huonoa sinne päästän. Virheetön ei ole kukaan ja niiden pakollisten mokien takia perustimme virhepalvelun, josta onkin tullut paljon positiivista palautetta.

Lehtiuudistuksen yhteydessä yritimme parantaa ulkoasua ja siitä on tullut paljon palautetta, puolesta ja vastaan. Negatiivisissa on ollut pari pääpointtia: sekavuus ja jotkut liian pienet yläosan elementit. Sekavuus on pääosin tarkoittanut uusia tehtävämuotoja ja lisääntyneitä sivuja, joissa on kaksi tehtävää. Tämä on muuttumassa itsestäänkin, mutta paneudumme vielä tarkemmin tähän puoleen.

Suurin kritiikinaihe on ollut sivujen yläosien ahtaus joka suhteessa. Avainsanoille on liian vähän tilaa, tekijänimet ovat liian pienellä ja Punaisessa tähdet ovat liian mitättömiä. Näissä tehtiin jo parannuksia, mutta ne eivät ilmeisesti olleet riittäviä. Rakennamme siis koko yläosat uusiksi. Alkavalla viikolla ilmestyvään Punaiseen uudistus ei ehdi, mutta ensi kuun vaihteen Mustaan se tulee. Passelissa ja Kryptossa tätä samaa ongelmaa ei olekaan.

Ihan ansaitusti jotkut ovat huomauttaneet, että Krypto Pelikaanissa numero 3 ei ollut kuin yksi kymppisana, jolloin palkintojen arvo jäi alle kannessa ilmoitetun tuhannen euron. Tällaiset asiat ovat työn tohinassa joskus vaikeita muistaa hoitaa oikealla hetkellä ja niin asian korjaus ei näy vielä alkavalla viikolla ilmestyvässä lehdessä. Meillä on nyt nämä nettisivut yhteydenpitovälineenä, mutta valitettavasti nämä tavoittavat vain murto-osan ratkojista. Toivottavasti mahdollisimman monen korvaan nyt kantautuu, että nuo puuttuvat 200 euroa arvotaan vielä.

Vaikeusasteista palautteessa puhutaan yllättävän vähän. Toki moni sanoo, ettei pysty vielä Punaisen vaikeimpia ratkomaan, mutta useimmilla on tavoitteena tulla niin hyviksi, että ne vielä nujertuvat. Passelin vaikeustaso on kaikkein vaikein säätää, joten siitä tulee molempiin suuntiin olevia kommentteja, milloin oli tavallista helpompi, milloin vaikeampi.

Pelikaanien tämänhetkinen paperi on ollut puheenaiheena sanaristikot.netissä ja myös monissa viesteissä. Tähän tullaan nyt todella paneutumaan eikä sitä voi tehdä hätiköiden, sillä näin isoissa muutoksissa on aina myös kärsijöitä. Lupaan siis, että syyskesällä asiassa tehdään ratkaisuja.

Suurin valituksen aihe kautta aikojen on ollut Pelikaanien asiakaspalvelu. Lukuisat asiakkaat ovat sanoneet, että numerossa ei vastata tai se on varattu ja läpipääsy on mahdotonta. Yksi moitteen aihe on myös ollut epäkohtelias palvelu. Asiakaspalvelun puolelta kaikki tämä kritiikki on aina kumottu. Ottaessamme kustantamisen haltuun päätimme, että puhelut hoidetaan kohteliaasti ja palvelualttiisti, siis asiakasmyönteisesti. Soitamme takaisin asiakkaalle aina tarvittaessa ja muutokset kirjataan asiakasluetteloon välittömästi. Hyvä palvelu jää helposti ilman ansaitsemaansa kunniaa, siksipä seuraava viesti ilahduttikin kovasti: ”Hei. Olen saanut teiltä todella hyvää asiakaspalvelua (esim. tänään tuli ilmaiset lehdet tilauksen alkaessa hieman viiveellä). Tuntuu että teette työtänne innolla ja motivoituneesti. Pelikaani-ristikot ovat parhaita ja toivon teille hyvää jatkoa. Yst. terv. T. P. Riihimäki.”

Olemme tehneet töitä näiden lehtien eteen jo 20 vuotta aivan sikana, toivottavasti saamme tehdä toisetkin 20 vuotta.

Anna Eriksson olisi saanut tehdä kappaleen ”Kesällä kerran jos toisenkin”, koska olen valmistautumassa 31. kertaa Sanaseppojen kesäpäiville. En ole ahkerin kävijä, sillä Pekka Joutsin saldo on pian 32. Hän oli nimittäin epävirallisilla ensimmäisillä kesäpäivillä, jonne oli kutsuttu vain perustajajoukkoa, mutta minulla oli tuolloin este. Kukaan muu ei pääse lähellekään meitä, veikkaisin että Antti Skyttä ja Eeva Vuokila voisivat olla seuraavaksi eniten kesäpäiviä nähneet. Vaimoni putki meni poikki vuonna 1990 Jyväskylässä (hänen synnyinkaupungissaan), kun hän meni edustamaan meitä minun lapsuudentuttuni häihin.

Tuolta 80-luvun alun kesäpäiviltä ei ole kovin paljon kävijöitä enää mukana menossa, useimmat ovat menneet jo manan majoille. Kävijöiden määrä on tasaantunut n. 50 paikkeille. Suuri osa on vakiokävijöitä eli tulevat aina kun vain pystyvät. Vakiokävijänä voisin sanoa lähes kaikkien puolesta, että on mukava tavata tuttuja mutta ehkä vielä mukavampaa on nähdä uusia kasvoja. Erityisen mukava on nähdä nuorempaa polvea, eihän kesäpäivillä olisi muuten tulevaisuutta.

Yleisesti ottaen kesäpäivistä on jäänyt mieleen, että aina on ollut hauskaa. Järjestelyissä on opittu, että paikkaan kannattaa satsata. Jos yöpymispaikat sijaitsevat kovin kaukana toisistaan, porukka hajaantuu. On hyvä olla mahdollisimman lähekkäin ja vähimmäisvaatimuksena on pidetty omaa vessaa, ei yhteistä käytävällä. Jos on hyvä yhteinen kokoontumispaikka (katos, laavu, kabinetti), on aina seuraa saatavana.

Useimmilta kesäpäiviltä on jäänyt joku asia päällimmäisenä mieleen. Mäntyharjussa 1983 Erkki Karivaaran lausuntaesityksessä tuli yhtäkkiä niin äänekäs kohta, että vieressä seissyt liki 3-vuotias Sakari-poikamme pelästyi. Muistelemme sitä edelleen.

Kotkasta 1985 jäi mieleen se, että Inkeri Pajarin pihalla näin ensimmäistä kertaa elämässäni Antti Skytän. Toki olimme toisillemme jo tuttuja ristikkolehtien ristikoiden välityksellä.

Kouvolan Tirvasta jäi Utin ohella mieleen erään majapaikan vaikea rämpimisreitti pimeässä sekä keihään olympiavoittotuloksen veikkaus, jonka naispuoliselle voittajalle eräs ristikkolehtikustantaja sanoi: ”Sinä nyt et ainakaan sitä voi arvata!” Paikalla kävi myös laatija Teuvo Jyräs, joka kertoi, ettei käytä ristikoissaan arkisiksi merkittyjä sanoja kuten aski. Miksiköhän tuokin jäi niin mieleen.

Kuopiossa kisattiin siitä, kuka nauttii eniten eteen annetun ristikon ratkonnasta. Voittajaksi selvisi Tuula Voipio. Eräs paikalla ollut väitti kivenkovaan, että laatijat käyttävät hänelle liiankin henkilökohtaisia vihjeitä valtakunnallisten lehtien ristikoissa ja ihmetteli, mistä laatijat hänet niin hyvin tuntevat.

Joutsenossa Hannes Tiainen totesi kesken hallituksen kokouksen: ”Mikähän hätä tuolla hömötiaisen poikasella on…” Kaikki kääntyivät katsomaan, kuinka joku täytti pumpulla uimapatjaansa.

Kainuussa Juha Kukkonen selitti jokaiselle ja joka välissä niin innokkaasti vakuutusasioista, että seuran saaminen alkoi hänellä loppuillasta muuttua vaikeaksi.

Aulangolla pidettiin SM-järjestäjille oma ratkontakilpailu. Olosuhteet olivat helvetiliset, sillä vieressä oli tulikuumaksi lämmitetty muuri ja visainen tehtävä hiosti jo itsessään. Pekka Joutsi voitti sen kisan, mutta mokasi myöhemmin, kun häneltä arvuuteltiin kirjailijaa. Edes vihje ”olet tavannut hänet henkilökohtaisesti” ei auttanut. Pekka oli nolona, kun vastaukseksi selvisi SM-suojelija Kaari Utrio. Muistiin jäi myös vierailu Hämeen linnassa, erikseen kirjoitettuna siis.

Eerikkilästä lähetettiin suora Sanasepot-ohjelma, joka auditoriollinen kesäpäivien viettäjiä oli vastapuolella.

Kuuskajaskarissa oli tiukkaa menoa emännän kanssa. Anniskelualueista pidettiin tarkasti kiinni. Ruokatarjoilun määrästä ja laadusta ei saanut valittaa. Moni asia loppui, ei kuitenkaan kiisseli, joka oli kuin nahkeaa vettä. Lopputilaisuudessa emäntä kuitenkin suli, kun hieman kehuttiinkin. Myös ensimmäinen piilosana-SM oli elämys, Hannes ja Pirjo Tiiran vihjeet olivat kuin toisesta maailmasta ja pakersin vasta viidennelle sijalle.

Solvallassa korkeuserot olivat huikeat, huonokuntoisimmat huohottelivat paikasta toiseen.

Kangasalla sain puhelinsoiton henkilöltä, joka oli koiransa kanssa lähistöllä mutta ei oikein kehdannut tulla piipahtamaan. Pakotin hänet tulemaan ja ehdottomasti koiran kanssa. Amerikanakita Layla hurmasi kaikki paikalla olleet ja hänen isännästään Jari Haapa-ahosta tuli myöhemmin Sanaseppojen puheenjohtaja.

Oulussa olisi keskiarvo ollut hyvä. Osa oli parin kilometrin päässä hotellissa ja toinen osa varsinaisella tapahtumapaikalla vähän turhan alkeellisissa oloissa. Mäen takaa kaikui festivaalimusa, mm. Motörhead.

Tyrnävällä Toni Pitkälä suoritti järvellä mielenkiintoista uintia, joka muistutti tyylillisesti ehkä lähinnä Loch Nessin hirviötä.

Keuruulla samassa rakennuksessa Sanaseppojen kanssa asui pari henkilöä, jotka valittivat metelistä useaan kertaan. Samoissa tiloissa majoittui myös hotellissa esiintynyt tosi mukava persoona Pirjo Bergström, joka muutaman kuukauden päästä yllättäen jätti maalliset estradit.

Houtskari oli kaikin puolin hieno kokemus, mutta eniten jäi mieleen etukäteispohdinnat: miten mahtaa lauttojen kanssa käydä, ehtiikö sinne ajoissa, kuinkakohan kaukana rannikosta se mahtaa olla ja kuinka eristäytynyt paikka. Kun Eeva jäi huonokuntoisen koiramme kanssa kotiin, kerjäsin Jokisalojen pariskunnalta kyydin ja näin oma stressaus ehtimisestä jäi vähemmälle. Merelliset maisemat veivät niin sydämen, että vein Eevankin sinne seuraavana vuonna, kun Matti Hult ystävällisesti kutsui.

Uudessakaupungissa viime vuonna meinasin mokata, kun tulimme Eevan kanssa muita myöhemmin alkutilaisuuteen ja sen piti alkaa minun palkitsemisellani 30-vuotisesta työstä seuran eteen. Olin varmaan aika hämmentyneen näköinen, kun heti saliin tultuani minut vedettiin porukan eteen.

Pelikaani-ristikoilla on tällä hetkellä markkinoilla kaikkien aikojen lehtinelikko. Pääosa niistä on 52-sivuisia järkäleitä, Mustan ja Punaisen Pelikaanin tapauksessa 20-vuotisjuhlanumeroita, joihin on satsattu mahtava määrä Pelikaani-laatijoiden parhaita uusia tehtäviä. Musta on jo kohta menossa pois markkinoilta. Viimeisimpänä noista ilmestyi Krypto Pelikaani 16-sivuisen liitteen kera. Krypto Pelikaanihan on ”vasta” 18-vuotias ja siitä on tosi pitkään ollut vuosittain kaksi paksumpaa numeroa.

Kesä on ollut työtä, yrittämistä, pohtimista, asiakaspalvelua sekä työtä, työtä ja työtä.

Työ. Siis ristikon laatiminenhan on maailman mukavinta työtä. Voi kun sitä vain ehtisi tehdä enemmän.

Yrittäminen. Tässä syy, miksi tuota mukavaa työtä ei ehdi tehdä tarpeeksi tai sen tekeminen menee aamuyön tunneille. En ole yrittäjäperheestä, mutta oma perheeni perusti Sanaris Oy:n yli 27 vuotta sitten. Tällaisen rupeaman jälkeen ajatukseni yrittämisestä on kovin kaksijakoinen. Kovin moni on sanonut minulle: ”Olisit vain tehnyt ristikot kokonaan itse ja antanut muiden tehdä omansa!” Tällaiset kommentit saavat minut ajattelemaan vapaita viikonloppuja ja oikeita kesälomia, joten mielenterveyteni vuoksi yritän hälventää ne heti mielestäni. Totta kai koko perheeni on ylpeä yrittämisestään. Kai me salaisesti ja tiedostamatta pidämme itseämme sen suhteen jonkinlaisina arjen sankareina. Ristikoiden takaa löytyy paljon näkymätöntä työtä, joka jonkun on tehtävä, että ristikot päättyvät lehtiin.

Pohtiminen. Tämä olisi yrittäjälle tärkeää ja kyllähän sitä harrastetaan, ei sohvalla maaten vaan muun työn lomassa. Viime kuukaudet on pohdittu keinoja, joilla lehtien kustantamisen saisi mielekkääksi yrittämiseksi. Rahaa menee monelle taholle, mutta tilitykset firmaan päin ovat toistaiseksi harvassa ja pienenlaisia.

Asiakaspalvelu. Olen seurannut nyt sivusta poikani Saken tällä hetkellä yksin vetämää asiakaspalvelua. Olen sitä sivukorvalla kuullut kaikkea mielenkiintoista. Osa asiakkaista on kuoleman tai heikentyneen näön takia ollut pakotettu lopettamaan ratkonnan. Ratkojapiirihän on painotetusti vanhempaa ikäpolvea. Jotkut peruuttavat tilauksen, kun edullinen ensimmäinen kausi on ohi. Laskutuksessa tai muussa tapahtuneet virheet tai epäselvyydet aiheuttavat myös negatiivisia puheluja, jotka kaikki yritetään hoitaa kohteliaasti. Koko tämän kustantamisen suola ovat kuitenkin ne positiiviset puhelut. Antaumuksellinen pelikaanihenkisyys on parasta, mitä lehdentekijät voivat osakseen saada.

Työ. Haluamme tehdä ja uskomme jatkossakin tekevämme Pelikaaneja siksi, että me itse ja runsas työntekijä- ja avustajakuntamme tekee oikeasti hyvää työtä ja jälki on muihin lehtiin verrattuina erilaista.

Työ. Kun sitä on liikaakin eikä ole tässä vaiheessa oikein mahdollista palkata lisätyövoimaa, jotkut asiat jäävät hoitamattakin. Haluan korostaa vaikka 20-vuotisjuhlakisan voittajille, että olette jatkuvasti mielessämme ja otamme teihin mahdollisimman pian yhteyttä.

Työ. Onneksi Sanaris Oy:n päätyö ei ole Pelikaanit eikä talous ole niistä kiinni, ei ole ollut kyllä ennenkään ja tuskin on jatkossakaan. Meillä on iso määrä asiakkaita, jotka ostavat laadukkaita lehtiinsä sopivia ristikoita. Näiden asiakkaiden tyytyväiset palautteet ovat melkein yhtä mieltäpalkitsevia kuin Pelikaani-ihmisten suitsutukset.

Tällä kertaa otsikko ei taida olla laulun täsmällinen nimi. Muistan vain liki 30 vuoden takaa, miten videokasetilta katseltiin Saken kanssa Fraggleja. Siellä ne ahkerat otukset eli duuserit lauloivat tuota sanaa hokien. Se soi usein päässäni edelleen, yleensä siellä aamuyön tunteina.

Toukokuu 1976, Kreeta, Kreikka

Olen ensimmäisellä ulkomaanmatkalla tulevan vaimoni, tulevien lapsieni äidin ja lastenlasteni isoäidin sekä kolmen ystävän kanssa. Menemme eräänä iltana diskoon, joka ammottaa tyhjyyttään. Korviini raikuu musiikki, joka ravitsee mieltäni. Menen kysymään tiskijukalta esittäjän nimeä. ”Kiss!” kuuluu vastaus. Jaahah, olen toki maskimiehi(st)ä kuullut, mutta en ole aiemmin näin selkeästi tajunnut heidän hyvyyttään. Yhtyeen nimi iskostuu ikiajoiksi positiivisena mieleeni.

 

 

1980-luvun alku, Pukinmäki, Helsinki

Esikoispoikamme Sakari on syntynyt ja osoittaa kiinnostusta musiikkiin. Vuonna 1983 eli alle kolmevuotiaana hänelle kolahtaa MTV-musiikkikanavalla taajaan näytettävä Kiss-hitti ”Lick it up”, jolla yhtye tekee näyttävää paluuta pienen laskukauden jälkeen. Alkukantainen sävellys ja video iskevät pienen pojan tajuntaan. Vuoden 1984 kova sana on ”Heaven’s on fire”, vuonna 1985 ”Tears are falling” ja 1986 ”Crazy crazy nights”. Merkittävää yhtyeen uralle on sekin, että kaikilla näillä levyillä he esiintyvät ilman maskia.

 

2010-luvun alku, Pohjois-Helsinki

Vuosikymmenen vaihteessa on Sakarin esikoistyttärestä Jasminista kasvanut innokas Kiss-fani. Hän katselee isänsä kanssa Kiss-dvd-konsertteja ja on lähettänyt fanipostiakin Paul Stanleylle. Kun kuulemme Kissin olevan jälleen tulossa Suomeen konsertoimaan, päätämme lähteä kolmestaan tsekkaamaan yhtyeen nykykunnon. Sakari ja Jasmin lähtevätkin jo päivällä Helsingin keskustaan Kissin kunniaksi järjestettyyn Expoon ja Jasmin ottaa itselleen niin komean Kiss-maskin, että vieraat ihmiset käyvät ihailemassa sitä pitkin päivää.

 

 

Maanantai 3.6., Hartwall-Areena, Helsinki

Kiss tulee lavalle huutaen ”You want the best, you get the best”. Vaikka miehissä alkaa ukkoutuminen hiljakseen näkyäkin, maskit peittävät sitä ja pakko on myöntää, että soitto sujuu. Yhtye vetää välillä aika suoraviivaista heviä, mutta itse pidän kaikkein eniten muutamista vivahteikkaista popahtavista kappaleista. Itselleni ”Detroit Rock City” nousee konsertin ykkösvedoksi. Toki he soittavat myös harvemmin setissä kuultavan Saken suosikin ”Heaven’s on fire” sekä biisin, joka on aikoinaan ollut minulla soittoäänenä, kun vaimoni oli linjoilla: ”I was made for loving you”. Suurinta Kiss-suosikkiani ”Sure know something” ei Helsingissä kuulla. Kaiken kaikkiaan olemme tyytyväisiä keikkaan. Jasmin innostui myös Kissiä lämmittäneen Reckless Loven musiikista. Taaton levy lähti heti lainaan enkä ole varma, koska saan sen takaisin, sen verran tiheään se kuulemma soi Jasminin huoneessa. Reckless Love on Olli Hermanin johdolla lähdössä Suomesta valloittamaan maailmaa. Onnea heillekin!

Kiss on nimensä hyvän rakenteen takia aika usein ristikoissa. Viime viikkoinakin se on tullut ristikoihini pari kertaa ja olen vihjeittänyt sen aiempia poikkeavasti: ”Konsertoi kesäkuun alussa Suomessa”. Ajankohtaisuus on intohimoni. Yhteen aikaan oli tapana selittää se radioasemana ja välillä taas Princen tai Tom Jonesin hittinä. Suht tunnettu on myös Endre Kiss, joka kilpaili Elmon kanssa Juhani Peltosen tunnetussa romaanissa. Otsikosta tuttu ”Kiss Kiss” taas on Holly Valancen hitti vuodelta 2002.

Ristikkolehtien avustajakunnat ovat muotoutuneet vuosikymmenten varrella mielenkiintoisin kääntein. Kun olen ollut mukana yli 40 vuotta, olen nähnyt ja kuullut kaikenlaista.

Kun aloitin laatijan urani 70-luvun alussa, pääsin kahden kustantajan leiriin, Kustannus Oy Ristikoihin (nykyinen Sanoma Magazines Finlandin lehtiperhe on sitä perua) ja Iisakin Julkaisuihin (kuuluvat tällä hetkellä Kolmiokirjan lehtiin). Toteutin silloin ristikkoni siirtokirjaimilla, mikä oli työlästä ja kallista. Siirryin vähän myöhemmin tekstaukseen, jolloin Kustannus Oy Ristikot toivoi minun palaavan siirtokirjaimiin. Jotenkin intoni tehdä sinne laski, kun palkkiokin oli selvästi Iisakkia pienempi, joten se jäi taakse.

Vuonna 1978 tarjosin pari ristikkoa Ruutukolmiolle (nykyisin Kolmiokirjaa sekin), koska en tiennyt, että laatijoilla oli rajoituksia, olinhan vapaaehtoisesti jättänyt Kustannus Oy Ristikot. Ne julkaistiin. Tässä vaiheessa asian jyrkkyys selvisi, koska Iisakki ilmoitti, että se on joko tai. Ei minulla ollut vaikeuksia valita Iisakkia, se maksoi selvästi paremmin, oli minulle kuin koti ja myös lehtien arvostetuinta kermaa. Pekka Joutsi oli ainoa, joka sai tehdä kahteen paikkaan. Pekan laadun tuntien ymmärsin ja hyväksyin tuon tilanteen ja niin kai muutkin tekivät, kun siitä en koskaan missään pahaa sanaa kuullut.

Joskus 80-luvun alkupuolella Lehtimiesten Mauri Linterä kutsui minut neuvotteluun prameaan kattohuoneistoonsa Helsingin Kampissa. Lehtimiehet aikoi tulla ryminällä ristikkolehtibisnekseen. Kerroin tästä Iisakille ja jälleen minut asetettiin valintatilanteeseen. Kerroin Linterälle, että valitsen turvallisemman Iisakin. Linterä yritti kovasti vakuutella, että kyllähän heidän vaihtoehtonsa olisi paljon turvallisempi, Iisakki siinä ensin kaatuu. Lehtimiesten ristikkolehdet ilmestyivät muistaakseni vain vajaan vuoden, joka tapauksessa lyhyen aikaa. Niissä oli pääosin aika outoja ristikoita suomalaiseen makuun, tosin linja kuukausien varrella normalisoitui, varmastikin asiakkaiden pyynnöstä.

Perustin Sanaris Oy:n 1986 ja aloin toimittaa Iisakille ristikoita myös muutaman laatijan ja piirtäjän toteuttamana. Vähän sen jälkeen sain Iisakilta kutsun Haukiputaalle. Lehtiperhe oli myytävänä. Hinta oli aivan liian kova senaikaiseen tilanteeseen, joten lehdet menivät lopulta Kolmiokirjalle. Meitä molempia Iisakin kanssa se hieman harmitti. Iisakki oli kovasti suunnitellut minusta lehtiensä jatkajaa, mutta Sanaris Oy:n perustaminen oli tullut hänelle ikävänä yllätyksenä. Olisi pitänyt puhua aiemmin tulevaisuudesta, mutta tällä oli nyt mentävä, minusta oli tuleva ristikkolehtien kustantaja vasta 25 vuotta myöhemmin.

Yhteistyöni Iisakin kanssa oli ollut tiivistä monessa suhteessa ja Kolmiokirja ei nähnyt tuolloin sitä ihan samanlaisena. He halusivat poistaa tiettyjä etuuksiani tai firmani etuuksia, johon en voinut suostua ja näin tiemme erkanivat 1992 syksyllä. Muistan tuon puhelun päätteeksi tuulettaneeni aika lailla, sillä vapaus tuntui hyvältä, firmani varsinainen tulonlähde olivat sanoma- ja aikakauslehtijulkaisut.

Ei tämä ihan helposti mennyt, sillä Sanaris Oy:n ja Kolmiokirjan välillä tuli pientä laatijavaihtoa, mutta tilanne normalisoitui aika nopeasti. En ollut ajatellut ristikkolehtiin sitoutumista, mutta vielä vuoden 1992 aikana sain kuitenkin soiton, joka johti lopulta Pelikaanien perustamiseen heinäkuussa 1993.

Olen aina yrittänyt toimia korrektisti kaikkien suhteen enkä lähtenyt esimerkiksi soittelemaan Kolmiokirjan laatijoille pyytääkseni heitä siirtymään Pelikaaneihin. Tuohon aikaan oli varsin tarkkaa, ettei rajojen yli saanut laatia. Pelikaaneihin siirtyivät kuitenkin Mirja Pihlajamäki ja Auri Saari sekä Sanaris Oy:lle muutenkin tehnyt Aulikki Nenonen sekä Sanaris Oy:n piirtäjät.

Viimeisen 20 vuoden aikana Pelikaanien ja Kolmiokirjan laatijasuhteet ovat pysyneet hyvinkin samanlaisina, ainoastaan Juha Hyvönen siirtyi älytehtävämahdollisuuksien perässä Pelikaaneista Kolmiokirjaan. Muutos tapahtui hyvässä yhteisymmärryksessä. Muuten viime vuosina on laatijoiden operointi kahden tai jopa useamman kustantamon kesken ollut vapaampaa kuin aiemmin. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että jos laatija ei yhden kustantajan lehdissä olisi saanut tarpeeksi töitä ansaitakseen elantonsa, hän voi tehdä ristikoita päätyönä, kun maksajia on useampia. Huonoa on se, että lehdet eivät välttämättä ole enää yhtä persoonallisia kuin aiemmin.

Tuskin tulee suurena yllätyksenä, että eräät tekijät toimivat eri leireissä myös salanimien turvin. Nämä saattavat olla suuria salaisuuksia, mutta osa niistä on myös aika laajalti tiedettyjä. Joskus saman tekijän pystyy tunnistamaan jo vilkaisun perusteella. Rikoksen vanhennuttua voin tunnustaa, että vuonna 1978 laadin jonkin aikaa Ruutukolmiolle aika simppeleitä ristikoita, jotka vaimoni toteutti. Ne julkaistiin sitten salanimellä. Iisakin parissa käytin anagramminimimerkkiä Veikko Kurila joidenkin erilaisten tehtävien yhteydessä. Iisakin ensimmäiset piilosanalaatijat M. J. Vihanti ja Maija Paavola olivat tosiasiassa Lukkaroisen veljekset Matti ja Paavo, minä tein omalla nimellä.

On ollut hauska nähdä, miten paljon kuhinaa ja kihelmöintiä aiheutti laatimani ristikon löytyminen Iisakin ristikot -lehdestä 5/2013 yli 20 vuoden tauon jälkeen. Pelikaani-ristikoiden muutosvaiheen aikana neuvottelin usein Kolmiokirjan väen kanssa. Vaikka Pelikaanien suhteen ei suoranaisen yhteistyön tielle lähdettykään, päätettiin silti pitää syntyneet hyvät välit ja harjoittaa tehtävävaihtoa pienessä määrin.

Olen luovinut ristikoiden maailmassa yli 40 vuotta ja mielestäni luonut hyvät välit kustantajiin ja tekijöihin, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Erityisesti Sanaristikkoseura Sanaseppojen ympyröissä pyöriessä on kustantajarajat ollut helppo unohtaa kokonaan, siellä ollaan yhtä suurta perhettä. Kustantajaosapuolienkaan laajemmalle yhteistyölle ei minusta ole suurta estettä. Vaikka Suomen markkinat ovat rajalliset, täällä kilpaillaan erittäin rehellisin keinoin ja silloinhan on eniten itsestä kiinni, saako lehtiään myydyksi niin paljon, että homma kannattaa. Ja persoonallisuus kannattaa aina, kun sen tekee ratkojien ehdoilla.

Taisin olla kahdeksanvuotias, kun aloin seurata isäni ristikonratkontaa. Kyseessä oli yleensä Suomen Kuvalehti eikä siis suinkaan helpoin mahdollinen ristikko.

Homma muuttui hiljakseen siten, että yritin yhä enemmän ratkoa ristikoita ihan itsekseni ja kerran sitten tuli eteen ristikko, joka ratkesi kokonaan. Lähetin sen arvontaan ja liitin mukaan kommentin: ”Helppo, poikanikin osasi ratkaista!” Se julkaistiinkin palstalla. Koomista asiassa oli, että lähetin sen kuitenkin omalla nimelläni. Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun tahallaan tai tahattomasti ikäni oletettiin ihan pieleen.

Olennaisen askelen ristikkourallani otin, kun serkkuni Ritva tuli Keminmaalta Helsinkiin leikkaukseen ja kävi meilläkin. Häneltä jäi jälkeensä melkein koskematon Puumerkki-Eskon Uudet Ruudukot. Ratkoin sen loppuun ja tajusin vasta konkreettisesti ristikkolehtien olemassaolon. Siitä alkaen ostin lähes kaikki ristikkolehdet ja harjoittelin laatimista punakantiseen vihkooni. Ensin se ei luonnistunut, mutta jossakin vaiheessa alkoi mennä paremmin. Ensimmäinen ristikkoni julkaistiin vuoden 1971 alussa.

Samaan aikaan ratkoin edelleen ristikkolehtiä ja kirjoitin Iisakin Ristikoiden vastausten mukana
kakkossivulle tekstin: ”Ostatteko hyvin laadittuja ristikoita?” Itsetuntoni oli siis kohdallaan. Yllättäen Paavo I. Lukkaroinen lähetti kirjeen: ”Muistan nähneeni Teidän laatimanne ristikon jossakin ja se oli laadukas. Lähettäkää näyte!” Pääsin ensimmäisenä suvun ulkopuolisena mukaan Iisakin laatijaksi. Tästä kului pitempi aika ennen kuin Lukkaroiset tajusivat minun olevan nuori koulupoika. Tuohon aikaan oli yleinen käsitys, että laatijat ovat iäkkäitä professoreita, jotka työhuoneessaan kirjojen ympäröimänä punovat juonia ratkojille.

Ristikot imaisivat näin minut ja koulupojan elämä pyöri melkeinpä enemmän ristikoiden kuin opiskelun ympärillä. Onneksi löytyi paljon muitakin julkaisuja, jonne ristikkoni kelpasivat. Vähitellen aloin tajuta, mihin sfääreihin laadintaa voi viedä ja ristikkoni varmasti parantuivat vuosi vuodelta. Vaikeinta oli löytää tasapaino, jossa tekee sekä itseä että lehden kohderyhmää tyydyttäviä ristikoita. Se tasapaino pitää saavuttaa jokaisen ristikon kohdalla erikseen eikä se ole koskaan itsestään selvä asia.

Äskeiseen liittyen vielä yksi sitaatti. Otsikon kappaleen on levyttänyt Ultra Bra -yhtye. Aloitin tuohon bändiin liittyen sanaristikot.netissä yhden lempisäikeistäni.

”TT:n ketjulaulunpätkän innoittamana panin taustalle soimaan Ultra Bran kokoelman ja jotenkin tuli mieleen säie, jossa puhuttiin ratkojien ja laatijoiden kohtaamisesta (’laatija tarvitsee ratkojia…’). Halusin kuitenkin aloittaa uuden säikeen.

Ainakaan minulla ei ollut 90-luvulla sellaista ajatusta, että ’tulisipa jostain bändi, joka tekisi taistolaishenkistä musiikkia’.

Ehkä Kerkko Koskinen olisi saanut musiikkinsa toimimaan minulle läheisemmilläkin keinoilla, mutta jälkikäteen olen iloinen, että yhtye oli hyvin erilainen kuin muut. Mukavahan se on kuulla uutta hyvää perinteistä bluesbändiä (ja jollekin ihmiselle juuri se voi olla tärkeää), mutta minä tulen mielelläni musiikissa vaikka täydellisesti yllätetyksi.

Samaa toivoisin joltain radiokanavalta. Soittolistat eivät kerta kaikkiaan toimi. Samat kappaleet toistuvat liikaa. Haluaisin tulla jatkuvasti yllätetyksi. Musiikkifanien parissa moni tuntuu olevan samaa mieltä. Silti se ei kannata, jos asiaa ajattelee kanavan kannalta. Onkohan ristikkolehtimaailmassa vähän samanlainen tilanne?

Ultra Brata kuulee monilta kanavilta silloin tällöin. Yhtye teki uskomattoman määrän hienoja kappaleita. Pääsisinpä samaan ristikonlaatijana. Yllättäisin ratkojan silloin tällöin. Ja kun en pitkän päälle suoranaisesti yllättäisi, niin tarpeeksi usein ratkojalle edelleen tulisi mieleen, että eivät nuo ristikot mistään liukuhihnalta tule. Toivon samaa muillekin laatijoille. Älkää tyytykö nykyisiin faneihin! Pyrkikää koko ajan parempaan ja valloittakaa uutta yleisöä! Yllättäkää positiivisesti! Ja vaikka asiakas on aina oikeassa, tehkää välillä just niin kuin itsestänne tuntuu.

Niin teki varmasti myös Ultra Bra. Ja sitten, kun Kerkko teki vähän toisin kuin itsestä tuntui, syntyi se suurin klassikko Sinä lähdit pois. Joskus voi olla hyvä kyseenalaistaa myös omat tavoitteet ja periaatteet.” Koko säie on luettavissa täällä.

Kerron Pelikaani-lehtien mainoksessa, että harrastuksiani ovat mm. valokuvaus, matkailu, kevyt musiikki, tv, elokuvat ja ruoka. Nämä kaikki nivoutuvat elämässäni ristikoiden ympärille ja väliin, onhan ristikoista muotoutunut minulle elämäntapa ja elämäntyö. Olen myös sotkenut lähisukuni elämän houkuttelemalla osan mukaan ristikkobisnekseen.

Harrastuksistani kevyt musiikki sai yhden näkyvän piirteen blogissani, kun päätin nimetä kaikki blogit jonkun kappaleen mukaan. Ykkösblogin nimeksi tuli Chisun biisi, tällä kertaa alkuperäisen levytyksen on tehnyt Kollaa kestää. Kirjoittelen tätä tosiaan kotitoimistoni alakerroksessa, jossa silmäni ovat tällä hetkellä jokseenkin tarkkaan maanpinnan tasalla. Myös ajatukseni ovat juuri nyt siellä, sillä kaksi läheistä ihmistä on kuollut kuukauden sisällä.

Tänään haudataan suvunvanhin, joka minun on ollut kunnia tuntea lähes 40 vuotta. Lähes heti ensimmäisen blogin kirjoittamisen jälkeen kohtasi laivaseurueemme suruviesti: Riitta Asikainen, ristikkoihminen henkeen ja vereen, oli menehtynyt sairauskohtauksen seurauksena Hämeenlinnassa vain 57-vuotiaana.

Riitta Asikainen astui elämiimme 9.9.2004 klo 23.00 kirjoittamalla ensimmäistä kertaa sanaristikot.net-sivustolle otsikolla ”Sanasepot ry. – yrittäjät – KÄYTTÄJÄT”. Alle yhdeksänvuotiseksi jäänyt yhteinen taival paketoitiin, kun viestin saannin jälkeen aloittamani säie ”RA on poissa” täyttyi surunvalitteluista ja muisteluista. Ristikkoväki oli ottanut Riitan omakseen monilla tavoilla. Aluksi hän oli vain monipuolinen kirjoittaja, nimimerkki RA, mutta pian hän ryhtyi myös laatimaan sekä toteuttamaan toisten laatimuksia. Kenties kaikkein merkittävimmän panoksensa ristikkomaailmalle hän antoi ryhtymällä Sanasepon päätoimittajaksi. Hän ehti muutaman vuoden aikana tehdä paljon hyvää lehden tekstilliselle annille ja sitä kautta sen kokonaisuudelle.

Moni jää myös kaipaamaan Riitan toteuttamia visaisia tavuristikoita Punaisessa Pelikaanissa. Niistä viimeinen julkaistiin tiistaina ilmestyneessä kolmosnumerossa. Olen varma, ettei seuraavia tule, sillä Riitta lähetti ristikot aina viime tipassa. Hän saattoi kysyä, olisiko vielä pari päivää aikaa, kun muutamalle sanalle pitäisi vielä keksiä osuvampi vihje.

Riitan ristikkoaisapari Tapio muistelee häntä niin moni-ilmeisesti ja osuvasti, että haluan liittää tähän pitkän sitaatin:

”Kyllä se oli ikävä uutinen Riitan poismeno. Kauan istuin koneen ääressä hiljaa lukien viestiä, tuijotin ruutua, pysähdytti mielen hiljaiseksi.

Ei parempaa ratkaisua olisi voinut minun kohdalleni olla kuin antaa laatimukseni Riitalle vihjeitettäväksi. Mullakin kun on ollut oikeastaan tarkoituksella halu saada eläviä, harvinaisempia sanoja ristikoihin ja siksipä tavuristikot soveltuivat tuohon tarkoitukseen erinomaisesti.

Kyllä Riitalla oli aivan omaa luokkaansa oleva sanojen oivaltamisen kyky.

Monesti kun tuli laadintaani jokin oudompi, heikompi, erikoisempi sana, jota itse jo vähän epäilin, onko tuollainen sana edes hyvä hyväksyä ristikoihin ja kuinka se voidaan mitenkään järkevästi vihjeittääkään, niin yllätyksekseni juuri tuollaiset sanat Riitan mietinnöissä sai ne parhaat, jujulliset ja huvittavat vihjeet. Joskus kommentoidessaan sanoja tai pääkuvaa huomasi Riitan iloisen kiitollisen luonteen – ja suhtautumisen sanaristikoihin.

Riitalla oli iso kimpale sanaristikkoideologiaa sydämessä. Kaikesta huomasi, että hän antautui täysillä hienoihin sanakiemuroihin ja pystyi kehittelemään aina uusia nerokkuuksia ja kierouksia sanojen saloihin.

Uskon, että moni tulee vielä kaipaamaan Riitan tyyliä ja taiturointia. Tuo Riitan työnjälki oli juuri sitä, mistä näki kuka halusi tehdä työtä sydämellään ja sydämestään.”

Riittaa on muisteltu sanaristikot.netin ohella myös mm. Sanaseppojen keskustelupalstalla. Vielä kerran osanottoni Riitan pojalle Arille, jota Riitta muista tutuista samannimisistä erottaakseen kutsui aina nimellä MunArska.

Kun Pelikaani-ristikoiden uusia nettisivuja suunniteltiin, minulla yhtäkkiä välähti, että nyt olisi hyvä aika alkaa kirjoittaa blogia. Ristikoita ratkotaan paljon, mutta ristikoiden tekijät ja tarinat ristikoiden takana ovat jääneet useimmille vieraiksi. Lehdissä ristikkoaiheiset artikkelit ovat harvinaisia, etenkin syvempää tietoa sisältävät.

Kirjoitan ensimmäistä blogia Silja Symphonylla. Olemme Sanaristikkoseura Sanaseppojen kevätristeilyllä. Täällä on mukava rentoutua ristikkoväen kesken. Eilen pidettiin ristikonratkonnan SM:n välierät ja finaali. Yli kahden kuukauden urakka huipentui jälleen. Samalla olemme työstäneet näitä nettisivuja valmiiksi, jotta tänne saattaisi toivottaa kaikki tervetulleeksi Mustan ja Punaisen Pelikaanin uudistettujen numeroiden ilmestyessä. Tärkeimpänä onkin ollut nimenomaan printtilehtiemme täydellinen muutos, toivottavasti joka suhteessa parempaan suuntaan.

On ehkä vaikea uskoa tätä taustaa vasten, että Pelikaaneja oltiin hautaamassa vielä noin kuukausi sitten. Erilaisia neuvotteluja oli käyty yli vuoden ajan. Nyt lopputalvesta oli edessä tuo kohtalon hetki. Olimme päätöksessämme täysin kahden vaiheilla. Voimakkaimmin jatkopäätökseen vaikutti se seikka, etten olisi voinut katsoa Pelikaanien tilaajia silmiin ja sanoa, että lehdet loppuivat, et saa enää tilaamiasi lehtiä. Myös pettymyksen tuottaminen isolle joukolle kovimpia Pelikaani-faneja olisi ollut minulle kova paikka. Näin sitten päätimme, että Sanaris Oy ottaa kaiken vastuun Pelikaaneista.

Päätimme sillä hetkellä, että nyt tehdään kaikkemme Pelikaanien eteen, että laskenut suosio lähtisi uuteen ja mielestäni ansaitsemaansa nousuun. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että Pelikaaneilla on potentiaalia paljon enempään kuin mitä ne ovat saavuttaneet. Jos en olisi pitänyt lehtiä laadukkaina, olisi lakkauttaminen ollut oikea ratkaisu. On tunnettu tosiseikka, että ristikkolehtimarkkinoilla pärjää helpommin volyymilla ja halvalla hinnalla kuin pelkällä laadulla. Yritämme nyt kumota tämän. Muut ristikkolehtikustantajat eivät ole vihollisiamme, me haluamme vain ne asiakkaat, joille Pelikaanit ovat parhaita ristikkolehtiä.

Tätä nettisivua, sen sisältöä tämä blogi mukaan lukien, pidämme todella tärkeänä yhteydenpitovälineenä nyt ja tulevaisuudessa. Tätä sivustoa tehdään Sinulle ja teille kaikille, teidän kaikkien kanssa. Kaikki ideat ovat tervetulleita.

Tämä oli pakollinen aloitusblogin aihe. Palan jo halusta päästä kirjoittamaan muista ristikkoaiheista, joihin minulla on jo ideoita pitkäksi aikaa ja lisää pulpahtelee pintaan jatkuvasti.