Otsikko on Raul Reimanin suomennos Abban kappaleesta Thank you for the music. Abba on jo 40 vuotta ollut yksi suosikeistani. Abban musiikissa olennaisinta on se hyvän olon tunne, jonka kukin kappale kuulijalleen antaa. Jos antaisi liikaa järjelle vallan, tuskin antaisi sellaiselle hömpälle tilaa aikataulussaan ja keskittyisi ”vakavampaan” musiikkiin. Abballa on kymmeniä hyviä kappaleita. Valitsin Arto Nybergin ohjelmaan suosikikseni Abban loppuajan biisin Soldiers, jossa on aivan maaginen tunnelma. Kun olin siellä uuden kirjani takia 2004, minun olisi tietenkin pitänyt valita jotain nokkelaa suomenkielistä, mutta en pystynyt ohittamaan tuota lempilauluani.
Olen ehkä ennenkin maininnut, mutta jos minulle nyt annettaisiin eteen tilanne, jossa joutuisin loppuelämäkseni kokonaan luopumaan musiikista tai ristikoista, en ole ollenkaan varma, kuinka valitsisin. Järki ottaisi tietenkin ristikot, mutta sydän kertoisi varmaankin valitsemaan musiikin. Miten voisikaan elää ilman musiikkia, huh mikä painajaismainen tilanne tuo olisikaan.
Vaikka ikää on jo kertynyt 56 vuotta, tunnen itseni musiikin suhteen nuorekkaaksi, heviäkin kuuntelen paljon ja esim. suomalainen Battle Beast on suursuosikkini. Jotenkin loogista olisi varmaan siirtyä rockista ja popista ikäihmisille sopivamman musiikin pariin, mutta kai sellaiset raja-aidat ovat jo kaatuneet, kun yli kuusikymppiset muusikot kiertävät soittamassa vanhoja hittejään ympäri maailmaa. Onkohan enää montakaan 60- ja 70-luvun suosikkiyhtyettä, joka ei olisi kiertänyt maailmaa viime vuosina. Suomessa Back to sixties -villitys on vetänyt myös vanhat patut lavoille.
Eräs kolme-nelikymppinen musiikkifani tilitti minulle kerran, että kaikki hyvä musiikki on tehty 60-luvulla, enää ei synny juuri mitään sen veroista. Hän siis arvosti vain musiikkia, joka oli tehty jo ennen omaa syntymäänsä. Esitin kyllä hänelle oman näkökantani, että vuosittain tehdään suuret määrät musiikkia, joka menee suoraan sydämeen. Joskus se iskee ensitahdeista tai ainakin kertakuuntelulla. Sen vain vaistoaa, että tässäpä hyvä biisi. Joskus lemppari muotoutuu vasta kuuntelukertojen myötä.
Kappaleessa voi olla myös yksi erityisen hyvä kohta, joka sykähdyttää aina tullessaan. Vanhin muistikuva tällaisesta on Joukon ja Kostin hitissä Muisto vain jää. Se on siinä, kun parin äänet jäävät soimaan ja a-osan laulu alkaa niiden päälle. Queenin kappaleessa You and I sellainen kohta, jossa lauletaan moniäänisesti ”We go walking in the moonlight, walking in the moonlight”, on mielestäni fantastinen ja levytys jatkuu siitä hienosti. Näin tv:ssä Kwanin esityksen silloin uudesta kappaleesta Padam, jossa oli erityisesti yksi sydämeenkäypä kohta. Lopullisella levyllä tuo kohta oli miksattu eri tavalla ja minusta siis aivan pieleen.
Kyllähän minä siis vanhojakin aikoja arvostan ja nimenomaan arvostan, mutten välttämättä jaksa kuunnella senaikaisia lauluja jatkuvasti. Osaa niistä on kuullut niin usein, että ne jo kyllästyttävät, osa ei muuten vaan enää niin innosta, vaikka laulu olisi ollut kuinka uraauurtava hyvänsä. Siksi tiettyjä kanavia on mahdoton kuunnella, kun niiltä tulee pääasiassa loppuunkoluttuja esityksiä.
Innostuin musiikista samoihin aikoihin kuin ristikoistakin eli 10-11-vuotiaana. Ensimmäiset omat levyt olivat sinkut Lasse Mårtensonin Laiskotellen ja Bosse & Robertin Nellyn palmikko. Noin 16-vuotiaana hankin ensimmäisen soittimeni, sähköurut. Näin alkoi ristikonlaadintojen ohella syntyä pian myös omia kappaleita. Paljon on tapahtunut sen jälkeen myös musiikin puolella, mutta siitä lisää toisella kertaa.
