Jatkan USA:n päiväkirjaa lähiaikoina, mutta väliin tulee pari muuta aihetta. Blogin kirjoittamisen venyminen on aiheutunut suuresta elämänmuutoksesta, joka tässä vaiheessa koskee erityisesti työelämää. Vaikutus heijastuu toki siviilielämäänkin. Kuten olen sanaris.fi-sivustolla artikkelissa ”Muuton tunnelmissa” vähän ennen joulua kertonutkin, Sanaris Oy:n keskeinen toiminta on siirtynyt kotitoimistosta isoon toimistorakennukseen ja sen yhteen huoneeseen.
Ensimmäinen täysi viikko uudessa paikassa on jo vakuuttanut muutoksen onnistumisesta. Olen kyllä nytkin lauantaina aamupäivällä tullut tekemään rästitöitä koko päiväksi, mutta sen tarkoitus on saada muutos mahdollisimman pian valmiiksi ja oman elämän asettuminen uomiinsa niin, että viikonloppuhommat rajoittuvat puuhasteluun kotioloissa. Kun tässä salakavalasti lähestyy normaalia eläkeikää, ei työnteko 24/7 ole järkevää, ja jos osaa järjestää olosuhteet oikeiksi, ei myöskään tarpeellista.
Mitä muuta on muuttunut kuin työpaikan sijainti? Ensinnäkin päivärytmini on radikaalisti erilainen. Ennen saatoin jatkaa työpäivää yöllä kolmeen tai neljään, pahimmillaan jopa aamukuuteen seitsemään. Yksi syy siihen oli tapa, toinen se, että piti saada jotain asioita valmiiksi esim. piirtäjille jo aamuksi. Sitten saattoi nukkua muutaman tunnin ennen seuraavan työrupeaman alkua. Nyt menen nukkumaan liki puoltayötä ja herään viimeistään seitsemältä. Saatan lähteä toimistolle heti tai nauttia aamupalan kotona. Ensi viikolla, kun viisaudenhampaan poisto ei ole enää vaivaamassa, aloitan useimmat aamut kuntosalilla ja sieltä riennän työpaikalle. Työpäivän aikana saattaa pikkuviisari kiertää hyvinkin kellon ympäri.
En suinkaan vietä kaikkea työaikaa toimistolla. Pyrin pääosin laatimaan ristikot muualla, siis tekemään ne sanapohjat, joiden pohjalta ristikot sitten toteutetaan. Uusimmassa Sanaseppo-lehdessä Antti Skyttä kertoo Pekka Joutsin ja minun kanssani tehdystä junalaadintamatkasta. Junan ohella minusta on jo nyt tullut myös bussilaatija. Koska en aina halua ottaa perheeni autoa käyttöön koko päiväksi, tulen työpaikalle mielelläni bussilla. Eikä minua haittaa tehdä sitä pitkän kaavan kautta, sillä mitä pitempi on reitti, sitä enemmän on laadinta-aikaa. Niinpä esim. tänä aamuna aloitin laadinnan jo kotipysäkillä, siitä bussi ajoi n. 50 minuuttia keskustaan, siellä tein pari eväshankintaa ja kävin Iltiksessä hakemassa viikon lehtiä ja siitä uusi 50 minuutin bussimatka toimiston liepeille. Lähes kaikki, joille olen kertonut tästä systeemistä, ovat pitäneet sitä älyttömänä, läheiseni mukaan lukien. Bussilaadinta on kuitenkin erittäin tehokas työtilanne, olipa takarivissä yksikseen tai tulipa vaikka valtava lapsilauma ympärille, kuten kävi viime maanantaina. Olen myös ollut vapaaehtoisena viemään pojantyttäriä harrastuksiinsa. Kolmella heistä on jo säännölliset menot ja mikäs sen parempi tilanne laatia kuin mikä aukeaa silloin. Esim. viime tiistaina olinkin yli kahden tunnin ajan odotushuonelaatija.
Uusi toimisto on myös antanut pontta järjestää sekä työ- että siviilielämän varrella kertynyt tavaramäärä fiksummin. Kotiin jää hyvin vähän työtavaraa, osa menee erilliseen varastoon ja iso osa roskalaatikkoon tai kierrätykseen. Toimiston tehokas järjestäminen on hyvässä vauhdissa eikä sinne ole viety turhaa tavaraa. Kuitenkin lopullinen hyvä tilanne ottaa vielä aikansa.
Olen täällä siis tekemässä rästihommia, joihin tämä blogikirjoituskin kuuluu. Erinäisiä keskeytyksiä on tullut näin viikonloppunakin ja kello käy armottomasti. Eiväthän rästit tule ikinä täydellisesti tehdyiksi, mutta vuosia ovat monet asiat vaivanneet mieltä ja niitä pitää aktiivisesti sieltä poistaa. Kun työt ovat hyvällä mallilla, rästien määrä jatkaa vähenemistään.
”Onkos se ristikoiden rustaaminen sitten oikeaa työtä?” saattaa joku kysyä. Ehkä se ei ole, koska olen jaksanut sitä pian 44 vuotta niin intensiivisesti. Laadinta on jatkuvasti ja yhä vain hauskaa, haastavaa, palkitsevaa. Eivät ne muutkaan Sanaris Oy:n vetämiseen liittyvät työt ikäviä ole, mutta kun ne vievät paljon aikaa laatimiselta ja ovat aiheuttaneet epäinhimillisiä työaikoja, niistä mieluusti luopuisin, jos se olisi mahdollista. Siihen suuntaan on luonnollisesti hiljakseen mentävä. Saa nähdä, miten se tällaisessa perheyrityksessä tapahtuu.
Lauantaiaamupäivä on vaihtunut iltapäiväksi tätä kirjoittaessa. Silmissäni vilistää Tuusulantien katkeamaton autoliikenne. Ei tässä ole ollenkaan hassumpaa juuri nyt istuskella. Ensi viikonloppuna olen kuitenkin junalaatijaystävieni kanssa Porissa ja kyllä se kevyesti voittaa vielä tämänkin.
