Kirjoittelen tätä blogia Sisiliassa. Aurinko paistelee terassille, siltä on komea näkymä Välimerelle ja vasemmalle katsoessa kohoaa Etna, josta nousee jotain valkoista höyryä. Yritän kuitenkin nyt muistoissa palata Yhdysvaltoihin ja vuorossa on pitkä tarina Jussi Raittisen Syksyn sävelessäkin olleen kappaleen antamalla otsikolla.
Nashvilleen saavuttuamme oli heti vuorossa yksi matkan odotetuimpia kohteita, Ernest Tubb Record Shop. Tämä oli etenkin Pekalle, joukkomme suurimmalle countrymusiikkihullulle, myyttistä paikkaa jos mikä. Annoimme taksille kaupan nimen ja olimme pian siellä. Joukkomme on siis edellisistä blogeista tuttu: Pirjo ja Antti Skyttä, Pekka Joutsi ja meikäpoika.
Viimeinkin täällä!
Pidimme kaupan edessä pitkän valokuvaussession, josta yllä vain yksi esimerkki. Sitten kuvattiin vielä Pekkaa pitämässä kahvasta (tästä löytyy muuten kuva IS:n tavuristikosta 11.10.) astuessaan liikkeeseen ja viimein: SISÄLLE! Siisti paikka. Pitkät rivit cd-levyjä ja päädyssä vielä “esiintymislava”, jossa pahvikuvia ja tilpehööriä.
Lähdimme käymään levylaatikoita systemaattisesti läpi. Otin Pekan kasvavasta levykasasta välillä kuvia ja aika nopeasti se oli jo alla olevan korkuinen.
Ei tässä vielä kaikki!
Kyllähän minä itsekin ostin sieltä kymmenisen levyä, sekä normaalihintaisia että halvempia täkyjä. Antille tarttua minuakin enemmän, mutta Pekka vei ylivoimaisen voiton.
Meneekö Pekan matkakassa ensimmäisenä päivänä?
Harvoin näkee niin hyvin tyytyväisyyttään peitteleviä kauppiaita. He ottivat tyynen rauhallisesti ison laatikon ja alkoivat latoa Pekan levyjä sinne. Yhteensä mukaamme lähti reilusti yli 50 levyä ja jotain muuta krääsää siinä ohessa. Thänkjuut siinä kyllä lentelivät, kun poistuimme Nashvillen pääkadulle.
Kaikkien aikojen paras asiakas?
Astelimme sitten Nashvillen keskustassa rauhalliseen tahtiin. Piipahdimme Hard Rock Cafen myymälässä ostamassa lisää matkamuistotekstiilejä . Olin itse ajatellut, etten osta ensimmäistäkään, mutta täältä löytyi sen verran tyylikäs tumma kauluspaita, että sulin sen edessä ja se lähti mukaan.
Lauluista tuttu mies ja paikka.
Aloimme pohtia ruokapaikkaa. Olin huomannut kyltin ja muille jo hehkuttanut paikkaa nimeltä Jimmy Buffett’s Margaritaville. Tällaisen paikan olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa, mutta kun sellainen ulottuvilla oli, ilokseni matkakumppanini halusivat jakaa kokemuksen kanssani. Jimmyn opin tuntemaan Alan Jacksonin videolta It’s five o’clock somewhere, jossa hän lopussa tulee mukaan lavalle. Sen jälkeen olen kuunnellut Jimmyä muutenkin. Kyseessä ei ole mikään taidemusa vaan kieli poskella vedettyä huumorikantria, jossa usein mainitaan tämä paikka Margaritaville. Onneksemme apetuokio oli kaikin puolin onnistunut. Palvelu oli jenkkityyliin superkohteliasta, juttelimme sekä Suomesta että tarjoilijan omasta asumishistoriasta, hän ei ollut alun perin sikäläisiä. Annokset oli nimetty Jimmyn laulujen mukaan, joten minun oli aivan pakko ottaa Cheeseburger in paradise, vaikka Suomessa en yleensä juustopurilaiseen päädykään. Me kaikki pidimme valinnoistamme ja poistuimme livemusiikin edelleen soidessa ulos.
Kadulla havaitsimme suuren väkijoukon ympäröimässä yhtä aluetta. Uteliaina menimme katsomaan ja siellä muutama karvapää käveli katua eestaas ja kamerat tallensivat sitä. Tunnistin joukkueen Mötley Crüeksi, joka tunnetaan enemmän hevipuolelta. Heidän jotain videotaan siinä kai tehtiin. Katsoimme sitä hetken ja päätimme lähteä hotelliin valmistautumaan seutraavaan päivään.
Mötikät ramppaamassa, ihmiset komppaamassa.
Nashville kiertoajelulle lähdettiin heti aamulla hieman epävakaassa säässä. Nappasin heti alkuun vauhdista kuvan liikkeestä nimeltä Kwik Sak, joka päätyi jo kesällä SAK:n palkkatyöläisen ristikkoon. Menimme jonkun ison temppelin luo, en nyt muista nimeä, koskapa Pekan kanssa liukenimme ihasteleman ja ikuistelemaan lähellä ollutta isoa veturia.
Pekan lapsuuden toiveammatti ei ollutkaan ristikonlaatija?
Kiertelimme Nashvilleä ympäriinsä ja sieltä täältä näkyi aina taivasta vasten at&t:n korkea rakennus. Ihan syystä sen lempinimeksi on muotoutunut “Batman building”.
Lepakkoluola on historiaa?
Alastomuus tai tiettyjen paikkojen vilahtaminen on tietyille amerikkalaisille viihdemuodoille aikamoinen tabu ja siksi alla näkyvä Nashvillen erään kiertoliittymän keskeltä löytyvä patsas hätkähdyttää monia
Paljas pinta monille kauhistuttavinta.
Parin pysähdyksen kautta päädyimme puistoon, jossa Tennesseen ja Yhdysvaltain historia oli hakattu kiveen.
Sara kuvaa Clasua, kun ollaan lähdössä historian perään.
Informaatiota olisi sadoin metrein. Hiljakseen yltyvä sade häiritsi aika pahasti tähän antiin tutustumista, mutta melkein kaikki tekstit yritin lukea läpi ohijuostessa.
Pirjo ja Hansu kuvaavat jotakin muuta.
Tärkeää nähtävää riitti. Jälleen löytyi yksi paikka, jonka edessä Pekan oli ihan pakko saada ikuistettua itsensä, vaikka tällä kertaa ei sisälle ehditty mennäkään: Ryman. Itselleni tämä oli ihan uusi nimi, mutta countrysta enemmän tietäville se on yksi keskeisiä paikkoja.
Pekan pakkopaikka Ryman.
Bridgestone Arena on yksi Nashville merkittävimpiä ja isoimpia tapahtumapaikkoja, siellä on sekä pelejä että konsertteja. Kolossin sisältä löytyy myös Tennessee Sports Hall of Fame, jossa esiteltiin alueen historian tärkeimmät urheilijat.
Siltakiviareena.
Oli lounaan aika ja paikaksi oli valittu Country Music Hall of Fame and Museum. Seuraavat kolmisen tuntia kuluisivat siellä. Tämän paikan edessä oli ihan pakko kuvata kolmikkomme.
Kahdella kolmesta on päällään edellispäivänä ostettu paita.
Bufettilounaan jälkeen suuntasimme museoon. Siellä olikin nähtävää. Sisään mennessä tuli ensin vastaan sen hetken erikoisosasto, jonka tähtenä oli Reba McEntire. Täällä kuten muuallakin näyttelyssä oli esillä mm. valtava määrä artistien aikoinaan käyttämiä asuja. Asujen yhteydessä oli tietenkin tarkat kertomukset niiden historiasta.
Rebaa saattoi nähdä myös valkokankaalta.
Toinen asia, jonka ääreen saattoi monessa paikassa jäädä pitemmäksikin aikaa, olivat vanhat livepätkät ja dokumentit, joita esitettiin useissa paikoissa.
Pekka ja Antti tosi vanhan countryn äärellä.
Artisteilta oli pyydetty näyttelyyn heidän omanlaistaan materiaalia, esim. Glen Campbelliltä oli mm. golfvarustus ja Carl Perkinsiltä hänen hittinsä mukaiset siniset mokkakengät, jotka jo eräässä Pelikaanin sekaristikossa vilahtivatkin. Soittimet, vahvistimet, studiolaitteet yms. kertoivat myös paljon omistajistaan.
Blue suede shoes!
Yksi museon erikoisuuksista oli Elvis Presleyn upea auto, jossa oli mm. isot sarvet keulassa ja runsaasti kiiltäviä aseita koristeina.
Auto ei tästä juuri prameammaksi muutu.
Musiikkimuseoissa yksi näyttävä elementti ovat artistien myynneistään saaneet kulta- yms. levyt, joita on usein seinäkaupalla.
Päin seiniä osuivat palkintolevyt.
Siinä olikin päivän virallinen anti. Meidän nelikkomme oli päättänyt lähteä vielä uudehkoon Johnny Cash Museumiin, koskapa hän on Pekan ykkössuosikki laulupuolella. Opas Jukka pyysi päästä mukaan, koska ei ollut siellä vielä käynyt, ja viidestään lähdimme sinne. Museo oli pienekö mutta erittäin antoisa. Cashin ura käytiin hyvinkin pikkutarkasti läpi alusta asti. Valkokankailta saattoi täälläkin nähdä vanhoja musiikkiesityksiä ja näyttelijäsuorituksia.
Tämän kuvan on moni saattanut jo ristikoistakin bongata.
Museoon tyytyväisinä lähdimme vielä samalla porukalla ravintolaan. Tilaukseen kertyi jo kaikenlaista paikallista erikoisuutta kuten kissakalaa. Juttelutuokio ruoan ääressä kruunasi mukavan ja antoisan päivän.