Torstai 15.5. valkeni suht kauniina ja lähdimme bussilla matkaan. Ensimmäinen epävirallinen pysähdys oli vanhan junanvaunun luona. Olihan se mielenkiintoista nähdä vaunuosasto, jossa aivan penkkien vieressä oli vessanpytty.
Tilannekuva, joka etoo edelleen.
Viereinen krääsäkauppa tarjosi unohdusta kaiken maailman turhalla tavarallaan. Itse tyydyin näpsimään kuvia, joista ainakin Obama-nukke on jo päätynyt Avun suurristikkoon. Pekka löysi suosikkinäyttelijänsä John Waynen pelikortit eikä voinut vastustaa kiusausta.
Korttipakka… tämä tarina on tosi.
Tony kuskasi meitä puolentoista tunnin verran, jolloin opas Jukka pysäytytti bussin paikkaan, jonka katolla luki Piccadilly to go. Paikasta sai mainiota ruokaa, joten kiirehdimme ruokalinjalle. Mitä hemmettiä! Liki 20 metriä ruokaa valittavana yhdelle lounaalle: erilaisia lihoja, pastoja, salaatteja, vihanneksia ja mitä ikinä saattoi kuvitella. Jono seisahtui meihin ja kaikki epäröivät mitä pitäisi ottaa.
Eihän tämä kaikki ruoka mahdu kerralla vatsaan!
Lopulta oli vain osoitettava jotakin ja ravintolatyöntekijä pani siitä lautaselle. “Mitä muuta pannaan?” Kaikki näytti hyvältä, mutta jotenkin piti vain kokonaisuus rakentaa ja piti osata myös sanoa määrä tietämättä, miten täyttävää se on ja paljonko se kenties tulee maksamaan. Omasta annoksestani tuli suoraan sanottuna älytön, oli siinä paljon hyvääkin, mutta uudelleen linjalle päästessä olisin valinnut osaksi toisin. Silti ok lounas!
Hyytelöäkin löytyy näin monessa värissä.
Näillä pitemmillä bussimatkoilla pieni seurueemme alkoi hiljakseen tutustua toisiinsa. Kerroimme alkuun kaikille, miksi olemme tälle matkalle lähteneet ja muita tärkeitä henkilötietoja. Meidän kolmikkomme työ eli ristikonlaadinta oli monista mielenkiintoista ja päädyimmekin antamaan eräille ratkontakoulutusta. Ruotsinkieliselle Saralle alku ei ollut aivan helppoa. Pienellä avituksella monet Mustan Pelikaanin (R.I.P.) vihjeet kuitenkin ratkesivat ihan itse. Vieressä istuva miehensä Clasu suhtautui omaan kiinnostukseensa ristikoita kohtaan aika penseästi, mutta kun Sara kysäisi jotain ja Clasu tiesikin oikean vastauksen, suhtautuminen alkoi muuttua.
Bussissa ratkottiin helppojen ohella myös vaikeita, tässä kolmikkomme jonkun pahiksen kimpussa.
Paul Simon laulaa kappaleessaan Graceland: “I’m going to Graceland” ja niin teimme mekin, Elviksen kartano Graceland kaikkine läheltä löytyneine houkutuksineen oli kaikessa imelyydessään ja kaupallisuudessaan mielenkiintoinen paikka.
Armon maalla ollaan!
Heti alkuun kävi selväksi, että täältä saa melkein mitä tahansa tavaraa Elviksen kuvalla varustettuna. Mitään en siitä ostanut, mutta kiinnostavaahan sitä oli päivitellä ja kuvailla. Minulle yllättävä seikka oli, että valtaosa tavarasta oli vaaleanpunaista.
On pussukkaa ja purnukkaa ja…
Mukavaa, että piilosanaihmisiäkin oli muistettu jo sisäänkäynnissä. Kyltissä luki: “Elvis lives!” eli “Elvis elää!”
Elvis ja lives ovat keskenään anagrammeja!
Varsinainen tutustuminen kannatti ehdottomasti aloittaa kartanosta, joten pakkauduimme minibussiin ja kuljimme sillä sadan metrin matkan rakennuksen eteen.
Historiallinen paikka kansallisessa rekisterissä.
Ovella neuvoja antaneesta oppaasta jäi lähinnä mieleen ääni, joka oli… persoonallinen. Saimme kuulokkeet, joista saimme selostukset eri paikoissa. Rakennushan oli uskomaton etenkin huonemäärän, loistokkaan kalustuksen sekä runsaan varustustason takia. Rahaa on palanut, että tämä kaikki on saatu kasaan!
Esimerkkinä yhden huoneen kalustus.
Gracelandin sisällä paljastui paitsi Elviksen yleinen ylellisyyteen pyrkiminen myös monenlainen erikoisuudentavoittelu. Mikäs siinä, jos on varaa.
Elviksen piti voida katsoa kolmea telkkua yhtä aikaa.
Talon sisältä tultiin pihalle, jossa näkyi useita muita rakennuksia, hevosaitaus, puutarha-alueita sekä hautapaikat. Yhdessä rakennuksessa oli racquetball-kenttä (squashia muistuttava peli) ja näyttelyjä. Esillä oli mm. kuuluisimpia esiintymisasuja ja kulta- ym. arvometallilevyjä. Kummeksuimme, kun joukossa oli erityisen paljon norjalaisia palkintolevyjä.
Pekka etsii edes yhtä suomalaista levyä.
Ulos jälleen palattuamme ihailimme hevosia, jotka seisoskelivat rauhallisina, vaikka ympärillä hyöri työmiehiä puuhailemassa jotain uudistuksia.
Paikallinen Mitta-Risto puuhissaan.
Elviksen perheen haudat olivat selvästi monille kiinnostavimpia koko paikassa. Tänne on haudattu Elviksen vanhemmat Vernon Elvis ja Gladys Love Smith Presley. Myös Elviksen kuolleena syntynyt kaksoisveli Jessie Garon lepää siellä. Vasta vuonna 1980 liki 90-vuotiaana kuollut isänäiti Minnie Mae on viidennessä haudassa. Kaikista on hautakiviin kirjoitettu pitkän luonnehdinnat.
Haudoille on Gracelandissa jatkuva tungos.
Elviksen omaan hautaan liittyy yksi ristikoitakin läheltä liippaava juttu. Itseäni on aina harmittanut, että Elviksen toista nimeä on niin huono käyttää ristikoissa, kun on epäselvää, onko se Aron vai Aaron. Moni on pitänyt Aaronia oikeana, kun hautakivessä niin lukee, mutta edelleen löytyy monia, jotka väittävät lyhyttä muotoa oikeaksi.
Onko hautakirjoituksessa virhe vai ei?
Luksuksensietokyky alkoi olla lopussa. Loistoa jaksoi aikansa ja sitä oli kyllä vielä tarjolla muualla alueella.
Pekka poseeraa lopuksi Gracelandin edessä bussia odotellessa.
Oli aika mennä ihastelemaan Elviksen autoja ja muita kulkupelejä, jotka oli koottu yhteen isoon halliin. Sen ulkopuolella oli turkoosi komistus, joka tietenkin johti otattamaan kuvaa sen vieressä.
Teimme saman kuin monet muutkin, pönötimme Elviksen auton vieressä.
Komeita ajoneuvoja sieltä löytyikin, edelleen hyväkuntoisina. Elvis on selvästi nauttinut nopeasta vauhdista mutta myös pitänyt tai pidättänyt autoista huolta. Alla oleva Cadillac Fleetwood on autoista ehkä tunnetuin. Elvis antoi sen myöhemmin äidilleen.
Pink Cadillac.
Elviksen lentokoneista kerrotaan tarinaa, jossa tytär Lisa Marie totesi, ettei ole koskaan nähnyt lunta. Elvis panetti heti lentokoneen lähtökuntoon ja lennätti tyttären Coloradoon ihastelemaan sitä.
Toinen lentokoneista on nimetty tyttären mukaan. Tämä kuva taisi olla Seuran ristikossa.
Gracelandin alueella saattoi myös käydä katsomassa Elviksen eri aikakausien konsertteja, jotka pyörivät valkokankailla nonstoppina. Niiden ääreen olisi ollut mukava jäädä pitemmäksikin aikaa.
Yksi Elviksen huippukonserteista meneillään.
Aika Gracelandissa on kulunut loppuun ja kaikki ovat täynnä Elvistä. Suuntana oli nyt Memphis, johon taas pysähdyttäisiin pariksi päiväksi.
Antti oli kertonut Jukalle saaneensa Ernest Tubb Record Shopin myyjiltä vinkin Memphisin parhaasta levykaupasta ja pyysi Jukkaa selvittämään, miten sinne huomenna helpoimmin pääsisi. Jukka vaikutti salaperäiseltä ja syy siihen selvisi pian, kun kaarramme Shangri-La Recordsin eteen. Aplodit Jukalle ja ryntäys putiikkiin! Sen sympaattinen pitäjä oli kovin ilahtunut tulostamme ja aikamoisen kasan saisikin kaikkien ostoksista yhteensä. Itsekin sorruin muutamaan levyyn. Sanailin myyjän kanssa ja olimme samaa mieltä, että minun kannatti hankkia Tenacious D:n levy, hänkin piti tästä huumoriduosta.
Toinenkin ohjelmaan kuulumaton yllätys saatiin vielä päivän päätteeksi, kun aikataulu sen juuri ja juuri salli. The Peabody on hotelli, jonka päivittäisiin rutiineihin kuuluu aamuin illoin “Duckling Lane”.
Seremoniamestari puhuu yleisölle.
The Peabodyn kattokerroksessa asuu sorsia! Aamuisin ne tulevat hissillä alas kylpemään päiväsaikaan suihkulähteessä. Kello 17 ne marssivat takaisin hissiin ja menevät yöksi kattokerrokseen. Kun tulimme paikalle, hotellin alakerta oli tupaten täynnä ihmisiä ja seremonia alkamassa. Aika pitkä show se olikin, mutta lopulta sorsat lähtivät punaista mattoa pitkin hissille. Lapsille oli varattu istumapaikat ihan reitin laidalta, aikuiset joutuivat tungeksimaan kauempana. Hotellin asukkaat saivat parhaat istumapaikat.
Sorsat punaisella matolla.
Illalla meidän porukka ei jaksanut muuta kuin mennä hotellin ruokapaikkaan. Palvelusta jäi hieman erikoinen kuva, mutta sen verran ravituiksi tulimme, että jäimme enää odottamaan huomista Memphisiin tutustumista.