Ekin blogi

Ei panikoida!

Syksyllä 2016 alkoi mielenkiintoinen uusi sivujuoni Pelikaanien elämässä. Postin joukossa oli B4-kokoinen kirje. Korein kalligrafisin kirjoituksin taiteiltu ja Kuopiossa leimattu kirje pysäytti tuona aamuna hetkeksi. Kun luin sen ääneen, paikalla oli kolme äimänkäkeä.

“Hei Erkki! Olemme jo vuosia olleet intohimoisia ristikoiden ratkojia ja viime aikoina myös ‘harrastelijalaatijoita’, ihan vaan omaksi iloksemme. Haluamme kiittää teitä kaikkia upeista julkaisuistanne. Ohessa pari omaa viritelmäämme. Leppoisaa syksyn jatkoa teille kaikille, Tuomas Holopainen & Johanna Kurkela.”

Hetken ajattelimme, onko tämä pilaa ja ovatko muusikkopariskunnan nimikirjoitukset aidot, mutta päädyimme siihen, että kyllä Tuomas on hyvin pitänyt harrastuksensa vakan alla tähän asti. Johannan ristikkoharrastus oli jossakin haastettelussa jo paljastunut.

Kuoressa oli kolmen ristikon kopiot mutta ei ratkaisuja. Niinpä ensimmäinen reaktio perustui yleisilmeeseen ja laadintapohjaan. Oikein siistin näköisiä, mukana avariakin kohtia, näyttäisi olevan aina joku hauska lähtökohtaidea, mutta niitä ei ollut mahdollista selvittää ratkomatta. Yhdessä oli orporuutu, yhdessä kolmikirjaiminen sana. Lähetin rohkaisevan meilin ja mietin, saanko siihen koskaan vastausta.

“Terve Eki! Iso oli yllätys meillekin, kun vastasit! Vuoden ajan olemme noita ristikoita laatineet, olisiko niitä nyt alun toistakymmentä. Emme ole niitä minnekään koskaan lähettäneet, mitä nyt parille kaverille olemme niitä jaelleet. Omaksi iloksi niitä väsäämme. Tuo mahdollinen julkaisuidea kuulostaa aivan huikealta. Mutta kenties meidän pitää vielä tovi hioa taitojamme ja ristikkojen ulkoasua… Kuten osuvasti totesit, niin nuo tekeleet ovat lähinnä ‘sympaattisia’. Teen pohjat Excelillä, ja Johanna sitten hoitaa tekstauksen ja piirrokset. Summa summarum, jos me jotain keksittäisiin niin se olisi meille kova juttu. Terveisin, Tuomas.”

Meilejä vaihtaessamme alkoi käydä ilmi, että Tuomaksella on paljon ideoita ja Johannalla kova kunnianhimo ulkoasun suhteen. Kun yksi malliristikoista oli perussisällöltään täysin korrekti, minua alkoi himottaa saada ristikko heiltä jo Punaisen Pelikaanin ykkösnumeroon, joka ilmestyi ennen joulua.

“Tämä on lyönyt meidät täysin ällikällä, on meille ison hymyn suupieliin saava juttu. Siksi haluaisimmekin tehdä tuon ensimmäisen ristikkomme viimeisen päälle huolella, ja koska Johanna on nyt kiertueella lähes jouluun saakka, taitaa tuo ristikon valmistuminen joulukuun numeroon tuntua turhan optimistiselta. Sitä seuraavaan numeroon (helmikuu 2017) sen kyllä pystymme lupaamaan, olisiko tämä ok? Kiitos parannusehdotuksista, juuri tätä palautetta kaipasimme.”

Tässä vaiheessa toimitin heille kaikenlaista materiaalia, joka olisi avuksi, myös kirjani MMM Sanaristikot, jonka laadinnasta kertovan osion Tuomas olikin lukenut USA:n matkalla. Johannan pohtiessa ulkoasuun liittyviä asioita lähetin lyhyen viestin hänen laulunsa nimen mukaisesti: “Ei panikoida!”

Isokokoinen kirje oli noudettavissa.

Isokokoinen kirje oli noudettavissa.

Eräänä tammikuun aamuna olikin postilokerossamme lappu, jossa kerrottiin isokokoisen kirjeen saapumisesta. Sisällä oli taas kalligrafinen viesti: “Hei Eki! Tässäpä debyyttimme. Jatkoa seuraa jos vaan kiinnostusta löytyy. Kiitoksemme tästä, pikaisiin tapaamisiin, Tuomas & Johanna.” Olimme sopineet tapaavamme helmikuun puolessavälissä Helsingissä. Tapaamisen aattona tuli viesti: “Postilaatikkoon tupsahti uusin PuPe! Sama fiilis kun kuuli ekaa kertaa oman biisin radiossa v. ’97.”

Tapasimme ensin tunnin verran miesten kesken sumpin ääressä. Tuomaksella oli pitkä liuta kysymyksiä, jotka auttaisivat häntä vielä syvemmälle ristikonlaadinnan saloihin. En halua kahlehtia laatijaa liikaa, mutta varmasti monia tiedonjyviä meni perille. Tuomas kertoi muutamista ristikoista, joista hän oli erityisesti pitänyt. “Mistä te laatijat keksitte noita mainioita ideoita?” kysyi hän. Hyvä Tuomas, ihan sieltä mistä sinäkin, omasta päästä ja eteen tulevista sanoista ja tilanteista. Tuomas esitteli jo aiemmin koeratkomani tehtävän, jota hän oli laatimassa osaksi uusiksi. Hän kysyi vinkkejä, miten umpikujaan joutuneesta tilanteesta päästään. Yhdessä pohdimme eri vaihtoehtoja ja kumpikin varmasti oppi taas jotain. Ristikkorenki oli Tuomakselle aivan uusi tuttavuus, josta varmasti on apua jatkossa.

Lounasajan koittaessa Johanna liittyi seuraan. Tähän mennessä kirjeenvaihto oli käyty Tuomaksen kanssa, mutta aistin ensi hetkestä, että Johanna on tässä täysillä mukana. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, että ensimmäinen ristikko julkaistiin täysin mustavalkoisena, mutta kyseli nyt erinäisiä asioita, miten tehtävään saisi mukavimmin väriä ja miten piirroksia voisi tehdä suuremmassa koossa kuin nyt noin puolentoista sentin ruutuihin. Eri tekijöiden tekniikat kiinnostivatkin kovasti.

Tuomas kertoi elämänsä neljä suurta löytöä, ja ne ovat ikäjärjestyksessä: Disney, musiikki, fantasiajääkiekko ja ristikot. Hänen innostuksestaan ristikoihin tässä yksi sitaatti: “Laadin 3 päivää aamusta iltaan ensimmäistä aukeaman kokoista ristikkoani, ja sain sen valmiiksi. Se odottaa siis vihjeitystä ja ulkoasua. Olipahan savotta, mutta antoisa sellainen. Halusin leikitellä mahdollisimman pitkillä sanoilla, parilla kommalla, ja saada tasapainoisen määrän yyääöö-osastoa sekaan.” Kyseinen tehtävä on nyt minulla koeratkottavana.

Tämän yhteistyön taianomaisuudesta kertoo se, että Nightwish ja Johanna Kurkela ovat olleet varmasti kaksi soitetuinta artistia toimistollamme, jossa soi melkein aina musiikki. Oliko tämä tähtiin kirjoitettu? Mitään velvoitteita en uudelle tekijäparille ole asettanut, mutta uskoisin heiltä saatavan ristikon aika pitkään jokaiseen Punaisen numeroon. Ne varmaan myös tulevat visaisemmiksi, sillä Tuomaksen kunnianhimo on kasvamaan päin ja se on korkealla jo tässä ensimmäisessä julkaistussa tehtävässä. Esikoinen on ilokseni heti alkuun saanut erittäin positiivista palautetta.

Asia julkistettiin myös männä viikolla Nightwishin Facebook-sivulla. Kun Tuomas on kertonut tästä etukäteen joillekin kavereilleen, ovat reaktiot olleen aivan laidasta laitaan, oudoksuvasta hymähdyksestä “siisteintä ikinä”-hehkutukseen.

Vuonna ’85

Passeli ja Krypto Pelikaani menivät perjantaina painoon. On hetki aikaa hengähtää ja miettiä menneitä ja tulevia. Tämä blogi ei varmaan tule olemaan kovin loogisesti etenevä, mutta yritän koota itseni ja mielessä olevat asiat edes jollakin tavalla.

Me vanhat emme helpolla hellitä. Vuonna ’85 on Eppu Normaalin jättihitti ja saman vuoden lopulla pantiin Sanaris Oy:n paperit vetämään. Vuonna ’17 kummatkin ovat edelleen aktiivisia monenlaisissa formaateissa, omilla aloillaan tietenkin. Vuonna ’85 syntyi myös kuopukseni. Ovatko hän ja firma tosiaan jo 31-vuotiaita? Matematiikka on armoton tässä suhteessa.

Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että yllätysten vuoden ’16 ja vuoden ’17 ensimmäisten viikkojen jälkeen olen uuden alussa. Kun en ole julkisuuden henkilö, kaikki vuoden ’16 yllätykset jäivät lähipiirin tietoon. Ruokavalion ja muiden elämäntapojen muutoksen ansiosta sain itsestäni katoamaan sen ukkomaisuuden, joka ei mitenkään sopinut sisäiseen minääni. Pudotin rutkasti painoa ja moni pieni vaiva ja huoli katosi. Olemuksen mukana olo ja mieli paranivat käsittämättömän paljon. Elokuussa sain yllättäen diagnoosin, jonka perusteella pääsin peruutuspaikalla leikkauspöydälle vielä ennen elokuun loppumista. Operaatio onnistui sataprosenttisesti. Syyskuun olin periaatteessa sairauslomalla ja lokakuukin meni pitkälti toipuessa, mutta kaikki huolestuneisuus oli tiessään. Kun siinä kuitenkin oli isoja urakoita kuten Piilosana SM 2016, ristikoiden valmistuminen tapahtui edelleen lähellä deadlinea ja jopa sen jälkeen ja se jatkui jouluun asti.

Sanoin Iltiksen haastattelussa loppuvuonna, että joko olen koko ajan töissä tai koko ajan vapaalla. Tarkoitan lähinnä sitä, että jos minulla ei ole mitään tekemistä, alan edistää jotain ristikkoa. Olen kyllä hiljakseen oppinut, mitä asioita kannattaa missä tilanteissa ja mihin vuorokauden aikaan tehdä. Laatiminen ei yleensä kerta kaikkiaan suju enää loppuillasta, silloin kannattaa panna ristikoita alulle tai kirjoittaa vihjeitä valmiisiin laatimuksiin, jos jotain pitää tehdä. Huomasin jo perjantai-iltana työpaineiden hälvennettyä ja tehtyäni vielä vihjeet ensi viikon Iltiksen lauantaipehmikseen, etten oikein osannut nauttia toimettomuudesta, jotain hyödyllistä teki mieli vielä vähän tehdä. Onneksi alkoi väsyttää ja menin aikaisin nukkumaan ja heräsin kuudelta taas ”vähän laatimaan”, unen jälkeen se taas sujui ja yleensäkin sujuu.

Parasta on kuitenkin ollut löytää lisäksi oikea päivärytmi eli kaipaamani 5–7 tunnin yöuni sijoittuu yleensä välille 23–7. Aamuun asti valvomiset ovat lopullisesti historiaa. Mitä vielä työhön ja vapaa-aikaan tulee, yhteislaadinnat kollegojen kanssa tuntuvat riemulomalta. Erityisen rentouttavalta se tuntuu, jos muut kiireet eivät sillä hetkellä paina päälle.

Nyt lopputalvella ja keväällä olisi tarkoitus saada muukin kuin päiväjärjestys kohdalleen. Sekä firman että yksityiselämän paperit ja esineet ja muu sellainen ovat pahasti epäjärjestyksessä. Työn lomassa niiden kimppuun kunnolla pääseminen ei ole helppoa. Samalla pitäisi jatkaa kunnonkohotusta ja painon saattamista lopulliseen tilaan. Kaikki tämä sekä työn ja lähisuvun tarpeet ovat mielenkiintoinen mikstuura, jonka kimppuun käyn innolla ja luottavaisena onnistumisesta. Tässä mainitsematta jääneet musiikki ja piilisprojekti ovat olleet muutaman viikon taka-alalla ja saattavat pulpahtaa taas pintaan.

Helmikuussa aiomme uusia Sanaris Oy:n sivuilta löytyvää tekijälistaamme isolla kädellä. Esittelemme sekä jo aloittaneita tekijöitä että vasta Punaisen Pelikaanin ilmestyessä paljastuvia. Saatte myös meikäläisestä päivitetyn foton, koska se avantouintikuva ei oikein anna enää hyvää kuvaa. Tosin ruokavalioni saa taas alkuvuodesta seurakseen lisää kuntoilua, joten päivitetään myöhemmin se vielä uudelleen.

Eput jo vähän ennen vuotta '85

Eput jo vähän ennen vuotta ’85

Jyrki Boy

Olen saanut tehdä yhteystyötä useimpien parhaiden suomalaislaatijoiden ja -ristikkopiirtäjien kanssa. Sitä ei voita mikään… vai voittaako? Ensimmäisestä julkaistusta ristikostani tulee kohta 46 vuotta, mutta musiikilliset yhteistyökuviot koulubändiä lukuunottamatta ovat tuoreempia. Ehkä ne tällä hetkellä antavat jopa enemmän kiksejä kuin ristikot.

Joskus 90-luvun alussa kuulin Jyrki Härkösen laulua ja se ääni säväytti. Pääsinkin tekemään hänen kanssaan muutaman laulun. Eiväthän ne minnekään listoille nousseet, mutta aika hyviä niistä tuli. Aika pitkään kuljimme välillä omia teitämme, Jyrkikin teki myös muita kuin musiikkihommia, mutta viime vuosina olemme taas tehneet paljon kaikenlaista yhdessä. Kolmantena tiimissämme on ollut Arto Pöllänen.

Alkuvuonna teimme ajankohtaisia huumorilauluja YouTubeen otsikolla Ajankohtainen Härkönen. Muunkinlaista huumorimusiikkia olisi tehtynä, mutta se on saanut vielä odottaa. Kun olen tehnyt, Jyrkin kanssa demoja omista lauluistani, hän on sieltä poiminut jotain omaan ohjelmistoonsa. Tulossa on lähiaikoina julki kappale nimeltään Kuulemiin, joka levytetään myös englanniksi nimellä Don’t hang up. Arto on kuvannut siihen videon.

Viime päivien urakkana meillä oli valmistella ohjelmaa Piilosana SM 2016 -tapahtumaan. Jyrkin kolmen vartin esitys sisälsi melkein kokonaan sanaleikittelyyn liittyvää lyriikkaa. Liitän jutun loppuun neljän ihka uuden laulun tekstit. Kahdesta ensimmäisestä on tarkoitus tulla eräänlaisia piilisten tunnuslauluja. Marjatta marjatta on tehty varta vasten Marjatta Leppäselle, joka sen Jyrkin säestämänä Onnelassa esittikin. Neljäntenä on Pertin hauska riimittely mökkeilyn ihanuudesta.

Jyrkin voi tilata melkein millaiselle keikalle tahansa melkein mihin vain, vaikka sähköttömään paikkaan, eikä hintakaan ole paha, etenkään Etelä-Suomessa. Hänet vois siis tilata myös pienehköön yksityistilaisuuteen. Hän on nyt mukana myös Mittatilauslauluissa, niidenkin live-esitys järjestyy edullisesti.

Tämä voi kuulostaa omalta tai Jyrkin puffilta, mutta teemme tätä kaikesta sydämestämme ja jakaisimme sitä mielellämme laajemminkin. Jyrkin tavoittaa numerosta 0400 490 708, kunnon kotisivut ovat tulossa.

Jyrkiltä löytyy paljon lauluja Youtubesta ja nyt myös muutama esitys tuolta piilosanatapahtumasta.

Laatijan laulu
(sanat Pertti Oskala ja Erkki Vuokila)

Ristisanan ratkaisuja tehden
vietin joskus aikaa iltaisin.
Sitten sattumalta Kuvalehden
piilosanan kerran huomasin.

“Tämähän on ihan mieltä vailla!”
tuumin, kun sen ensi kerran näin,
mutta sitten kävi sillä lailla,
että piilosanakoukkuun jäin.

Piilosana
haastavana,
kaaliamme
raastavana.
Piilosanoja koskaan hylkäis’ en,
kun saan uuden, kämmeniin taas sylkäisen.

Postiluukun alla perjantaisin
pedon lailla vaanin, jotta en
myöhästyis, vaan piilosanan saisin
heti eteen, kun nään Kuiviksen.

Tuntui, etten missään enää nauti
niin kuin piilosanan ääressä.
Sehän istui kiinni niinkuin tauti,
niin kuin terrieri sääressä.

Piilosana
haastavana,
kaaliamme
raastavana.
Piilosanoja lisää kaivataan
ja niille aikaa kyllä raivataan.

Onko piilos’ anoja
nahkanojatuolissaan?
“Lisää piilosanoja!”
huutaa hänkin huolissaan.

Mutta erehdyinkin, nyt sen huomaan
käytyäni niitä laatimaan.
Ratkonta ei laatimisen suomaan
mielihyvään yllä milloinkaan.

Anagrammi, sisäkkö tai kätkö
taikka sanaleikki nokkelin.
Niistä syntyy pohja, ymmärrätkö?
Piilistalo saa näin sokkelin.

Piilosana
haastavana,
kaaliamme
raastavana.
Piilosanoja lisää vaaditaan.
No kyllähän me niitä laaditaan.

Piilosana
haastavana,
kaaliasi
raastavana.
Piilosanoja lisää vaaditaan,
no kyllähän me niitä laaditaan.

Piilisfiilis
(sanat Erkki Vuokila)

Hei kairolainen, pidä se Niilis,
lyhyttukka, pidä rakas siilis,
laktoosi-intolerantti, pidä Hyla-viilis!

Hei skotti, sä voit pitää reelis,
bisnesguru, tuskin jätät diilis,
piilosanaentusiastina mulle riittää piilis!

Haluan sen vain ilmaista,
että mikään ei ole ilmaista.
Erola nappaa, siis Jan ottaa
aina silloin kun tarpeeksi janottaa.

Anagramminkin tekaisin,
siinä kirjaimet ovat sekaisin.
Mihinkä riittää jalava?
Siitä rakenna kaide ja lava!

Nyt on piilisfiilis!

Hei kairolainen, pidä se Niilis,
lyhyttukka, pidä rakas siilis,
laktoosi-intolerantti, pidä Hyla-viilis!

Hei skotti, sä voit pitää reelis,
bisnesguru, tuskin jätät diilis,
piilosanaentusiastina mulle riittää piilis!

Kaikille toivoa valaisin,
jos ei kirkas oo järjen valaisin.
Siksi viimeisen vihjeen mä salaisin,
ettei aukene kuin paikka salaisin.

Jälkikirjoitus pee ässä,
sillä kätkössä iili on tässä.
alkukirjaimista löydä urho siis
eli etsipä alus siitä, pliis!

On taas piilisfiilis!

Hei kairolainen, pidä se Niilis,
lyhyttukka, pidä rakas siilis,
laktoosi-intolerantti, pidä Hyla-viilis!

Hei skotti, sä voit pitää reelis,
bisnesguru, tuskin jätät diilis,
piilosanaentusiastina mulle riittää piilis!

Yhä useammin mulla iskee piilisfiilis!

Marjatta marjatta
(sanat Erkki Vuokila)

Hanna maistaa vattua,
täyteen mättää hattua,
sellaista voi sattua.
Minä olen Marjatta – marjatta!

Malla tarttuu mansikkaan,
työntää sisään hansikkaan,
mehevimmän ahmaisee,
loput talteen kahmaisee.
Mä oon yhä Marjatta – marjatta!

Jos Maritta on paritta,
niin Marittaa vois parittaa.
Jos Anitta on fanitta,
sä Anittaa saat fanittaa.

Jos Balaton on kalaton,
voit järvellä vain tärvellä.
Jos Sheraton on veraton,
ei biljardi käy vaikk’ois miljardi.

Laila tykkää lakasta,
jos ei vallan rakasta,
ei niitä silti pakasta.
Mä oon yhä Marjatta – marjatta!

Tahtoisinpa mustikkaan,
löytää paikan lustikkaan,
vaan on paha nyhjästä
varvikosta tyhjästä.
Olen yhä Marjatta – Varpu Marjatta!

Mökkireggae
(sanat Pertti Oskala)

On armoton cityn pelin henki,
elämä kiireistä.
Kesäksi tahtoo rahan renki
pois niistä piireistä.
Hän itselleen mökin tahtoo laittaa
tai vanhaa uusia,
salvoa aitoa hirsiaittaa,
laajentaa huusia.

Ei rasita puute ruoan tuoreen
mökillä eläjää.
Ahvenen taikka vaikka kuoreen
voi aina pyydystää.
Jos kala ei syökään, niin ei silloin
syö liiioin pyytäjä.
Vaan eipä nälkää näe illoin
miljoona hyttystä.

Mökillä sielu lepää, kerää voimaa ja rentoutuu.
Mökillä sielu lepää… ruumis rasittuu.

Ei esimies mökkiläistä ohjaa,
niskassa huohota.
Itse saa mättää huusin pohjaa,
piippua nuohota.
Kun rennolla mökkipuuhailulla
yöt, päivät täytetään,
on loman jälkeen hauska tulla
taas töihin lepäämään.

Mökillä sielu lepää, kerää voimaa ja rentoutuu.
Mökillä sielu lepää… ruumis rasittuu.

Mökillä sielu lepää, kerää voimaa ja rentoutuu.
Mökillä sielu lepää… ruumis rasittuu,
ruumis rasittuu, ruumis rasittuu, ruumis rasittuu.

Taiteilija rentoutuu kotioloissa.

Taiteilija rentoutuu kotioloissa.

Kahden hullun matka

Elokuun 27. päivänä ojennettiin Kati Heikkiselle tämän vuoden paras ristikkopalkinto. Punaisessa Pelikaanissa numero 2/2016 oli erikoispalkintona Miljoonasateen olohuonekeikka. Ristikossa oli sanoja, joita ei ollut helppo löytää muualta kuin Miljoonasateen uutuuden Sähköinen Rouva Maa pakkauksesta. Arvonta oli pitkä, mutta sitten löytyi Kati Heikkisen taiteilema oikea vastaus.

Soitin tuolloin Katille, joka luuli aluksi puhelun olevan siskonsa järjestämä pila. Lopulta hän muuttui onnelliseksi voittajaksi, siis todella onnelliseksi. Hän oli lähettänyt vastauksen aivan viime tipassa läheisten jopa hieman yllyttämänä. Kati osoittautui myös oikeasti ristikkofaniksi, mutta ratkaisua hän ei ollut koskaan ennen lähettänyt.

Elokuun 27. päivä koitti. Itse sonnustauduin aamulla matkaan Helsingin keskustasta ja nappasin Riihimäeltä kaverini Pölläsen Arton. Pelikaaniristikoiden t-paidat yllämme me kaksi hullua köröttelimme Huittisiin, johon saavuimme yhden maissa. Meitä odotti perillä Kati lähiomaisineen. Kati ei suinkaan ollut porukan suurin Miljoonasade-fani, mm. sisko Piia eli tämän talon omistaja oli vielä kovempi sateisti.

Miljoonasade saapui viimein kolmessa osassa. Tiuhaan kuuluneiden “iik ne on oikeasti meidän kotona”-kuiskutusten säestämän soittokamat roudattiin yläkertaan, jossa konsertti oli päätetty pitää.

Solisti Heikki Salo aloitti kiitoksilla ja kertoi tämän olevan heille aivan ainutlaatuinen juttu, ensimmäinen vastaava puoliakustinen keikka, rumpali Jarmo hakkasi laatikkoa rumpujen sijaan. Lavalta kuului hiljaista “jännittää enemmän kuin isommat keikat”-muminaa. Kati oli lähettänyt biisilistan, jota Heikki kommentoi mm. “Opeteltiin muutama biisi varta vasten, vaikkei oltu soitettu 30 vuoteen”.

Listalta otettiin ensin “Rokkibändi Wounded Knee”. Aika alussa kuullussa “Mayday Maydayssa” lapsikuulijoiden takia laulettiin “minä pissaan kiljukattilaan” kusemisen sijasta. Mukavan spiikkailun ja kuittailun siivittämänä käytiin läpi hieno valikoima Miljoonasateen helmiä, mm. “Nimettömyys” ja “Rakkauden ABC”, jonka bändi oli soittanut myös edellisenä iltana Tampereella. Katin äidin toivoman “Marraskuun” luultiin olevan viimeinen kappale, mutta tunnin konsertin täydensivät vielä “Voipallo” ja läpimurtohitti “Lapsuuden sankarille” vuodelta 1986, kosketinsoittaja Tomin hienolla alkuimprovisaatiolla. Vuonna 2014 yhtyeeseen liittynyt Tomi vastasi myös ihan uutta sävyä biiseihin antaneista taustalauluista.

Keikan ja roudauksen jälkeen oli vuorossa teetä, Miljoonasade-kahvia ja -kakkua, pitsaa, sipsejä ja karkkia. Pöydässä kuultiin historiaa, mielipiteitä, anekdootteja ynnä muuta. Rokkarin luu -oluet jäivät juomatta ja soittajien päät kakussa ehjiksi.

Kaikkea muutakin mukavaa sattui. Bändi muisteli keikkoja veden alla ja kuumailmapallossa, tämä oli nyt kolmas erikoisuus niiden ohella. Miljoonasateen miehet signeerasivat itse tehdyt keikkajulisteet ja myös yhden auton konepellin. Esiintymispaikan mukaan olisi kappale “506 ikkunaa” voitu muuttaa muotoon “5600 kalkkunaa”, sillä sellainen määrä siivekkäitä tilalla kuulemma oli. Koiravalikoimaan kuului mm. yli 70-kiloinen kaksivuotias pyreneittenmastiffi.

Oli mukava nähdä, että bändi oli vähintään yhtä tyytyväinen päivään kuin isännät ja me ristikkoihmiset. Iso kiitos kaikille elämykseen osallistuneille, niillekin, joita en tässä nimellä maininnut. Pas…seli matka ja tuli tentyä.

Heikki sen Heikkisen Katin tapasi

Heikki sen Heikkisen Katin tapasi

Tomi roudaa, kiippari tuodaan

Tomi roudaa, kiippari tuodaan

Kati, Piia ja Katja ottivat jo parhaat paikat

Kati, Piia ja Katja ottivat jo parhaat paikat

Miljoonasade vasemmalta Matti, Ari, Jarmo, Heikki ja Tomi

Miljoonasade vasemmalta Matti, Ari, Jarmo, Heikki ja Tomi

Selfiessä Miljoonasateen ympärillä kaksi hullua miestä Huittisissa

Selfiessä Miljoonasateen ympärillä kaksi hullua miestä Huittisissa

Voittajan on helppo lymyilläkin

Voittajan on helppo lymyilläkin

Poseeraamassa nyt Piia ja Katja ja hassut hatut

Poseeraamassa nyt Piia ja Katja ja hassut hatut

Jarmo ja Ari signeeraamassa julisteita Katin valvoessa

Jarmo ja Ari signeeraamassa julisteita Katin valvoessa

Tomi signeeraa konepeltiä

Tomi signeeraa konepeltiä

Heikillä leikkaa

Heikillä leikkaa

Pöydän ääressä saadaan jutut myös päätökseen

Pöydän ääressä saadaan jutut myös päätökseen

Suurten uutisten päivä

Perjantaina tulee 30 vuotta ensimmäisen uutisristikon julkaisusta. Niitä on siis tähän päivään mennessä julkaistu liki 1500. Olen aina auliisti antanut kunnian ideasta Ilta-Sanomien toimitukselle, josta tämä pallo heitettiin minulle. Yhdessä olemme luoneet ristikon, joka on varmasti ainutlaatuinen koko maailmassa. Ristikon ajatus oli myös virkistää muuten viikon hiljaisinta myyntipäivää, tiistaita. Aluksi tehtävä oli palkinnoton, muutama vuosi sitten kiinnostusta ja ostohaluja ryydittämään asetettiin tuhannen euron palkinto.

Ruokahalu kasvoi laatiessa, se on pakko myöntää. Ristikon julkaisupäivä on lyhyttä maanantaijaksoa lukuun ottamatta ollut tiistai. Aluksi aloitin laadinnan lauantai-iltana. Sitten se siirtyi kohti sunnuntai-iltaa ja pitkän aikaa laadin sen vasta maanantaina. Ennen oli enemmän varaakin. Toimitin joskus ristikon painoon maanantain puolella. Siihen saattoi saada jonkun viitteen maanantai-illan uutiseen, joka hädin tuskin ehti muuallekaan lehteen. Ennen sähköistä toimittamista oli kuitenkin yksi pulma: ristikko piti joko viedä itse toimitukseen tai lähettää taksilla.

Viime aikoina olen jakanut tehtävän suunnilleen puoleksi Toni Pitkälän kanssa. Toni piirtää itse, minulla on Heli Kärkkäinen työparina. Edelleen kyllä joskus herään maanantaiaamuna laatimaan tehtävän. Näin etenkin, jos sunnuntai ei ole ollut suurten uutisten päivä. Sitä oikein toivoo, että tapahtuisi aamuun mennessä jotain yllättävää ja kiinnostavaa, mielellään positiivista.

Uutisristikko on antanut tiettyä rytmiä elämääni jo 30 vuotta. Pari vuotta sitten, kun IS:n kesäristikoita oli tehty jo jonkin aikaa, tajusin, että niiden varjolla voi seitsemän heinä-elokuun uutisristikkoa korvata samankokoisilla kesäristikoilla. Vaikka uutisristikkoa olisi kunka hauska tehdä, pieni tauko on tehnyt hyvää.

Toukokuun viimeisenä päivänä pääsin välittämään suuren uutisen yhdelle persoonalle. Soitin valkeakoskelaiselle Kati Heikkiselle ja kerroin hänen voittaneen Miljoonasade-yhtyeen olohuonekeikan haluamassaan paikassa. Kilpailu pidettiin Punaisen Pelikaanin numerossa 2. Palkinnon voittaakseen piti tietää aika paljon yksityiskohtia yhtyeen uudesta levystä Sähköinen Rouva Maa. Monta ristikkovastausta pitikin vetää, ennen kuin kovan Miljoonasade-fanin Katin paperi sattui käteen. Aiemmissa oli hyvää yritystä, mutta kaikki jäivät kauas oikeasta.

Kati ei ensin tajunnut, sitten ei meinannut uskoa ja lopulta sanoi väreiden kulkevan läpi ruumiinsa. Voitto meni selvästi hyvään paikkaan. Tuohon huumaan pamautin heti ehdotukseni, että tulen paikalle, jos vain aikataulut sopivat. Tämä sopi Katille ja tiesin pääseväni bensakustannuksilla, sillä tilaisuudesta ei saa periä pääsymaksuja.

Miljoonasateen uuden levyn ympärillä on muutenkin koko ajan mukavaa kuhinaa. Siipien tiet on Radio Suomen soittolistalla ykkösenä ja Rokkarin luu -niminen olut löytyy nyt kaupoista.

Kaikkien ristikkokiireiden ohella olen viime kuukausina käyttänyt aika paljon aikaa musiikkiin monella tavalla. YouTuben Ajankohtainen Härkönen on vain pieni osa sitä. Ehkä pääsen kirjoittamaan jotain konkreettista jo lähiaikoina.

Kuvateksti: Heikki Salo nähdään Kati Heikkisen olohuoneessa tai muussa Katin haluamassa paikassa Miljoonasade-yhtyeen akustisella keikalla.

Heikki Salo nähdään Kati Heikkisen olohuoneessa tai muussa Katin haluamassa paikassa Miljoonasade-yhtyeen akustisella keikalla.

Iltaisin

Piilosanat eli piilikset ovat joulukuun 19. päivästä lähtien olleet päivittäin mielessäni. Olen pyöritellyt juonikkaita vihjeitä ja miettinyt kaikenlaisia piilosanajujuja, joita voisi jatkossa tarjota entistä suuremmalle joukolle. On minulla toki ollut apua, mm. piilisprojektissa mukana olevat Pertti, Jukka, Jussi ja Arto.

Piilisvihjeet voisivat olla tälle ajalle samanlaisia kuin vanhan kansan arvoituksen aiemmille sukupolville.

Asiasta ei toistakseksi ole nostettu suurempaa numeroa. Miksi olisikaan, eihän tässä ole vielä ollut paljon esiteltävää. Osa ideoista on enää julkaisua vailla, osa lymyää vielä mielen sopukoissa.

Joitakin kommentoijia on ärsyttänyt piilis-nimitys. Kyllä se taitaa olla tullut jäädäkseen, mutta toki tehtävää kutsutaan edelleen myös piilosanaksi. Rakkaalla lapsella voi olla monta nimeä. Haluamme myös nuorempaa polvea mukaan ja heille uusi nimi istuu suuhun mainiosti. Sitä on jo käytetty Pelikaaneissa ja Ilta-Sanomissa.

Tähän Heli Kärkkäisen suunnittelemaan piilislogoon liittyy riimivihje: Hiljaa, mato pieni! Valaisethan tieni.

Tähän Heli Kärkkäisen suunnittelemaan piilislogoon liittyy riimivihje:
Hiljaa, mato pieni!
Valaisethan tieni.

Joudun vielä olemaan ympäripyöreä, puheissanikin. Konkreettisinta antia toistaiseksi ovat olleet Helkan piilis -illat tammi- ja helmikuussa. Toiseen iltaan tuli parikymmentä ihmistä. Keskimäärin paikalla olijat olivat “liian hyviä”, koska perimmäinen tarkoitus on auttaa ihmisiä harrastuksen alkuun. Tämä ei kuitenkaan suistanut tilaisuutta ojaan, sillä kaikissa pöydissä riitti mielenkiintoista pohdittavaa.

Olemme Pertti Oskalan kanssa tarjoilleet illoissa vanhoja tehtäviä, omani ovat olleet 70-luvulta, Pertin noin kymmenen vuoden takaisia. Noissa vanhimmissa on historian lehtien havinaa, koska piilisten nykytyyli ei ollut vielä vakiintunut. Toiseen iltaan saimme kaksi yllätystehtävää. Juha Neitola toi ison Helsinki-aiheisen tehtävän (kaikki vaakasanat liittyivät pääkaupunkiin) ja laatija Riku Rosenvall Ulvilasta pienemmän mutta mukavan piiliksen. Itsekin pääsin näitä siis ratkomaan.

Yleisin ajatus ensimmäisten iltojen kävijöillä on ollut, että tännehän on pakko tulla aina kun mahdollista. Yksinäisen ratkonnan muuttuminen välillä kollektiiviseksi on mukavaa vaihtelua. Luultavasti seuraava Helkan piilis 29.3. alkaa klo 18 eli tuntia aiemmin kuin ensimmäiset. Näin olisi helpompi tulla paikalle suoraan töistä. Parhaiten tästä saa tietoa osoitteessa sanaristikot.net. Toivottavasti iltoja saadaan myöhemmin muuallekin Suomeen.

Piilisprojektin kunnollinen lähtölaukaus tapahtunee loppukeväästä. Sitä ennen pitää tyytyä enemmän tai vähemmän tavallisiin piilosanoihin, joita löytyy mm. Punaisesta ja Passelista Pelikaanista, Suomen Kuvalehdestä, Ilta-Sanomista sekä Iisakin Ristikoista.

Ehkä huomasitte jälleen musiikillisen otsikointini. Kyseessä on 51 vuotta vanha laulu, jonka levytti Lasse Mårtensonin kanssa nainen, joka saapui toiseen iltaamme, Marjatta Leppänen.

 

Pertti Oskala on tullut Suomen mestarin pöydän ääreen keskustelemaan. Juha Neitola toi myös oman Helsinki-aiheisen tehtävän mukanaan. Se ratkottiin suurella ilolla.

Pertti Oskala on tullut Suomen mestarin pöydän ääreen keskustelemaan. Juha Neitola toi myös oman Helsinki-aiheisen tehtävän mukanaan. Se ratkottiin suurella ilolla.

Laulaja Marjatta Leppänen ja piilislogon tekijä Heli Kärkkäinen istuivat samassa pöydässä ja vaihtoivat mielipiteitä tiiviiseen tahtiin. Marjatta on suuri piilosanafani, Heli satunnaisempi.

Laulaja Marjatta Leppänen ja piilislogon tekijä Heli Kärkkäinen istuivat samassa pöydässä ja vaihtoivat mielipiteitä tiiviiseen tahtiin. Marjatta on suuri piilosanafani, Heli satunnaisempi.

Ranskasta asti oli piilosanalaatija Antti Parkkinen rientänyt paikalle, hänen äitinsä sentään ihan Suomen kamaralta.

Ranskasta asti oli piilosanalaatija Antti Parkkinen rientänyt paikalle, hänen äitinsä sentään ihan Suomen kamaralta.

Goin’ to Louisiana (USA:n matkapäiväkirja, osa 6)

Edellisestä jenkkiblogistani on aikaa ja menenkin nyt loppuun saakka vähemmän yksityiskohtaisesti kuin aiemmissa osissa.

Tennesseestä siirryimme aamulla 20.5. Louisianaan. Se tunnetaan myös nimellä Pelican State, joten tunsin itseni lähes paikan kuvernööriksi. Kun joukkomme löysi hyvän poseerauspaikan, otimme ryhmäkuvan.

Pelikaanivaltiossa ollaan, kuvernööri toisena oikealta

Pelikaanivaltiossa ollaan, kuvernööri toisena oikealta.

Päivän kohokohta ja yksi koko matkan odotetuimmista jutuista oli edessä. Pääsisimme jokilaivalla ihailemaan luonnossa asustavia alligaattoreita. Sitä varten pysähdyimme matkalla sekatavarakaupassa, koska pitäisimme piknikin jokireissun jälkeen.

Pekka valitsee piknikkievästä.

Pekka valitsee piknikkievästä.

Välissä tutustuttiin kuitenkin Oak Alley Plantationiin. Plantaasilla oli sekä komeita asumuksia että orjien ankeita koppeja.

Erityisesti Timo seurueestamme ihastui esittelijäneitosiin.

Erityisesti Timo seurueestamme ihastui esittelijäneitosiin.

Alligaattoriristeilyllä nähtiinkin sitten kosolti petoja pyörimässä paattimme ympärillä. Kyllä se elämyksestä kävi.

Utelias peto.

Utelias peto.

Kannella turvassa olevilla on varaa pelleillä.

Kannella turvassa olevilla on varaa pelleillä.

Piknikin jälkeen olimme valmiita siirtymään kohti New Orleansia. Majoittumisen jälkeen lähdimme pienelle kierrokselle. Päädyimme oman pikkuseurueemme kanssa ottamaan parit terassilla, josta näkyi Mississippi.

Näkymä terassilta.

Näkymä terassilta.

Seuraavana aamuna lähdettiin koko päivän kestävälle kiertelylle. Ranskalaiskorttelien jälkeen päädyttiin siipirataslaivalle. Jokiristeily oli minulle pettymys, paljon nähtävää ei ollut ja kovasti mainostettu loistava Bloody Mary oli minun makuuni juomakelvoton.

Verinen Maria, joka lensi roskikseen, kun ei kelvannut kenellekään edes ilmaiseksi.

Verinen Maria, joka lensi roskikseen, kun ei kelvannut kenellekään edes ilmaiseksi.

Kun palasimme rantaan, oli vastassa sentään jotain hauskaa: mies joka pysytteli samassa asennossa pitkän aikaa. Hän järjesti myös hupaisia hetkiä satunnaisten katsojien kanssa.

Joku mummeli ottaa asentoa katutaiteilijan kanssa.

Joku mummeli ottaa asentoa katutaiteilijan kanssa.

Laivalta poistumisen jälkeen löytyi tällainenkin klubi.

Laivalta poistumisen jälkeen löytyi tällainenkin klubi.

Illalla lähdimme vielä syömään ja kuuntelemaan musaa Bourbon Streetille (lue: Pöpön Striit)

Takaisin hotellille Bourbon Streetiä pitkin.

Takaisin hotellille Bourbon Streetiä pitkin.

Seuraavana aamuna oli vapaapäivä! Oli lupa tehdä mitä huvitti. Lähdimme Pekan kanssa kahdestaan Audubon Zoohon, New Orleansin eläintarhaan. Siellä kuvattavaa riittikin koko päiväksi. Illalla menimme vielä Skyttien kanssa Lucinda Williamsin keikalle House of Bluesiin.

Pekkaan tappelevat kirahvit tekivät erityisen vaikutuksen.

Pekkaan tappelevat kirahvit tekivät erityisen vaikutuksen.

Haikarat lentelivät rehevillä vesialueilla.

Haikarat lentelivät rehevillä vesialueilla.

Tämä ruokintafoto on ollut ristikon pääkuvanakin.

Tämä ruokintafoto on ollut ristikon pääkuvanakin.

Kärmes on karmee.

Kärmes on karmee.

Hauska optinen harha, kuvassa on vain yksi eläin!

Hauska optinen harha, kuvassa on vain yksi eläin!

Pelikaanimies omiensa parissa.

Pelikaanimies omiensa parissa.

Seuraavana aamuna 21.5. oli tiedossa pitkä ajomatka. Illan kohteena oli Montgomery.

Meksikonlahdella otettiin myös kuvia, jotka päätyisivät lehtiin.

Meksikonlahdella otettiin myös kuvia, jotka päätyisivät lehtiin.

Suuresta outletistä, jonka yli lentokoneet laskeutuivat lähikentälle, sain hankittua kahdet alushousut.

Suuresta outletistä, jonka yli lentokoneet laskeutuivat lähikentälle, sain hankittua kahdet alushousut.

Montgomeryssä vietetyn yön jälkeen siirryttiin alakertaa Hank Williamsin museoon.

Tästä hyllystä lähti mukaani koko Hankin tuotanto nuotteina.

Tästä hyllystä lähti mukaani koko Hankin tuotanto nuotteina.

Päivän aikana päädyttäisiin takaisin Atlantaan. Tämä matka kulkee nykysiin nimellä Svengaava etelä, mutta sitä on myyty myös nimellä Tuulen viemää. Tänä päivänä jälkimmäisen kulta-aika viimein koitti.

Road to Tara -näyttelyssä näki myös suomen kieltä.

Road to Tara -näyttelyssä näki myös suomen kieltä.

Itse Tara oli myös kohteenamme. Sitä esitteli kaksi paksusti pukeutunutta opasta, jotka jaksoivat hymyillä lähtöömme asti. Toinen kysyi minulta, mitä paidassani lukenut Pelikaani-ristikot tarkoittaa.

Tämä rakennus on oletettavasti ollut esikuvana Tuulen viemää -kirjan keskeiselle talolle.

Tämä rakennus on oletettavasti ollut esikuvana Tuulen viemää -kirjan keskeiselle talolle.

Vimeisenä päivänämme oli vielä mahdollista tutustua Atlantaan. Kohteeksi valitsimme Aquariumin, jossa taas riitti eläimellistä nähtävää. Delfiinien esitys oli ok mutta ei erityisen ihmeellinen.

Pekka pääsi tosi lähelle haita.

Pekka pääsi tosi lähelle haita.

Rauskua oli pakko saada silittää.

Rauskua oli pakko saada silittää.

Tässä lehteenkin päätyneessä kuvassa äiti ja tytär ottavat selfien pingviinien kanssa.

Tässä lehteenkin päätyneessä kuvassa äiti ja tytär ottavat selfien pingviinien kanssa.

Illalla kokoonnuttiin vielä viimeiselle aterialle ja aulaan rupattelemaan. Aamulla olisi aikainen lähtö.

Kaikki tulivat aulaan viimeisille drinksuille.

Kaikki tulivat aulaan viimeisille drinksuille.

Lentokoneessa otin vielä selfien, johon yritin mahduttaa mahdollisimman paljon seurueemme jäseniä.

Lentokoneessa otin vielä selfien, johon yritin mahduttaa mahdollisimman paljon seurueemme jäseniä.

Tätä oikoen kirjoitettua loppuosaa matkastamme läpi käydessäni tuli mieleen monia muistoja ja kuvia, joita olisi ollut mukava jakaa kanssanne. Nyt kuitenkin monet uudet haasteet odottavat, joten oli korkea aika panna piste tälle tarinalle. Kiitokset kaikille mukana olleille!

Salaisuuksia

Poets of the Fall -yhtyeen Johanna Kurkelalle tekemän laulun myötä vuoden viimeinen blogikirjoitukseni otsikoituu kappaleen nimen avulla. Salaisuuksia on kaikilla enemmän tai vähemmän. Itsellänikin on sekä yksityisiä että ammatillisia.

Pelikaani-lehtien suhteen ei salaisuuksia ole. Hommia jatketaan myös vuonna 2016 hyväksi havaituilla perusrungoilla.

Se ei ole mikään suuri salaisuus, miten ristikot syntyvät. Monelle tekotapahtuma on tuntematon, mutta laatijat ovat kyllä valmiit jakamaan oppia sellaisilla, jotka sitä haluavat. Näyteristikoita lähettäville pyritään antamaan niitä vinkkejä, joita he näyttävät tarvitsevan. Aikamoista salatiedettä laadinta toisaalta on, joten sanalliset neuvot eivät välttämättä johda pitkälle.

Monenlaiset uudet ideat ristikoiden ja sanankäytön alalla ovat salaisuuksia ja ovat vaikeasti jaettavissa niin, että idean keksijät saavat arvoisensa korvauksen. Mitä persoonallisempia ideat ovat, sitä helpommin ne riistäytyvät käsistä. Tuttuja formaatteja matkivia ideoita on helppo kehitellä. “Haluatko ristikonlaatijaksi?” Kun tämä idea esitettiin ristikonratkonnan SM-kisojen jälkilöylyissä (tai löylyjen jälkeen pukuhuoneessa), Atso Almila ilmoittautui heti oppilaaksi. Tuotantofirmat, voitte ottaa yhteyttä! Samalla voidaan kurkistaa salaisuuksien arkkuun. Monet formaateista ovat käännettävissä muillekin kielille eli ovat kauppatavaraa maailman ohjelmamessuilla.

Suuri salaisuus ei ole, että olen musiikkifani. Mittatilauslaulut on yksi projekti ihan ammattilähtöisesti, mutta sen ja muiden julkisten juttujen takana on salaisuuksia, jotka eivät ole vielä paljastuneet. Kaikilla aloilla, myös musiikissa,
tehdään paljon työtä, joka ei koskaan edes pääse julkisuuteen. Itsekään en tiedä, tulevatko useimmat musiikilliset salaisuuteni koskaan julki.

Yksi aivan erityinen salaisuus sai alkunsa viime lauantai-iltana. Olin ehdottanut kahdelle suht vieraalle miehelle tapaamista minun ja erään laatijakollegani kanssa. Nelituntiseksi venähtänyt keskustelu rauhallista jazzia taustalla soittavassa pubiympäristössä paisui hetki hetkeltä suuremmaksi suunnitelmaksi. Jokainen uusi lisäitu nosti uudet hymyt kasvoillemme. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana olimme tajunneet, että ajatuksesta tulee jotain, mutta erotessamme olimme kaikki todella innoissamme. Ei tuntunut siltä, että olimme vasta tavanneet ensimmäistä kertaa. Jo seuraavana päivänä alkoi jatkoideointi sähköpostitse. Julkistaminen tapahtuu tammikuussa, joten pitkäksi aikaa ei tämä salaperäisyys jää vaivaamaan.

Ainoa harmillinen seikka tuossa tapaamisessa oli, että selfie jäi ottamatta. Olisin voinut julkaista sen tässä lopuksi. Tai sitten en. Sehän olisi salaisuuden osittaista paljastamista liian aikaisin.

Ei oo helppoo

Jokaisella ratkojalla ja ristikkoalan toimijalla on varmaan oma käsityksensä ristikoiden kehityksestä vuosikymmenten aikana.

Ensimmäinen suomalainen kuvaristikko, joka julkaistiin 60 vuotta sitten, oli nykymittapuun mukaan todella alkeellinen. Siinä rikottiin lähes kaikkia nykysääntöjä. Sen laatija Osmo Kaila teki kyllä seuraavan reilun 20 vuoden aikana paljon huippuristikoitakin, kunhan ensin oppi tekniikan.

Kailan jäljessä tuli monia uusia laatijoita, osa taitavia, osa korkeintaan keskinkertaisia. Viimeksi mainitut joutuivat tukeutumaan fakkisanoihin, joita he löysivät kartastoista ja tietosanakirjoista. Fakkisana on siis sellainen termi, joka esiintyy ristikoissa useammin kuin sen tunnettuus antaisi olettaa. Fakkisanassa on tavallisesti sellainen kirjainjakauma, joka livahtaa laatimukseen tavallista herkemmin.

Ratkojat eivät 60-70-luvuilla vielä kauheasti valittaneet fakkisanoista, mutta yhä useammat laatijat alkoivat niitä välttää. Osa ristikkolehtikustantajista kävi kamppailuun niitä vastaan. Kun pääsin 70-luvun alussa Iisakin julkaisuihin, aloin saada tiukkaa kritiikkiä laatimuksissani olevista vaikeista sanoista sekä fakkisanoista. Kaikki Paavo Iisakki Lukkaroisen piiriin päätyneet laatijat saivat suurta apua matkalla hyviksi tekijöiksi.

Julkaisijoiden tiukat kriteerit eivät yksin riitä. Laatijalla pitää olla sekä motivaatiota että taitoa (tai ainakin kehityskelpoisuutta), jotta ristikoiden laatu säilyisi tai nousisi. Iisakin ja myöhemmin perustetun Sanaristikkoseura Sanasepot ry:n parissa kehitys lähti laukkaamaan. Helpot ristikot muuttuivat selkeästi helpommiksi ja visaisiin saatiin uutta potkua.

Mielestäni tällä hetkellä ristikoiden laatutaso Suomessa on varsin korkea. Useimmissa helpoksi mainostetuissa lehdissä on tosiaan helppoja ristikoita, joissa ei ole liikaa fakkisanoja tai muuten hankalia sanoja, joiden takia helppous olisi väärä arvio. Helppoihin ristikoihin eivät kaikki hyvätkään laatijat saa puhallettua mitään uutta tai omaperäistä, sillä helppoja ristikoita julkaistaan tällä hetkellä Suomessa käsittämättömän suuret määrät.

Sen sijaan monien lehtien kansissa mainitut visaisuuslupaukset ja ristikoiden lajittelu esim. kolmeen tai viiteen kategoriaan on monissa ristikkolehdissä täysin hatusta vedetyn oloista. Tässä puolessa olisi laatijoilla ja julkaisijoilla laajemminkin petraamista.

Nykyisin kuulee aika paljon negatiivista palautetta nk. kikkailusta. Kikkailu tarkoittaa rakennevihjeitä, joissa vihje ei usein kohdistu lainkaan ratkaisusanan merkitykseen, vaan haettava sana rakentuu toista kautta. Tässä muutamia esimerkkejä, joista ainakin paria ensimmäistä voi löytää jopa helpoista ristikoista, vaikka rakennevihjeet kuuluvatkin lähinnä visaisiin tehtäviin.

• ihta > asta (v-kirjain puuttuu kummankin alusta)

• uus > atik (sanat luetaan takaapäin)

• irmasta mies (irma-sanan kirjaimet sekoittamalla rami)

• pulla jukka > otila (pu:lla otila on puotila)

• valtiovarainministeri utubo > suksiboksi (stubbin nimessä muuttuu s u:ksi + b o:ksi)

• toiset 30 sekuntia > utti (minuutti-sanan toinen puolisko)

• vaski > torke (konsonanteista kaksi vaihtaa paikkaa, korte on kasvi, tämän vihjeen Team Katalin jätti panematta SM-ristikkoon liiankin ovelana)


Miten minusta tuli utubo?

Miten minusta tuli utubo?


Pulla Jukka?

Pulla Jukka?


Vanha mutta uus?

Vanha mutta uus?



Pelikaaneissa rakennevihjeitä löytää lähes pelkästään Punaisen kolmitähtisistä ristikoista. On siis väärin leimata lehti tai sen ristikot yleensä tai tietyt laatijat nykyisin kikkailijoiksi. Hyvä laatija muuntaa jokaisen ristikkonsa juuri tilanteeseen sopivaksi, mutta ei yhdellä ristikolla voi koskaan miellyttää kaikkia ratkojia.

Punaisen Pelikaanin visaisimmat kolmitähtiset on tarkoitettu niin vaikeiksi, ettei niitä juurikaan pysty vihjeittämään ilman rakennevihjeitä. Siis visaisia voi tehdä, mutta ei niin visaisia, vastaaviahan ei muista ristikkolehdistä löydy. Jos vihjeet olisivat kauttaaltaan tietopohjaisia, tulisi toiselta suunnalta kritiikkiä googlaustarpeen määrästä (sitä tulee herkästi nykyisinkin).

Parhaat visaisten ristikoiden vihjeet sopisivat vaikka helppoon ristikkoon! Ne ovat idealtaan yksinkertaisia, mutta saattavat harhauttaa ajattelemaan eri ratkaisua, esim. TEA ei olekaan ISTA vaan ISOT tai NIMI.

Kaikki muuttuu 4

Kylläpä edellisestä blogikirjoituksesta on aikaa. Kevät on ollut kiireen mutta onneksi myös aikaansaamisen aikaa. Olen ottanut nämä vanhat muistiinpanot useinkin esille, mutta kirjoittaminen on aina jotenkin estynyt.

Olemme vuoden 1979 alussa. Opiskeluni on päässyt hyvään alkuun ja tänä aikana suoritin paljon tenttejä. Vuodesta tulee aiempia selvästi tuotteliaampi, sillä lehdissä julkaistaan 204 ristikkoani. Hifi-lehdestä tuli minulle merkittävä, sillä ristikon ohella aloin kirjoittaa sinne levyarvosteluja. Ristikko loppui suht pian, musiikkijutut laajenivat myös konserttiarvioihin ja haastatteluihin.

Toukokuussa pääsen opiskelualalleni sopivasti laatimaan ristikoita Metsälehteen. Olen laatinut nyt 36 vuoden aikana sinne lähes kaikki lehden ristikot. Vuoden varrella näkyy nimiä, jotka eivät myöhemminkään juuri toistu: Kirkko ja kaupunki, Roin lehti, Rondo, Nuorten sarka… Auto & Liikenne, Autoliiton lehti, myöhemmin Moottori, on vuodesta 1979 alkaen pitkäaikainen yhteistyökumppani. Veronmaksaja, nykyinen Taloustaito, aloittaa syyskuussa, Nykypäivä lokakuussa.

Vuonna 1980 määräksi tulee 350. Tuhat ristikkoa täyttyy urallani lokakuun alussa. Tuolloin on myös eräs tärkeä laskettu aika ja pian ilmestyy maailmaan esikoisemme Sakari.

Eki ja Sakke piknikillä Mustikkamaalla kesällä 1981

Eki ja Sakke piknikillä Mustikkamaalla kesällä 1981

Vuosi 1981 ylittää taas edelliset, määräksi tulee 393, noususuunta jatkuu vuonna 1982 summalla 440, seuraavana 487, 2000 poksahti maaliskuussa 1983. Vuonna 1984 määrä on 497. Viimeinen freelancervuosi jää muistiinpanoissa vähän kesken, mutta suunta on selvästi yli 500:n. Kuvaristikoita, kryptoja ja piilosanoja sekä joitakin muita ristikkotyyppejä on minulta tuohon mennessä julkaistu n. 3300.

Tässä vaiheessa opiskeluni on loppusuoralla, mutta pitkään on kytenyt ajatus ristikkofirman perustamisesta. Hyvillä ristikoilla tuntuu olevan kysyntää. Idea on yhdistää laatijoiden ja piirtäjien töitä.

Yrityksen nimeksi on tulossa Sanaristikkopalvelu, mutta jotenkin emme ole tyytyväisiä siihen. Ollessani käymässä lapsuudenkodissani isäni, joka on tulossa yhtiön osakkaaksi, lausuu: “Miten olisi Sanas tai Sanaris?” Minulla leimahtaa päässä heti: SANARIS! Siinä yhdistyy mukavasti kaksi asiaa, vakooja Canaris ja Stanislaw Lemin scifi-teos Solaris.

Samalla kun yrityksen perustamispapereita viedään viranomaisille, syntyy toinen lapsemme Katja. Minä käyn Suomen Sarjakuvaseuran arkistossa katsomassa piirtäjiä. Laatijat löytyvät lähipiiristä, mutta piirtäjiä pitää etsiä. Reima Mäkisen ja P. A. Mannisen näytteet löytyvät arkistosta. Herrat lähtevät mukaan ja ovat mukana edelleen, yli 29 vuoden jälkeen. Me Naisiin löytyy Anna-Mari Mäkelä, joka vaihtuu parin vuoden päästä Mannisen suosituksesta Terhi Liinalaaksoon. Myös Terhi on edelleen avustajajoukossa.

Menemättä firman hommissa tässä vaiheessa sen pitemmälle kannattaa mainita päivämäärä 3.6.1986, josta tulee pian 29 vuotta. Tuolloin ilmestyy ensimmäinen uutisristikko. Konsepti on ja nimi on tullut Ilta-Sanomilta kuukautta aikaisemmin. “Sisältää jopa edellisen viikon uutisia”. “Tuo pitää pistää paremmaksi!” ajattelen ja ristikossa on ollut usein jopa edellisen päivän uutisia, jotka siis julkaistaan samassa lehdessä ristikon kanssa.

Minulta kysytään usein, kuinka monta ristikkoa olen laatinut. Noiden ensimmäisten 3300:n jälkeen laskeminen on ollut mahdotonta. Sanaris Oy on pitkään tuottanut “kymmenisen ristikkoa päivässä 7 päivää viikossa” eli vajaat 4000 ristikkoa vuodessa. Itse laadin niistä osan, piirrän yhä harvemman ja kaikki menevät valvovan silmäni ohi. Miten voisin laskea, moniko niistä listataan minulle?

Muuttumisleikki on toistaiseksi ohi, osaa 5 ei ole tulossa, toivottavasti kuitenkin piakkoin joku muu kirjoitus.

Kaikki muuttuu 3

Kuten olen kertonut, yrityksemme on muuttanut kotitoimistosta oikeaan toimistorakennukseen ja työntekoon on tullut uutta rytmiä ja ryhtiä. Yövalvomiset tuntuvat meikäläisen osalta jääneen taakse ja aamuherätys on yleensä tasan seitsemältä. Aamutoimiin kuuluu uutisten tsekkaus lehdestä (Fingerporin lisäksi) ja tv:stä, keskeneräisten laatimusten viimeistelyä tai kokonaan uuden aloittamista ja tietenkin aamupalan nauttimista. Sitten on vuorossa lähtö toimistolle joko suoraan tai salin kautta.

Arkistomme on vuosikausia, jopa -kymmeniä, ollut hataralla pohjalla. Kaikkia tekijäkappaleita emme edes saa, mutta kaikki käsiin tuleva pyritään siirtämään talteen ja “sitten joskus” järjestämään niin, että sieltä tarvittaessa löytääkin etsimänsä.

Mappeja selatessa olen törmännyt asioihin, joiden en tiennyt olevan olemassakaan tai enää tallessa. Muutossa on kyllä pyritty karsimaan säästettäviä asioita kovalla kädellä. Ristikkoakatemia on kyllä aloittanut mittavan arkistointiurakan, jossa on ensin menossa Veikko Nurmen jäämistön perkaus. Tämä on hieno asia, mutta senkin mahdollisuus tallentaa laajoja kokonaisuuksia on rajallinen.

Eräästä mapista löysin hyvin mielenkiintoisen ja informatiivisen paperinipun. Olin kirjannut kaikki julkaistut ristikkoni vuosilta 1971–85 eli freelancer-ajoiltani. Itse ristikotkin ovat jossakin pääosin tallella, mutta tästä listasta löytyy monia faktoja, joista minulla ei ollut pitkään aikaan ollut tarkkaa varmuutta. Ensimmäinen ristikkoni julkaistiin Tuotanto-Uutisissa 20.2.1971 eli kohta 44 vuotta sitten. Vuoden 1971 aikana julkaistiin yhteensä 10 ristikkoani. Syksyllä onnistuin saamaan useita uusia asiakkaita, Hopeapeilin, Postipankin asiakaslehti Oman Markan ja tv-lehti Antennin. Kymmenennen ristikon julkaisupaikaksi on merkitty ML, jota lyhennettä en nyt pysty koko nimeksi muuttamaan. Nämä muut jäivät lyhytaikaisiksi, mutta Oman Markan kanssa yhteistyö jatkui pitkään (siitä esimerkkinä tämä kirjoittamani juttu vuodelta 1983).

Vuonna 1972 julkaistiin 44 ristikkoani. Olin jo vuoden 1971 puolella kirjoittanut Iisakin Ristikoiden kakkossivulle ratkaisuja lähettäessäni viestin: “Ostatteko hyvin laadittuja ristikoita?” Iisakista otettiin yhteyttä ja ensimmäinen ristikko siellä julkaistiin numerossa 2/72 sekä Turilaassa huhtikuun lopulla. Maaliskuusta alkaen Kustannus Oy Ristikoiden Pitkä Ristikko julkaisi laatimuksiani. Yli 30 vuoden yhteistyö nuortenlehti Suosikin kanssa alkoi 4.3. Muistan vielä elävästi, kun hain ensimmäistä palkkiota postista. Postineiti latoi eteeni 150 markkaa. Se oli käsittämättömän iso summa ja olisin tehnyt ristikon vaikka pelkästä tekemisen ilosta!

Vuonna 1973 sain jo 71 ristikkoa lehtiin. Ristikkolehdet olivat pääasiallinen kohde ja uutena mukaan tuli Mini Ristikko, Pitkän pikkuveli. Listalla olevaa Itu-lehteä en edes muista.

Vuoden 1974 määräksi muotoutui 96. Mukaan tulivat Iisakin kolmas lehti Krypto sekä oman koulun julkaisu Ogeli. Vuonna 1975 määrä ei enää lisääntynyt vaan pysähtyi 90:n kohdalle. Uusia lehtiä ei listalla näy. Ehkä abivuosi oli syy siihen, etten kovasti edes yrittänyt lisätä tuotantoa.

Vuosi 1976 oli monella tavalla merkittävä, sillä ylioppilaskirjoitusvuonna astui kuvaan Suomen Kuvalehti, piilosanat 22.10. ja kuvaristikot 12.11. alkaen. Jätin vuoden alussa Iisakin pyynnöstä muut ristikkolehdet. Yhteensä ristikoitani julkaistiin vain 52. Vuonna 1977 eli armeija-aikani aloitusvuonna ristikoitani julkaistiin 62.

Siellähän se Eki patterin vieressä pakkaa reppua Kotkan Kirkonmaalla alokkaana.

Siellähän se Eki patterin vieressä pakkaa reppua Kotkan Kirkonmaalla alokkaana.

Otetaan vielä tähän katsaukseen mukaan 1978, jolloin pääsin armeijasta, menin naimisiin ja aloitin opiskelut Helsingin yliopistolla. Ristikoitani oli lehdissä 116 ja mukaan tulivat Teto (oli tullut jo vuoden 1977 puolella), Piilosana (Iisakin pajasta) sekä edelleen asiakaspiirissä olevat Sydän, Pellervo ja Sähköviesti. Hain määrätietoisesti uusia hommia elättääkseni perheeni opiskeluaikana.

Jatkan tämän paperinipun käsittelyä vielä seuraavassa blogissani.

Kaikki muuttuu 2

Aion nyt hieman muistella tiettyjä asioita 60-luvun lopulta tähän päivään. Elämme täysin toisessa maailmassa kuin missä aloittelin haparoivin laatijan askelin vuonna 1971.

Ristikkosanat. Kun aloin harrastaa ristikoita 60-luvulla, oli minulle itsestäänselvyys, että laatija on ristikon tehnyt ja minun tehtäväni on yrittää selvittää vastaus. Vähän yli kymmenvuotisena en kovin pitkälle ratkonnassa yksin päässyt, mutta isän touhua seuraten alkoi ristikoiden maailma avautua. Suomen Kuvalehti oli aluksi pääasiallinen ratkontakohde. Opin nämä legendaariset vihjeet kuten että JOUHKI on KATA, ESA on ARRA, ATTOCK on ATAK, PULVEREITA on ATAT jne. jne. Itsekin niitä ensimmäisiin yritelmiini saatoin sijoittaa. Vasta myöhemmin aloin miettiä tarkemmin, mitä sanoja ristikoihin kannattaa panna, samoin alkoivat ajatella muutkin ja ristikot alkoivat kehittyä. Iisakin Ristikoihin ristikkoa tarjotessani sain ensimmäiset palautteet sanoista. Mm. Glomman sivujoen Atnan piilokirjain n oli Iisakin mielestä huono. Sanaristikkoseura Sanasepot perustettiin vuonna 1981 ja laatijoiden tapaaminen ja vuorovaikutus lisääntyi. Myös palaute ratkojilta lisääntyi ja kaikki tämä on vaikuttanut siihen, että ristikot ovat nyt sisällöltään aivan muuta kuin 60-luvulla, toki laatijakohtaisesti ja laatijallakin hieman vaihdellen.

Ristikkolehdet. Ratkoin aluksi vain niitä ristikoita, joita kotiin tulevissa lehdissä oli. Joskus 60- –70-lukujen vaihteessa serkkuni Ritva kävi Keminmaalta etelässä leikkauksessa ja jätti minulle lähes ratkomattoman Puumerkki-Eskon Ruudukot -lehden. Minulle avautui aivan uusi maailma ja aloin ostella ristikkolehtiä. Tuolloin ristikkolehtiä oli vain muutama. Pääsin Iisakin Julkaisuihin ensimmäisenä suvun ulkopuolisena laatijana. Aluksi tein myös Kolmen Kysymysmerkin Ristikoihin, joka oli toinen suuri kustantaja. Kohta tulivat Iisakkiin perässäni mm. Pekka Joutsi, Veikko Sandberg, Markku Nylund sekä Aulikset Autio ja Lehto. Iisakkeja vetivät veljekset Paavo ja Matti Lukkaroinen. Matin ja vaimonsa Sylvin nimillä perustettiin omat lehdet. Veljesten tiet erosivat. Iisakit myytiin Kolmiokirjalle ja Matit kohta perässä. Tästä alkoi ristikkolehtien määrä lisääntyä. Matti lähti Jalmareihin ja Kolmiokirjaan tuli uusia laatijoita. Muuramessa aloitti Ruutukolmio. Kolme Kysymysmerkkiä meni Semicille, sitten Helsinki Mediaan, josta nimenmuutosten kautta nykyiseen muotoon IS Ristikot. Turussa syntyi Grawiko, jolla on nykyisin liki 20 lehteä. Pienemmistä mainittakoon Pelikaanit, Teemaristikot ja Kirput. Muutamat aikakauslehdet perustivat omia ristikkolehtiä nimellään. Kolmiokirjasta erkani Onni Ristikot, jonka tulo viimeistään räjäytti ristikkolehtien määrän valtavaksi. Lähes kaikki lehdet sisältävät helppoja ristikoita, mikä on monessa suhteessa valitettavaa, mutta asiakkaathan sen ratkaisevat.

Erikoistehtävät. Kuvaristikko on suomalaisten lempilapsi ja on ollut sitä vuodesta 1955 asti.. Krypto tuli mukaan 60-luvun lopulla ja piilosana vuonna 1975. Monenlaista erikoistehtävää on lehtiin ilmestynyt vuosien varrella. Iso hyppäys tapahtui 80-luvun loppupuoliskolla, kun Veikko Nurmi julkaisi vuonna 1987 Otavan kustantamana teoksensa Sanaristikoiden maailma, joka esitteli 65 erilaista tehtävää, lähes yhtä monta tehtävätyyppiä. Sain kunnian laatia niistä 60 Veikon laatiessa itse loput viisi. Uusia ideoita tarttui mukaan myös USA:n matkalta 1988 ja niistä osa on yleistynyt muidenkin tekeminä. Jatkuvasti putkahtaa esiin uudenlaisia kehitelmiä ja nykyisin niistä saa hyvän kuvat Passelin Pelikaanin 16-sivuisesta liitteestä. Itselleni sanaketjut (muilta nimiltään kääntis, sisään ja ylös, käärme) ovat ehkä mieluisinta vaihtelua, piilosanojen ohella.

Tiedonhaku. Kun aloittelin 60-luvulla, lapsuudenkodissani oli WSOY:n Facta-tietosanakirja. Sieltä piti tieto hakea, vaihtoehtona kirjastosta löytyvä Otavan vastaava. Tärkein oli toki Nykysuomen sanakirja, josta suomenkielisten sanojen oikeinkirjoitus ym. selvisivät. Suureksi avuksi tuli vuonna 1974 Factan hakemisto-osa, koska sitten kirjan sisältämistä sanoista huomattavasti isompi osa oli löydettävissä. Isäni kirjoitti artikkeleita WSOY:n Spectrumiin, joten se tuli ilokseni käyttöömme 70-luvun lopulla. Kolmen Kysymysmerkin visaisimmat eli Inkeri Nilssonin ristikot olivat alkuun mahdottomia, mutta kun Nilsson julkaisi oman sanaston, niistä tulikin helppoja. Itsekin tein ensimmäisen virallisen aputeokseni Otavan kustantamana vuonna 1984. Perässä tuli Veijo Wirén. Meidän teoksemme auttoivat ostajiaan ristikkosanojen kanssa. Laatijan ja ratkojankin kannalta merkittävin muutos oli internetin tulo, joka mullisti kaikenlaisen tiedonhaun. Netin sisällön paisuessa päivä päivältä myös ristikoiden mahdollisuudet kasvavat. Silti useimmat laatijat eivät halua tehdä ”googlausristikoita” eli he toivoisivat, että heidän laatimuksensa olisivat ratkottavissa omalla pääomalla ja ehkä jostain tietoja tarkastamalla enemmän kuin penkomalla. Googlausmahdollisuus on tehnyt mielestäni ristikkosanastot lähes turhiksi, kun niihin ei mitenkään mahdu kaikki olennainen tieto tai ainakaan minä en jaksa sellaisia luetteloita tehdä.

Yhteydenpito. Aloitellessani uraa oli vain lankapuhelin ja posti sekä henkilökohtaiset tapaamiset. Kaukopuhelut olivat kalliita, joten niitä soiteltiin säästeliäästi. Kaupungissa asioidessa piti mennä puhelinkioskiin, jos oli asiaa jollekulle. Sähköpostin tuloa ja kännyköiden yleistymistä sai odottaa melkoisen kauan. Nehän sitten netin ohella mullistivat yhteydenpidon. Netin käyttö on vasta viime vuosina ollut aukotonta. Aluksi kotiyhteyksien hankkiminen oli kallista, joten yhteydet olivat lähinnä yritysten välisiä. Nykyisin pääosa yhteydenpidosta tapahtuu sähköpostitse.

Lähettely. Aluksi lehtiin lähtivät ristikoiden alkuperäisversiot, pääosin postitse, Helsingissä osan toimitin suoraan toimituksiin viemällä ne henkilökohtaisesti. Nämä kontaktit olivat mukavia. Jossain vaiheessa lähetin tai vein pienennetyt kopiot alkuperäisistä. Vuonna 1989, kun Sanaris Oy aloitti Suomen Kuvalehden palstanpidon, sieltä pyydettiin tekstit lerpulla. Tuolloin piti äkkiä opetella kirjoittamaan tietokoneella ja tallentamaan tekstit. Hyvinhän siinä kävi, kehitys alkoi ja jatkuu yhä. Ristikoita alettiin hiljakseen skannata ja toimittaa myös sähköpostilla. Sitten 90- luvulla niitä alettiin myös toteuttaa koneella. Ensin nekin liikkuivat lerpuilla tai korpuilla, mutta lopulta tällä vuosikymmenellä kaikki on alkanut liikkua sähköisesti. Olemme alkaneet myös taittaa kokonaisia sivuja lehdille ja vähintäänkin valokuvat pannaan yleensä paikalleen. Isoja tiedostoja voidaan myös panna nettiin asiakkaiden imuroitavaksi.

Ristikon ulkoasu. Alkuaikoina kaikki ristikot tehtiin alusta loppuun käsin. Jokaisen ristikon ruudukko vedettiin tussin ja viivoittimen avulla. Hangattavat irtokirjaimet ja kuvien kopiot tulivat aika pian käyttöön, mutta moni teki kaiken käsin. Kopioinnin kehittyminen vaikutti siihen, että ristikkopohjia alettiin kopioida tai painaa kirjapainossa. Se helpotti työtä, mutta ylimääräisiä viivoja piti silti poistella eikä se aina ollut helppoa. Myös hyvän kynän löytäminen oli hankalaa, valinnanvaraa oli, mutta joka suhteessa mieleisen valinta ei meinannut onnistua. Pitkään kaikki ristikot olivat mustavalkoisia. Joissakin lehdissä alettiin värittää pieniä osia ristikoista. Aidosti värilliset ristikot tulivat harvinaisina kuvaan. Tietokonetoteutus nosti päätään ja moni piirtäjä siirtyi siihen, osa ulkoasua selvästi parantaen, osa jopa huonontaen. Sanaris Oy:lle kehitettiin softa, jolla pystyi tekemään värillisiä valokuvaristikoita, mutta ne lopulta hävisivät oikeiden taiteilijoiden tekemille sekä ulkoasullisesti että tekoajaltaan.

Laitteisto. Tietokoneet olivat 80-luvulla kalliita eikä niihin nykykoneisiin verrattuna mahtunut paljonkaan sisältöä. Koneet ovat koko ajan muuttuneet halvemmiksi ja tehokkaammiksi ja niiden käyttö on lisääntynyt ristikoiden yhteydessä. Niitä vaihdetaan muutaman vuoden välein ja tekijöillä on usein sekä pöytäkone että kannettava, ehkä useampiakin. Tämä kehitys lienee ollut samantapainen kaikilla aloilla, joten en keskity siihen tämän enempää. Kameroilla otin ensin mustavalkokuvia, sitten lähinnä dioja ja vuonna 2001 siirryin digikuvaukseen. Ensimmäisellä kuvausmatkalla Sardiniassa oli muistikortilla käytettävissä 128 megatavua, joten kuvausta piti säännöstellä. Muistikortit olivat kalliita. Vuonna 2004 ostin Gibraltarilta ensimmäisen gigatavun kortin, joka maksoi yli 100 euroa. Korttien hinnat ovat sen jälkeen halventuneet niin, että niiden hankkiminen ei ole enää kynnyskysymys.

Oman historian käännekohdat. Vuonna 1971 olin harjoitellut laatimista pari vuotta ja sain ensimmäisen ristikkoni lehteen äidin suhteilla. Tämän ansiosta aloin kehittyä nopeasti ja sain samana vuonna ristikoita useampiin lehtiin. Iisakin Ristikoihin hyväksyminen oli merkittävin, sillä pääsin Paavo I. Lukkaroisen oppiin ja suojelukseen. Muutaman vuoden jälkeen edellisen vuoden ristikot eivät enää hävettäneet. Koulun jälkeen menin armeijaan, jona aikana laadin jonkun verran. Pääsin sinä aikana opiskelemaan Helsingin Yliopistoon, menin palveluksen jälkeen naimisiin ja aloin laatia ehkä enemmän perheen elättämiseksi. Valmistumisen lähestyessä tuotantoni oli jo kasvanut merkittäväksi, joten tuntui loogiselta ottaa uusi askel ja se oli Sanaris Oy, jossa yhdistettiin laatijoiden ja piirtäjien työtä. teimme edelleen töitä myös Iisakin Julkaisuille ja yrityskaupan kautta hetken Kolmiokirjalle, jonka kanssa tiet erkanivat vuonna 1992. Tuli heti tarjous Pelikaani-ristikkolehdistä, joita päätoimitin toisten alaisena 19 vuotta ja nyt itse kustantaen. Sanaris Oy.n alkuaikoina merkittävimpiä uusia yhteistyökuvioita olivat Ilta-Sanomien kanssa Uutisristikko vuodesta 1986 ja IS:n muut tehtävät sekä niiden kehittäminen yhdessä toimituksen kanssa vuodesta 1987 alkaen. Suomen Kuvalehti tuli siis kuvaan 1989. Paljon on asiakkaita tullut mutta myös mennyt, mutta työtä riittää. On vaikea sanoa, olisiko minun pitänyt pysyä yksinäisenä sutena vai alkaa vetää tätä kymmenien tekijöiden joukkoa. Kummassakin on puolensa.

Mielitekemiset. Kun laatimisen oppii, siitä on vaikea saada tarpeekseen, ainakin silloin kun se sujuu ja tuntuu tulevan hyvää jälkeä. Tarkoitan tällä ristikon sanoitusta eli sanojen asettelua ristiin. Vihjeiden suunnittelukin olisi hauskaa, jos jostain saisi lisää tunteja päiväänsä. Kun on tehnyt vihjeitä vuosikymmeniä, uuden ammentaminen on entistä vaikeampaa. Mukavimmin se sujuukin kollegojen kanssa pohtien. Myös laadintatiimit ovat astuneet kuvaan ja yhdessä puurtaminen on aivan parasta työtä. Tehokkaimmillaan ja parhaimmillaan työni on tuota sanoitusta, siksikin, että sitä voi tehdä niin monesta lähtökohdasta ja aina ristikosta tulee erilainen kuin kaikista aiemmista, kymmenien tuhansien ristikoidenkin jälkeen.

Sanasepot. Sanaristikkoseura Sanaseppojen kautta alkoi tutustuminen kollegoihin ja ratkojiin aivan uudella tavalla. On vaikea kuvailla, millaista oli aluksi vuonna 1981 ja nyt vuonna 2015 juuri vuosikokouksessa käyneenä. Paljon on muuttunut, mutta silti ehkä tässä asiassa on eniten vanhaa henkeä edelleen tallella verrattuna noihin aiempiin juttuihin. Seura on antanut minulle paljon ja itse annoin sille 30 vuotta hallituksen jäsenenä, osan siitä Sanasepon päätoimittajana. Nyt käyn kokouksissa vapaaherrana ja se tuntuu todella mukavalta.

Työhuoneenani 80-luvun alussa toimi perheeni kaksion olohuoneen laita.

Työhuoneenani 80-luvun alussa toimi perheeni kaksion olohuoneen laita.

Kaikki muuttuu

Jatkan USA:n päiväkirjaa lähiaikoina, mutta väliin tulee pari muuta aihetta. Blogin kirjoittamisen venyminen on aiheutunut suuresta elämänmuutoksesta, joka tässä vaiheessa koskee erityisesti työelämää. Vaikutus heijastuu toki siviilielämäänkin. Kuten olen sanaris.fi-sivustolla artikkelissa ”Muuton tunnelmissa” vähän ennen joulua kertonutkin, Sanaris Oy:n keskeinen toiminta on siirtynyt kotitoimistosta isoon toimistorakennukseen ja sen yhteen huoneeseen.

Ensimmäinen täysi viikko uudessa paikassa on jo vakuuttanut muutoksen onnistumisesta. Olen kyllä nytkin lauantaina aamupäivällä tullut tekemään rästitöitä koko päiväksi, mutta sen tarkoitus on saada muutos mahdollisimman pian valmiiksi ja oman elämän asettuminen uomiinsa niin, että viikonloppuhommat rajoittuvat puuhasteluun kotioloissa. Kun tässä salakavalasti lähestyy normaalia eläkeikää, ei työnteko 24/7 ole järkevää, ja jos osaa järjestää olosuhteet oikeiksi, ei myöskään tarpeellista.

Mitä muuta on muuttunut kuin työpaikan sijainti? Ensinnäkin päivärytmini on radikaalisti erilainen. Ennen saatoin jatkaa työpäivää yöllä kolmeen tai neljään, pahimmillaan jopa aamukuuteen seitsemään. Yksi syy siihen oli tapa, toinen se, että piti saada jotain asioita valmiiksi esim. piirtäjille jo aamuksi. Sitten saattoi nukkua muutaman tunnin ennen seuraavan työrupeaman alkua. Nyt menen nukkumaan liki puoltayötä ja herään viimeistään seitsemältä. Saatan lähteä toimistolle heti tai nauttia aamupalan kotona. Ensi viikolla, kun viisaudenhampaan poisto ei ole enää vaivaamassa, aloitan useimmat aamut kuntosalilla ja sieltä riennän työpaikalle. Työpäivän aikana saattaa pikkuviisari kiertää hyvinkin kellon ympäri.

En suinkaan vietä kaikkea työaikaa toimistolla. Pyrin pääosin laatimaan ristikot muualla, siis tekemään ne sanapohjat, joiden pohjalta ristikot sitten toteutetaan. Uusimmassa Sanaseppo-lehdessä Antti Skyttä kertoo Pekka Joutsin ja minun kanssani tehdystä junalaadintamatkasta. Junan ohella minusta on jo nyt tullut myös bussilaatija. Koska en aina halua ottaa perheeni autoa käyttöön koko päiväksi, tulen työpaikalle mielelläni bussilla. Eikä minua haittaa tehdä sitä pitkän kaavan kautta, sillä mitä pitempi on reitti, sitä enemmän on laadinta-aikaa. Niinpä esim. tänä aamuna aloitin laadinnan jo kotipysäkillä, siitä bussi ajoi n. 50 minuuttia keskustaan, siellä tein pari eväshankintaa ja kävin Iltiksessä hakemassa viikon lehtiä ja siitä uusi 50 minuutin bussimatka toimiston liepeille. Lähes kaikki, joille olen kertonut tästä systeemistä, ovat pitäneet sitä älyttömänä, läheiseni mukaan lukien. Bussilaadinta on kuitenkin erittäin tehokas työtilanne, olipa takarivissä yksikseen tai tulipa vaikka valtava lapsilauma ympärille, kuten kävi viime maanantaina. Olen myös ollut vapaaehtoisena viemään pojantyttäriä harrastuksiinsa. Kolmella heistä on jo säännölliset menot ja mikäs sen parempi tilanne laatia kuin mikä aukeaa silloin. Esim. viime tiistaina olinkin yli kahden tunnin ajan odotushuonelaatija.

Uusi toimisto on myös antanut pontta järjestää sekä työ- että siviilielämän varrella kertynyt tavaramäärä fiksummin. Kotiin jää hyvin vähän työtavaraa, osa menee erilliseen varastoon ja iso osa roskalaatikkoon tai kierrätykseen. Toimiston tehokas järjestäminen on hyvässä vauhdissa eikä sinne ole viety turhaa tavaraa. Kuitenkin lopullinen hyvä tilanne ottaa vielä aikansa.

Olen täällä siis tekemässä rästihommia, joihin tämä blogikirjoituskin kuuluu. Erinäisiä keskeytyksiä on tullut näin viikonloppunakin ja kello käy armottomasti. Eiväthän rästit tule ikinä täydellisesti tehdyiksi, mutta vuosia ovat monet asiat vaivanneet mieltä ja niitä pitää aktiivisesti sieltä poistaa. Kun työt ovat hyvällä mallilla, rästien määrä jatkaa vähenemistään.

”Onkos se ristikoiden rustaaminen sitten oikeaa työtä?” saattaa joku kysyä. Ehkä se ei ole, koska olen jaksanut sitä pian 44 vuotta niin intensiivisesti. Laadinta on jatkuvasti ja yhä vain hauskaa, haastavaa, palkitsevaa. Eivät ne muutkaan Sanaris Oy:n vetämiseen liittyvät työt ikäviä ole, mutta kun ne vievät paljon aikaa laatimiselta ja ovat aiheuttaneet epäinhimillisiä työaikoja, niistä mieluusti luopuisin, jos se olisi mahdollista. Siihen suuntaan on luonnollisesti hiljakseen mentävä. Saa nähdä, miten se tällaisessa perheyrityksessä tapahtuu.

Lauantaiaamupäivä on vaihtunut iltapäiväksi tätä kirjoittaessa. Silmissäni vilistää Tuusulantien katkeamaton autoliikenne. Ei tässä ole ollenkaan hassumpaa juuri nyt istuskella. Ensi viikonloppuna olen kuitenkin junalaatijaystävieni kanssa Porissa ja kyllä se kevyesti voittaa vielä tämänkin.

blogi_tuusulantie

Walking in Memphis (USA:n matkapäiväkirja, osa 5)

Perjantaiaamuna 16.5. odotti heti pieni yllätys. Bussimme suuntasi kohti siltaa, joka johti Arkansasin puolelle. Matkan aikana luvattu kuudes osavaltio oli nopeasti käyty ja palasimme takaisin heti kun mahdollista.

Käväisy Clintonin synnyinvaltion puolella.

Käväisy Clintonin synnyinvaltion puolella.

Palattuamme Tennesseehen ja Memphisiin pysähdyimme välittömästi turistitoimistolle keräämään tietoa ja brosyyrejä. Rohkeimmat poseerasivat idoliensa patsaiden edessä.

B. B. King saa Maken ja Hansun näyttämään pieniltä.

B. B. King saa Maken ja Hansun näyttämään pieniltä.

Bussi kierteli Memphisiä ja näimme mm. FedExForumin ja kadun yksinkertaiselta nimeltään Dr. M. L. King Jr. Ave. Se johdatti kuitenkin kohti yritystä nimeltään Lorraine Motel. Se ei toimi enää motellina vaan Martin Luther Kingin surmapaikkana.

Unelma katkesi tällä paikalla 4.4.1968.

Unelma katkesi tällä paikalla 4.4.1968.

Motellin vieressä tapasimme elävän legendan, samalla paikalla tuolloin yhtäjaksoisesti 26 vuotta ja 124 päivää protestoineen Jacqueline Smithin. Hänellä on aiheena epätasa-arvo, köyhät ja tarvitsevat saavat nolla euroa samalla kun museoihin ja näyttelyihin käytetään miljoonia.

004

Jackie suojautuu auringolta talvitakin avulla.

Jackie suojautuu auringolta talvitakin avulla.

Seuraava käyntikohde oli komea Bed & Breakfast -talo, jonka isäntä esitteli meille sitä ja sen historiaa. Täytyy sanoa, että heräsi himo tulla tänne joskus, sen verran mukavat olivat puitteet ja paikan pitäjä. Ainakin Seura-lehden ristikossa on tätä paikkaa jo esitelty.

Tännekö joskus toistekin?

Tännekö joskus toistekin?

Sitten olikin vuorossa legendaarinen Sam Phillipsin perustama Sun Studio. Täältä alkoi Elvis Presleyn ura urjeta ja myös mm. Johnny Cash teki täällä varhaisia levyjään.

Sun Studio on muodollisestikin mielenkiintoinen.

Sun Studio on muodollisestikin mielenkiintoinen.

Saimme oppaaksi mukavan naisen, Lahna Deeringin, joka yritti panna meihin vipinää, mutta suomalaiset seuraisivat esittelyä mieluummin hartaan oloisina.

Tämä opas ei ole kuin kuollut lahna.

Tämä opas ei ole kuin kuollut lahna.

Siirryttiin itse studion puolelle, josta löytyy paljon sitä kalustoa, jolla nuo kuuluisat levytykset tehtiin. Studio toimii päivisin museona, mutta iltaisin ja öisin siellä tehdään edelleen uusia levyjä.

”Ei saa koskea!” huusi Lahna, kun tosielämänkin rumpali Make kerran kapulaa kokeili.

”Ei saa koskea!” huusi Lahna, kun tosielämänkin rumpali Make kerran kapulaa kokeili.

Loppupuolella kierrosta selvisi, että Lahna on itsekin laulaja ja vaikuttaa duossa nimeltään Deering & Down. Youtubestakin heitä voi kuulla esim. hyvin rullaavalla sinkulla Linda McCabe. Meistä moni halusi kuitenkin ihan oikean kädessä pidettävän cd:n. lahna kävi soittokaverinsa kanssa tuomassa myöhemmin hotellille levyt niille, joille ei saman tien niitä riittänyt.

Lahna laulaa itsekin ja hänen Deering & Down -yhtyeensä levyä lähti nimmareilla monenkin mukaan, tässä uusi fani Pekka.

Lahna laulaa itsekin ja hänen Deering & Down -yhtyeensä levyä lähti nimmareilla monenkin mukaan, tässä uusi fani Pekka.

Mukavan studiokierroksen jälkeen oli oikeasti nälkä ja meidät vietiinkin paikkaan, josta sai lähitienoon parhaat ribsit. Oli mahdollista tilata pieni tai iso annos ja jotenkin piti vain miettiä, jaksaako ison satsin vai ei. Hyvin se meni ja kuvia tästä istunnosta päätyi ainakin Seuran ristikkoon.

Odottavalla kannalla.

Odottavalla kannalla.

Odotus palkitaan.

Odotus palkitaan.

Vatsat pullottaen lähdimme kohti Mud Island River Parkia. Siellä löytyi USA:n karttoja maahan uurrettuna. Seurasimme jokia ties minne ja keskittymiseni herpaantui aika totaalisesti, tyydyin kuvaamaan ympäristöä. Muutama kuva tästä puistosta on jo päätynyt ristikoihin.

Mutasaarijokipuistossa.

Mutasaarijokipuistossa.

Virallisen ohjelman loppuessa piristyimme jälleen ja päätimme lähteä Beale Streetiä katsastamaan iltaa varten. Ja tietenkin Antti ja Pekka suuntasivat kadun parhaaseen levykauppaan. Mukaan tarttui taas runsaasti cd-levyjä.

Beale Streetillä ostoksilla.

Beale Streetillä ostoksilla.

Menin odottelemaan ulos. Sinne oli kertynyt paljon ihmisiä kadun reunoille, sillä paikallisten nuorten temppuesitys oli menossa.

Nuori mies kieppuu hullun lailla maassa olevien ihmisten yli.

Nuori mies kieppuu hullun lailla maassa olevien ihmisten yli.

Päätimme lähteä hotelliin punomaan juonia iltaa varten. Tänään kyllä lähdemme viimein kunnon keikalle. Tutkimme netistä illan konsertteja ja päädyimme Silky O’Sullivan’siin, jossa laulaisi Barbara Blue. Pienen huilaustuokion jälkeen suuntasimmekin takaisin Beale Streetille.

Katu valmistautuu illan yleisöryntäykseen.

Katu valmistautuu illan yleisöryntäykseen.

Valitsimme hyvät paikat suht läheltä lavaa ja tilasimme nestettä sekä apetta esiintyjää odotellessa. Barbara tuli lavalle ensin hieman töykeän oloisena, mutta pian sen takaa löytyi huumorinainen, joka tykkäsi ottaa kontaktia yleisöön. Hän kyseli pöytäseurueiden kotipaikkoja ja Suomesta väännettiin hauskaa juttua. Kitaraentusiasti Antille oli pettymys, että säestyssoittimena oli ainoastaan piano ja kieltämättä ostamani levy onkin parempi kuin keikkamuistoksi mieleen jäänyt musiikki. Barbara olikin niiiin mielissään, kun tuon cd.n ostin, mutta hän ei osannut kappaletta Going to Louisiana, jota yritin Antille yllätyksenä pyytää soittamaan, koska sinnehän Louisianaanhan olimme lähdössä.

Barbara Blue heilutti mikkiä hullun lailla.

Barbara Blue heilutti mikkiä hullun lailla.

Palatessamme hotellille huomasimme, että illan edetessä Beale Streetille on yhä vaikeampi päästä, kadun päässä oli pitkä jono. Kuulimme, että osa suomalaisista ei ollut jaksanut jonottaa, sen verran kauan olisi mennyt.

Kotimatkalla osuimme blueslegenda Robert Johnsonin nuotin luo.

Kotimatkalla osuimme blueslegenda Robert Johnsonin nuotin luo.

Graceland (USA:n matkapäiväkirja, osa 4)

Torstai 15.5. valkeni suht kauniina ja lähdimme bussilla matkaan. Ensimmäinen epävirallinen pysähdys oli vanhan junanvaunun luona. Olihan se mielenkiintoista nähdä vaunuosasto, jossa aivan penkkien vieressä oli vessanpytty.

Tilannekuva, joka etoo edelleen.

Tilannekuva, joka etoo edelleen.

Viereinen krääsäkauppa tarjosi unohdusta kaiken maailman turhalla tavarallaan. Itse tyydyin näpsimään kuvia, joista ainakin Obama-nukke on jo päätynyt Avun suurristikkoon. Pekka löysi suosikkinäyttelijänsä John Waynen pelikortit eikä voinut vastustaa kiusausta.

Korttipakka... tämä tarina on tosi.

Korttipakka… tämä tarina on tosi.

Tony kuskasi meitä puolentoista tunnin verran, jolloin opas Jukka pysäytytti bussin paikkaan, jonka katolla luki Piccadilly to go. Paikasta sai mainiota ruokaa, joten kiirehdimme ruokalinjalle. Mitä hemmettiä! Liki 20 metriä ruokaa valittavana yhdelle lounaalle: erilaisia lihoja, pastoja, salaatteja, vihanneksia ja mitä ikinä saattoi kuvitella. Jono seisahtui meihin ja kaikki epäröivät mitä pitäisi ottaa.

Eihän tämä kaikki ruoka mahdu kerralla vatsaan!

Eihän tämä kaikki ruoka mahdu kerralla vatsaan!

Lopulta oli vain osoitettava jotakin ja ravintolatyöntekijä pani siitä lautaselle. “Mitä muuta pannaan?” Kaikki näytti hyvältä, mutta jotenkin piti vain kokonaisuus rakentaa ja piti osata myös sanoa määrä tietämättä, miten täyttävää se on ja paljonko se kenties tulee maksamaan. Omasta annoksestani tuli suoraan sanottuna älytön, oli siinä paljon hyvääkin, mutta uudelleen linjalle päästessä olisin valinnut osaksi toisin. Silti ok lounas!

Hyytelöäkin löytyy näin monessa värissä.

Hyytelöäkin löytyy näin monessa värissä.

Näillä pitemmillä bussimatkoilla pieni seurueemme alkoi hiljakseen tutustua toisiinsa. Kerroimme alkuun kaikille, miksi olemme tälle matkalle lähteneet ja muita tärkeitä henkilötietoja. Meidän kolmikkomme työ eli ristikonlaadinta oli monista mielenkiintoista ja päädyimmekin antamaan eräille ratkontakoulutusta. Ruotsinkieliselle Saralle alku ei ollut aivan helppoa. Pienellä avituksella monet Mustan Pelikaanin (R.I.P.) vihjeet kuitenkin ratkesivat ihan itse. Vieressä istuva miehensä Clasu suhtautui omaan kiinnostukseensa ristikoita kohtaan aika penseästi, mutta kun Sara kysäisi jotain ja Clasu tiesikin oikean vastauksen, suhtautuminen alkoi muuttua.

Bussissa ratkottiin helppojen ohella myös vaikeita, tässä kolmikkomme jonkun pahiksen kimpussa.

Bussissa ratkottiin helppojen ohella myös vaikeita, tässä kolmikkomme jonkun pahiksen kimpussa.

Paul Simon laulaa kappaleessaan Graceland: “I’m going to Graceland” ja niin teimme mekin, Elviksen kartano Graceland kaikkine läheltä löytyneine houkutuksineen oli kaikessa imelyydessään ja kaupallisuudessaan mielenkiintoinen paikka.

Armon maalla ollaan!

Armon maalla ollaan!

Heti alkuun kävi selväksi, että täältä saa melkein mitä tahansa tavaraa Elviksen kuvalla varustettuna. Mitään en siitä ostanut, mutta kiinnostavaahan sitä oli päivitellä ja kuvailla. Minulle yllättävä seikka oli, että valtaosa tavarasta oli vaaleanpunaista.

On pussukkaa ja purnukkaa ja...

On pussukkaa ja purnukkaa ja…

Mukavaa, että piilosanaihmisiäkin oli muistettu jo sisäänkäynnissä. Kyltissä luki: “Elvis lives!” eli “Elvis elää!”

Elvis ja lives ovat keskenään anagrammeja!

Elvis ja lives ovat keskenään anagrammeja!

Varsinainen tutustuminen kannatti ehdottomasti aloittaa kartanosta, joten pakkauduimme minibussiin ja kuljimme sillä sadan metrin matkan rakennuksen eteen.

Historiallinen paikka kansallisessa rekisterissä.

Historiallinen paikka kansallisessa rekisterissä.

Ovella neuvoja antaneesta oppaasta jäi lähinnä mieleen ääni, joka oli… persoonallinen. Saimme kuulokkeet, joista saimme selostukset eri paikoissa. Rakennushan oli uskomaton etenkin huonemäärän, loistokkaan kalustuksen sekä runsaan varustustason takia. Rahaa on palanut, että tämä kaikki on saatu kasaan!

Esimerkkinä yhden huoneen kalustus.

Esimerkkinä yhden huoneen kalustus.

Gracelandin sisällä paljastui paitsi Elviksen yleinen ylellisyyteen pyrkiminen myös monenlainen erikoisuudentavoittelu. Mikäs siinä, jos on varaa.

Elviksen piti voida katsoa kolmea telkkua yhtä aikaa.

Elviksen piti voida katsoa kolmea telkkua yhtä aikaa.

Talon sisältä tultiin pihalle, jossa näkyi useita muita rakennuksia, hevosaitaus, puutarha-alueita sekä hautapaikat. Yhdessä rakennuksessa oli racquetball-kenttä (squashia muistuttava peli) ja näyttelyjä. Esillä oli mm. kuuluisimpia esiintymisasuja ja kulta- ym. arvometallilevyjä. Kummeksuimme, kun joukossa oli erityisen paljon norjalaisia palkintolevyjä.

Pekka etsii edes yhtä suomalaista levyä.

Pekka etsii edes yhtä suomalaista levyä.

Ulos jälleen palattuamme ihailimme hevosia, jotka seisoskelivat rauhallisina, vaikka ympärillä hyöri työmiehiä puuhailemassa jotain uudistuksia.

Paikallinen Mitta-Risto puuhissaan.

Paikallinen Mitta-Risto puuhissaan.

Elviksen perheen haudat olivat selvästi monille kiinnostavimpia koko paikassa. Tänne on haudattu Elviksen vanhemmat Vernon Elvis ja Gladys Love Smith Presley. Myös Elviksen kuolleena syntynyt kaksoisveli Jessie Garon lepää siellä. Vasta vuonna 1980 liki 90-vuotiaana kuollut isänäiti Minnie Mae on viidennessä haudassa. Kaikista on hautakiviin kirjoitettu pitkän luonnehdinnat.

Haudoille on Gracelandissa jatkuva tungos.

Haudoille on Gracelandissa jatkuva tungos.

Elviksen omaan hautaan liittyy yksi ristikoitakin läheltä liippaava juttu. Itseäni on aina harmittanut, että Elviksen toista nimeä on niin huono käyttää ristikoissa, kun on epäselvää, onko se Aron vai Aaron. Moni on pitänyt Aaronia oikeana, kun hautakivessä niin lukee, mutta edelleen löytyy monia, jotka väittävät lyhyttä muotoa oikeaksi.

Onko hautakirjoituksessa virhe vai ei?

Onko hautakirjoituksessa virhe vai ei?

Luksuksensietokyky alkoi olla lopussa. Loistoa jaksoi aikansa ja sitä oli kyllä vielä tarjolla muualla alueella.

Pekka poseeraa lopuksi Gracelandin edessä bussia odotellessa.

Pekka poseeraa lopuksi Gracelandin edessä bussia odotellessa.

Oli aika mennä ihastelemaan Elviksen autoja ja muita kulkupelejä, jotka oli koottu yhteen isoon halliin. Sen ulkopuolella oli turkoosi komistus, joka tietenkin johti otattamaan kuvaa sen vieressä.

Teimme saman kuin monet muutkin, pönötimme Elviksen auton vieressä.

Teimme saman kuin monet muutkin, pönötimme Elviksen auton vieressä.

Komeita ajoneuvoja sieltä löytyikin, edelleen hyväkuntoisina. Elvis on selvästi nauttinut nopeasta vauhdista mutta myös pitänyt tai pidättänyt autoista huolta. Alla oleva Cadillac Fleetwood on autoista ehkä tunnetuin. Elvis antoi sen myöhemmin äidilleen.

Pink Cadillac.

Pink Cadillac.

Elviksen lentokoneista kerrotaan tarinaa, jossa tytär Lisa Marie totesi, ettei ole koskaan nähnyt lunta. Elvis panetti heti lentokoneen lähtökuntoon ja lennätti tyttären Coloradoon ihastelemaan sitä.

Toinen lentokoneista on nimetty tyttären mukaan. Tämä kuva taisi olla Seuran ristikossa.

Toinen lentokoneista on nimetty tyttären mukaan. Tämä kuva taisi olla Seuran ristikossa.

Gracelandin alueella saattoi myös käydä katsomassa Elviksen eri aikakausien konsertteja, jotka pyörivät valkokankailla nonstoppina. Niiden ääreen olisi ollut mukava jäädä pitemmäksikin aikaa.

Yksi Elviksen huippukonserteista meneillään.

Yksi Elviksen huippukonserteista meneillään.

Aika Gracelandissa on kulunut loppuun ja kaikki ovat täynnä Elvistä. Suuntana oli nyt Memphis, johon taas pysähdyttäisiin pariksi päiväksi.

Antti oli kertonut Jukalle saaneensa Ernest Tubb Record Shopin myyjiltä vinkin Memphisin parhaasta levykaupasta ja pyysi Jukkaa selvittämään, miten sinne huomenna helpoimmin pääsisi. Jukka vaikutti salaperäiseltä ja syy siihen selvisi pian, kun kaarramme Shangri-La Recordsin eteen. Aplodit Jukalle ja ryntäys putiikkiin! Sen sympaattinen pitäjä oli kovin ilahtunut tulostamme ja aikamoisen kasan saisikin kaikkien ostoksista yhteensä. Itsekin sorruin muutamaan levyyn. Sanailin myyjän kanssa ja olimme samaa mieltä, että minun kannatti hankkia Tenacious D:n levy, hänkin piti tästä huumoriduosta.

Toinenkin ohjelmaan kuulumaton yllätys saatiin vielä päivän päätteeksi, kun aikataulu sen juuri ja juuri salli. The Peabody on hotelli, jonka päivittäisiin rutiineihin kuuluu aamuin illoin “Duckling Lane”.

Seremoniamestari puhuu yleisölle.

Seremoniamestari puhuu yleisölle.

The Peabodyn kattokerroksessa asuu sorsia! Aamuisin ne tulevat hissillä alas kylpemään päiväsaikaan suihkulähteessä. Kello 17 ne marssivat takaisin hissiin ja menevät yöksi kattokerrokseen. Kun tulimme paikalle, hotellin alakerta oli tupaten täynnä ihmisiä ja seremonia alkamassa. Aika pitkä show se olikin, mutta lopulta sorsat lähtivät punaista mattoa pitkin hissille. Lapsille oli varattu istumapaikat ihan reitin laidalta, aikuiset joutuivat tungeksimaan kauempana. Hotellin asukkaat saivat parhaat istumapaikat.

Sorsat punaisella matolla.

Sorsat punaisella matolla.

Illalla meidän porukka ei jaksanut muuta kuin mennä hotellin ruokapaikkaan. Palvelusta jäi hieman erikoinen kuva, mutta sen verran ravituiksi tulimme, että jäimme enää odottamaan huomista Memphisiin tutustumista.

Nashville, Tennessee (USA:n matkapäiväkirja, osa 3)

Kirjoittelen tätä blogia Sisiliassa. Aurinko paistelee terassille, siltä on komea näkymä Välimerelle ja vasemmalle katsoessa kohoaa Etna, josta nousee jotain valkoista höyryä. Yritän kuitenkin nyt muistoissa palata Yhdysvaltoihin ja vuorossa on pitkä tarina Jussi Raittisen Syksyn sävelessäkin olleen kappaleen antamalla otsikolla.

Nashvilleen saavuttuamme oli heti vuorossa yksi matkan odotetuimpia kohteita, Ernest Tubb Record Shop. Tämä oli etenkin Pekalle, joukkomme suurimmalle countrymusiikkihullulle, myyttistä paikkaa jos mikä. Annoimme taksille kaupan nimen ja olimme pian siellä. Joukkomme on siis edellisistä blogeista tuttu: Pirjo ja Antti Skyttä, Pekka Joutsi ja meikäpoika.

Viimeinkin täällä!

Viimeinkin täällä!

Pidimme kaupan edessä pitkän valokuvaussession, josta yllä vain yksi esimerkki. Sitten kuvattiin vielä Pekkaa pitämässä kahvasta (tästä löytyy muuten kuva IS:n tavuristikosta 11.10.) astuessaan liikkeeseen ja viimein: SISÄLLE! Siisti paikka. Pitkät rivit cd-levyjä ja päädyssä vielä “esiintymislava”, jossa pahvikuvia ja tilpehööriä.

Lähdimme käymään levylaatikoita systemaattisesti läpi. Otin Pekan kasvavasta levykasasta välillä kuvia ja aika nopeasti se oli jo alla olevan korkuinen.

Ei tässä vielä kaikki!

Ei tässä vielä kaikki!

Kyllähän minä itsekin ostin sieltä kymmenisen levyä, sekä normaalihintaisia että halvempia täkyjä. Antille tarttua minuakin enemmän, mutta Pekka vei ylivoimaisen voiton.

Meneekö Pekan matkakassa ensimmäisenä päivänä?

Meneekö Pekan matkakassa ensimmäisenä päivänä?

Harvoin näkee niin hyvin tyytyväisyyttään peitteleviä kauppiaita. He ottivat tyynen rauhallisesti ison laatikon ja alkoivat latoa Pekan levyjä sinne. Yhteensä mukaamme lähti reilusti yli 50 levyä ja jotain muuta krääsää siinä ohessa. Thänkjuut siinä kyllä lentelivät, kun poistuimme Nashvillen pääkadulle.

Kaikkien aikojen paras asiakas?

Kaikkien aikojen paras asiakas?

Astelimme sitten Nashvillen keskustassa rauhalliseen tahtiin. Piipahdimme Hard Rock Cafen myymälässä ostamassa lisää matkamuistotekstiilejä . Olin itse ajatellut, etten osta ensimmäistäkään, mutta täältä löytyi sen verran tyylikäs tumma kauluspaita, että sulin sen edessä ja se lähti mukaan.

Lauluista tuttu mies ja paikka.

Lauluista tuttu mies ja paikka.

Aloimme pohtia ruokapaikkaa. Olin huomannut kyltin ja muille jo hehkuttanut paikkaa nimeltä Jimmy Buffett’s Margaritaville. Tällaisen paikan olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa, mutta kun sellainen ulottuvilla oli, ilokseni matkakumppanini halusivat jakaa kokemuksen kanssani. Jimmyn opin tuntemaan Alan Jacksonin videolta It’s five o’clock somewhere, jossa hän lopussa tulee mukaan lavalle. Sen jälkeen olen kuunnellut Jimmyä muutenkin. Kyseessä ei ole mikään taidemusa vaan kieli poskella vedettyä huumorikantria, jossa usein mainitaan tämä paikka Margaritaville. Onneksemme apetuokio oli kaikin puolin onnistunut. Palvelu oli jenkkityyliin superkohteliasta, juttelimme sekä Suomesta että tarjoilijan omasta asumishistoriasta, hän ei ollut alun perin sikäläisiä. Annokset oli nimetty Jimmyn laulujen mukaan, joten minun oli aivan pakko ottaa Cheeseburger in paradise, vaikka Suomessa en yleensä juustopurilaiseen päädykään. Me kaikki pidimme valinnoistamme ja poistuimme livemusiikin edelleen soidessa ulos.

Kadulla havaitsimme suuren väkijoukon ympäröimässä yhtä aluetta. Uteliaina menimme katsomaan ja siellä muutama karvapää käveli katua eestaas ja kamerat tallensivat sitä. Tunnistin joukkueen Mötley Crüeksi, joka tunnetaan enemmän hevipuolelta. Heidän jotain videotaan siinä kai tehtiin. Katsoimme sitä hetken ja päätimme lähteä hotelliin valmistautumaan seutraavaan päivään.

Mötikät ramppaamassa, ihmiset komppaamassa.

Mötikät ramppaamassa, ihmiset komppaamassa.

Nashville kiertoajelulle lähdettiin heti aamulla hieman epävakaassa säässä. Nappasin heti alkuun vauhdista kuvan liikkeestä nimeltä Kwik Sak, joka päätyi jo kesällä SAK:n palkkatyöläisen ristikkoon. Menimme jonkun ison temppelin luo, en nyt muista nimeä, koskapa Pekan kanssa liukenimme ihasteleman ja ikuistelemaan lähellä ollutta isoa veturia.

Pekan lapsuuden toiveammatti ei ollutkaan ristikonlaatija?

Pekan lapsuuden toiveammatti ei ollutkaan ristikonlaatija?

Kiertelimme Nashvilleä ympäriinsä ja sieltä täältä näkyi aina taivasta vasten at&t:n korkea rakennus. Ihan syystä sen lempinimeksi on muotoutunut “Batman building”.

Lepakkoluola on historiaa?

Lepakkoluola on historiaa?

Alastomuus tai tiettyjen paikkojen vilahtaminen on tietyille amerikkalaisille viihdemuodoille aikamoinen tabu ja siksi alla näkyvä Nashvillen erään kiertoliittymän keskeltä löytyvä patsas hätkähdyttää monia

Paljas pinta monille kauhistuttavinta.

Paljas pinta monille kauhistuttavinta.

Parin pysähdyksen kautta päädyimme puistoon, jossa Tennesseen ja Yhdysvaltain historia oli hakattu kiveen.

Sara kuvaa Clasua, kun ollaan lähdössä historian perään.

Sara kuvaa Clasua, kun ollaan lähdössä historian perään.

Informaatiota olisi sadoin metrein. Hiljakseen yltyvä sade häiritsi aika pahasti tähän antiin tutustumista, mutta melkein kaikki tekstit yritin lukea läpi ohijuostessa.

Pirjo ja Hansu kuvaavat jotakin muuta.

Pirjo ja Hansu kuvaavat jotakin muuta.

Tärkeää nähtävää riitti. Jälleen löytyi yksi paikka, jonka edessä Pekan oli ihan pakko saada ikuistettua itsensä, vaikka tällä kertaa ei sisälle ehditty mennäkään: Ryman. Itselleni tämä oli ihan uusi nimi, mutta countrysta enemmän tietäville se on yksi keskeisiä paikkoja.

Pekan pakkopaikka Ryman.

Pekan pakkopaikka Ryman.

Bridgestone Arena on yksi Nashville merkittävimpiä ja isoimpia tapahtumapaikkoja, siellä on sekä pelejä että konsertteja. Kolossin sisältä löytyy myös Tennessee Sports Hall of Fame, jossa esiteltiin alueen historian tärkeimmät urheilijat.

Siltakiviareena.

Siltakiviareena.

Oli lounaan aika ja paikaksi oli valittu Country Music Hall of Fame and Museum. Seuraavat kolmisen tuntia kuluisivat siellä. Tämän paikan edessä oli ihan pakko kuvata kolmikkomme.

Kahdella kolmesta on päällään edellispäivänä ostettu paita.

Kahdella kolmesta on päällään edellispäivänä ostettu paita.

Bufettilounaan jälkeen suuntasimme museoon. Siellä olikin nähtävää. Sisään mennessä tuli ensin vastaan sen hetken erikoisosasto, jonka tähtenä oli Reba McEntire. Täällä kuten muuallakin näyttelyssä oli esillä mm. valtava määrä artistien aikoinaan käyttämiä asuja. Asujen yhteydessä oli tietenkin tarkat kertomukset niiden historiasta.

Rebaa saattoi nähdä myös valkokankaalta.

Rebaa saattoi nähdä myös valkokankaalta.

Toinen asia, jonka ääreen saattoi monessa paikassa jäädä pitemmäksikin aikaa, olivat vanhat livepätkät ja dokumentit, joita esitettiin useissa paikoissa.

Pekka ja Antti tosi vanhan countryn äärellä.

Pekka ja Antti tosi vanhan countryn äärellä.

Artisteilta oli pyydetty näyttelyyn heidän omanlaistaan materiaalia, esim. Glen Campbelliltä oli mm. golfvarustus ja Carl Perkinsiltä hänen hittinsä mukaiset siniset mokkakengät, jotka jo eräässä Pelikaanin sekaristikossa vilahtivatkin. Soittimet, vahvistimet, studiolaitteet yms. kertoivat myös paljon omistajistaan.

Blue suede shoes!

Blue suede shoes!

Yksi museon erikoisuuksista oli Elvis Presleyn upea auto, jossa oli mm. isot sarvet keulassa ja runsaasti kiiltäviä aseita koristeina.

Auto ei tästä juuri prameammaksi muutu.

Auto ei tästä juuri prameammaksi muutu.

Musiikkimuseoissa yksi näyttävä elementti ovat artistien myynneistään saaneet kulta- yms. levyt, joita on usein seinäkaupalla.

Päin seiniä osuivat palkintolevyt.

Päin seiniä osuivat palkintolevyt.

Siinä olikin päivän virallinen anti. Meidän nelikkomme oli päättänyt lähteä vielä uudehkoon Johnny Cash Museumiin, koskapa hän on Pekan ykkössuosikki laulupuolella. Opas Jukka pyysi päästä mukaan, koska ei ollut siellä vielä käynyt, ja viidestään lähdimme sinne. Museo oli pienekö mutta erittäin antoisa. Cashin ura käytiin hyvinkin pikkutarkasti läpi alusta asti. Valkokankailta saattoi täälläkin nähdä vanhoja musiikkiesityksiä ja näyttelijäsuorituksia.

Tämän kuvan on moni saattanut jo ristikoistakin bongata.

Tämän kuvan on moni saattanut jo ristikoistakin bongata.

Museoon tyytyväisinä lähdimme vielä samalla porukalla ravintolaan. Tilaukseen kertyi jo kaikenlaista paikallista erikoisuutta kuten kissakalaa. Juttelutuokio ruoan ääressä kruunasi mukavan ja antoisan päivän.

Chattanooga Choo-Choo (USA:n matkapäiväkirja, osa 2)

Tiistaiaamuna 13.5. heräsimme kaikki kohtuullisen pirteinä. Opas Jukka ja kuski Tony olivat odottamassa bussilla heti aamupalan jälkeen. Seurueeseen kuului nelikkomme lisäksi pariskunnat Sara ja Clasu sekä Hansu ja Make ynnä kaverukset Jussi ja Sepi ja vielä yksinäinen susi Timppa.

Ensimmäinen kohde oli Chattanoogan juna-asema, joka on aikoinaan toiminut tärkeänä pääteasemana pohjoisen ja etelän välisessä liikenteessä. Suomalaisille se oli etukäteen tuttu 40-luvulla syntyneestä laulusta Chattanooga Choo-Choo, jonka Raittisen veljekset levyttivät suomeksi nimellä Ukko-Pekka-uu-uu.

Ensin avautui eteemme tavattoman kaunis puistoalue, jonka vierestä juna löytyi valmiina poseerauksiin ja muihin kuviin. Koko alueella leijaili ihastuttavan vanhanaikainen tunnelma. Junaan pääsi myös sisälle katsomaan. Punaisessa Pelikaanissa 5/2014 on keskiaukeamalla kaksi kuvaa täältä.

Antti ja Pirjo kovin läpinäkyvinä.

Antti ja Pirjo kovin läpinäkyvinä.

Hansun ja Maken veturismia.

Hansun ja Maken veturismia.

Timppa löysi kondarin turvaksi.

Timppa löysi kondarin turvaksi.

*taa a-siasta.

*taa a-siasta.

Seuraavaksi suunnattiin Jack Danielin tislaamoon Lynchburgiin. Perustaja on siis nimeltään Jack Daniel ja viskimerkki Jack Daniel’s. Teimme mielenkiintoisen kiertokäynnin alueelle. Opas esitteli yksityiskohtaisesti askel askeleelta, miten laadukas viski syntyy. Rakennuksissa ei saanut kuvata, ulkoalueilla vain.

Surkuhupaisaa kylläkin, tislaamo sijaitsee alueella, jossa alkoholin myyminen on kiellettyä. Näin ollen siellä ei saanut maistiaisia eikä ostaa muuta kuin paria erikoispakkausta. Tätä ei saisi varmaan kertoa, mutta Jukka oli hoitanut niin, että saimme kaikki bussissa maistaa tätä paikallista viskiä. Tämä oli ensimmäinen monista mainion oppaamme järjestämistä ekstrayllätyksistä.

Esittelen pääsyyn sisäänpääsyyn.

Esittelen pääsyyn sisäänpääsyyn.

Tislaamossa esiteltiin paljon historiaa ja nykyisyyttä.

Tislaamossa esiteltiin paljon historiaa ja nykyisyyttä.

Leweää jenkkiäksenttiä wedellyt tislaamo-opas näyttää, mistä amerikana pissii eli mistä tulee heidän whiskeylleen tarpeeksi hyvä water.

Leweää jenkkiäksenttiä wedellyt tislaamo-opas näyttää, mistä amerikana pissii eli mistä tulee heidän whiskeylleen tarpeeksi hyvä water.

Stairway to whiskey heaven.

Stairway to whiskey heaven.

Lynchburg on pieni kylänpahanen, josta meidän piti kuitenkin hankkia lounas. Päädyimme lähes kaikki paikkaan, jota lähinnä jälkikäteen puheissa räkäläksi kutsuttiin. Ruoka oli kyllä ok. Tilasin hampurilaisen, jossa täytteenä oli ”pulled pork”. Se lienee jenkeissä vanha juttu, mutta kun palasimme Suomeen, tuntui että kaikki yhtäkkiä puhuivat nyhtöpossusta (paitsi Hans Välimäki, joka kutsui sitä nöyhtöpossuksi) ja sitä tupattiin kaikista tuuteista. Hassu ajallinen yhteensattuma.

Ennen syöntiä kävin Pekan ja Timpan kanssa viereisessä pienessä vankilamuseossa, joka oli juuri sulkeutumassa, mutta sitä pitänyt sympaattinen mies esitteli sitä mielellään yliajallakin. Lopuksi hän näytti hienoa poliisimerkkikokoelmaa. Hän kertoi, että varmuudella joukosta löytyy joku suomalainenkin. Ilmeisesti hän oletti, että Finland on USA:n osavaltio.

Karu selli.

Karu selli.

Meikä muuttui lusija-heeboksi.

Meikä muuttui lusija-heeboksi.

Missä suomalainen merkki?

Missä suomalainen merkki?

Loppuiltapäivästä saavuimme hotelliin Nashvilleen, joka ainakin meidän nelikollemme oli matkan eräs päämääränpää. Siitä sitten osassa 3.

Lentoon (USA:n matkapäiväkirja, osa 1)

Joskus 1980-luvun lopulla kolme ristikoiden puitteissa tavannutta kaverusta ja kollegaa allekirjoitti paperin: “Joskus vielä lähdemme rapakon taakse rakastamamme musiikin alkulähteille.” Itseni lisäksi paperin allekirjoittivat Antti Skyttä ja Pekka Joutsi.

Meni parikymmentä vuotta. Sanaseppojen kesäpäivillä Kangasalan Ilkossa minulle annettiin 50-vuotissyntymäpäivälahjaksi kyseisen matkan järjestelyt.

Vähän yli viisi vuotta sen jälkeen puhelimeni soi ja siellä on Antti: “Oletko nähnyt Hesarin etusivun?” Siellä oli Albatros Travelsin mainos, yhtenä matkana “Tuulen viemää”. Kun tutkin ilmoitusta, huomasin saman kuin Anttikin: tässähän on unelmamatkamme valmiiksi suunniteltuna.

Emme saaneet heti aikatauluja sopimaan, mutta loppuvuonna 2013 lyötiin lukkoon, että 12.5.2014 lähdetään. Alkoi pitkä mukava odotus ja työasioiden järkkääminen pitkällä tähtäimellä niin, että kahden viikon poissaolo olisi mahdollinen. Matkalle ilmoittautui neljänneksi Antin vaimo Pirjo, joten meistä tuli taloudellisesti kaksi hotellihuoneellista.

Suuntana Helsinki-Vantaa.

Suuntana Helsinki-Vantaa.

Talvi ja kevät olivat kiireistä aikaa monestakin syystä, mutta toukokuun 12. päivän aamuna seisoimme neljästään Helsinki-Vantaan terminaalissa valmiina lähtöön. Illansuussa oli tarkoitus olla Atlantassa ja väliin tuli vielä kahdeksan tunnin aikaero. Matkustusta kerrakseen.

Ensin oli vuorossa lyhyehkö lento Lontoon Heathrow’lle. Aloin pehmittää jo kesälomalle siirtynyttä Pekkaa pieniin laadintasessioihin. Pekka ilmaisikin, että jotkut erikoisuudet voisivat kiinnostaa. Heathrow’n odotustilassa aloitimme. Tästä eteenpäin laadintaamme voikin seurata täältä. Pitkä lento Lontoosta Atlantaan sujui yllättävän mukavasti Suomen ennätyksiä poksautellen.

Atlantan hotelliin saavuttaessa olimme aika väsyneitä, mutta menimme kuitenkin aulaan yömyssyille. Oppaamme Jukka sattui vielä paikalle. Saimme kuulla, että kun edellisten kahden viikon seurueessa oli yli 30 henkeä, meitä olisi vain 11. Meillä olisi iso bussi ja helposti liikuteltava porukka. Vaikka olisi kuinka seurallinen ja ihmisrakas, tässä tapauksessa tämä oli pelkästään iloinen asia. Menimme nukkumaan ja valmistautumaan aamulla alkavaan suureen seikkailuun.

Näkymä hotellihuoneesta Atlantassa seuraavana aamuna.

Näkymä hotellihuoneesta Atlantassa seuraavana aamuna.

Takaisin luontoon

Jokseenkin tasan vuosi edellisen laatijamenetyksen jälkeen tuli jälleen suruviesti, tällä kertaa Savonlinnasta. Pelikaaneissa yli 20-vuotisen uran tehnyt Aulikki Nenonen oli yllättäen menehtynyt 76-vuotiaana 19.4. Tänään Aulikki haudattiin. Minun olisi pitänyt olla paikalla, mutta puoli vuotta aiemmin varattu ulkomaanmatka esti sen. Minun aikani hyvästellä Aulikki hänen lähiomaistensa kanssa tulee vasta kesäkuussa. Samalla pääsen tutkimaan Aulikin arkistoja, joista varmasti löytyy vielä julkaisukelpoista materiaalia.

Yhteistyömme oli paljon pitempi kuin Pelikaanien aika. Aulikki tuli heti mukaan Sanaris Oy:n toimintaan vuoden 1986 alussa. Olimme tutustuneet Sanaseppojen perustamisen jälkeen 80-luvun alussa. Minä olin tuolloin Iisakin leirissä ja Aulikki Kolmiokirjassa. Rinnakkain meitä oli nähnyt Suomen Kuvalehdessä helmikuusta 1977 alkaen, kun molemmat laadimme sinne piilosanoja.

Sanarisin myötä Aulikki pääsi laajentamaan repertoaariaan piilosanoista ja kryptoista myös kuvaristikoihin. Kun Pelikaaneilla oli suunnitteilla lopulta toteuttamatta jäänyt ”Verkko Pelikaani” jo 90-luvun puolivälissä, Aulikin vastauspaperista löytyy seuraavia tietoja:

Koko nimi: Aulikki Kaarina Nenonen o.s. Eskelinen
Kotipaikka: Savonlinna
Syntymävuosi: 1937
Ristikkoharrastuksen alku: Kesällä 76 Suomen Kuvalehdessä ollut piilosanojen esittely oheistehtävineen sytytti kipinän
Ensimmäinen julkaistu ristikko: Piilosana Suomen Kuvalehdessä 1977
Julkaistujen ristikoiden määrä: Luultavasti lähelle 3 000 kpl
Ammatti: Ristikonlaatija
Harrasteet: Metsä ja luonto muutenkin, talvella lukeminen

Paperiin on liitetty tarralappu, jossa lukee: ”Koulutukseltani olen (mm.) perushoitaja (ent. apuhoitaja), mutta olen ollut siinä työssä noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen ryhdyin laatimaan piilosanoja.”

Moni ratkoja on kirjoittanut tuntevansa kuin olisi menettänyt läheisen ystävän. Aulikki olikin aina ystävällinen ja saattoi vastata ratkojille henkilökohtaisestikin. Tavatessa hän jätti itsestään hyvin rauhallisen kuvan, hän ei halunnut mitenkään tuoda itseään esille vaan vastaili aina hieman ujonoloisesti. Moni on sanonut, että Aulikki näytti 80-luvulla kuin nuorelta tytöltä eikä hän ulkoisesti tuntunut vanhenevan normaaliin tahtiin jatkossakaan, tämä siis pelkästään positiivisessa hengessä.

Kun Aulikki saavutti normaalin eläkeiän, sain häneltä viestin, jonka tässä toistan muistinvaraisesti: ”Jos ajattelet, että lopettaisin ristikoiden laadinnan, niin en sitä aio tehdä. Jatkan niin kauan kuin tehtävilläni on käyttöä ja itselläni riittää jaksamista ja motivaatiota.” Aulikilla noita riitti. Kun Krypto Pelikaani lisäsi ilmestymisiään vuoden 2014 alussa, Aulikki oli innolla mukana, olimmehan tuolloin tehneet tehtävät puoliksi jo liki 19 vuoden ajan ja hän aikoi selvitä myös lisätarpeesta. Aulikin kehittelemät erikoiskryptot kuten Poikkiteloin ja Kryptopiilosana olivat monissa kommenteissa lehden pidetyintä antia. Kuutosnumeroon olen ”joutunut” jatkamaan hänen töitään hänen hengessään. Lehti tulee hoidettua jatkossa tavalla tai toisella, yksityiskohtaisempia suunnitelmia ei vielä ole tehty, mutta Aulikin henki tulee aina lepäämään sen yllä.

Kun kuolinviesti tuli, se pani heti miettimään, miten Aulikin muistoa parhaiten vaalisi. Säikeen avaaminen ja asiasta siinä tiedottaminen sanaristikot.netissä oli ainoa välitön asia, jonka pystyin tekemään. Jatkossa olisi sitten vuorossa tämä blogi, Pelikaanien pääkirjoitukset sekä muistokirjoitukset mm. Suomen Kuvalehdessä ja Sanasepossa. Vuonna 1983, kun laatija Markku Nylundin vaimo soitti miehensä kuolleen vain 32-vuotiaana, velvollisuudekseni jäi soittaa kollegoille ja Iisakkiin tapahtuneesta, muuta nopeaa tiedotuskeinoa ei ollut. Olimme Markun kanssa läheiset, tapailimme niin, että lapsemme leikkivät keskenään ja itse pääsimme juttelemaan ristikoista ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Olisimme hyvinkin saattaneet perustaa vaikka yhdessä yrityksen, jos tämä tapailu ei niin äkkiä olisi katkennut lähes alkuunsa.

Markusta oli Iisakin pääkirjoituksen paikalla muistokirjoitus. Seuraavien vuosikymmenten aikana olen kovasti ihmetellyt, miten monet merkittävätkin laatijat poistuvat keskuudestamme ilman minkäänlaista mainintaa. Onko kuolema niin negatiivinen aihe, että se ei sovi ristikkolehteen? Usein laatijan tehtävät jatkuvat aikansa ja sitten vain katoavat lehden tai lehtien sivuilta. Vai ovatko ristikot jotenkin aliarvostettu asia, eivät lainkaan kunnollinen työ? Kun ensimmäisen suomenkielisen kuvaristikon laatinut Osmo Kaila kuoli, hänen nekrologissaan Helsingin Sanomissa puhuttiin vain šakista, ei lainkaan ristikoista, vaikka hän oli luonut Hesarissa ja eräissä aikakauslehdissä yhden Suomen merkittävimmistä ristikkourista.

Aulikki Nenosta jäävät meidän kollegojen ohella kaipaamaan hänelle erittäin läheinen perhe, puoliso Matti sekä lapset ja lapsenlapset. Vaikka me monet laatijat olemmekin omistautuneita työllemme, kyllä perhe aina menee kaiken edelle, niin myös Aulikilla, joka vietti läheistensä parissa paljon aikaa. Erityisen paljon perheessä arvostettiin musiikkia ja Aulikki oli siinä aktiivinen. Siihen palaan joskus myöhemmin.

Alla Einari Vuorelan runo, jonka lähetimme adressissa Aulikin hautajaisiin.

Jossain
kirkkauden maassa
kuljen.
Taakka harteita
ei paina,
se on poissa.
Kukkaportin
avaan
suljen.
Hengittelen ilmaa
kevyttä
kuin tuuli.
Joka puu
on ystäväni
hymyhuuli.
Itkenkö?
Enhän toki
ihanassa maassa.

Retretissä joskus 80-luvulla, vasemmalta Sakari, Eeva ja Erkki Vuokila sekä Aulikki ja Matti Nenonen.

Retretissä joskus 80-luvulla, vasemmalta Sakari, Eeva ja Erkki Vuokila sekä Aulikki ja Matti Nenonen.

Aulikki perheensä keskellä 60-vuotispäivänään vuonna 1997.

Aulikki perheensä keskellä 60-vuotispäivänään vuonna 1997.

Musta aurinko nousee

Mielelläni olisi aivan vaiti ja yrittäisin unohtaa koko jutun, mutta kyllä tämä kirjoitus on kuitenkin hoidettava. Jos ristikkolehti loppuu, siitä ei yleensä sen suurempaa hälyä halutakaan nostaa, mutta kun 18 vuotta jatkanut nelikkomme joudutaan rikkomaan, kyllä se on kunnon hautajaisten paikka.

Musta Pelikaani oli hyvä lehti. Se poikkesi muista helpoista ristikkolehdistä monessa suhteessa. Sillä oli myös ihan kohtuullinen fanijoukko, fanaattisiakin faneja aika liuta. Erityisesti heille olisimme lehteä mieluusti tehneet maailman tappiin. Nykymarkkinoilla ei sisällöllinen ja ulkoinen laatu kuitenkaan riitä. Pitäisi lisäksi pystyä tekemään lehteä halvemmalla. Pitäisi pystyä säilyttämään hyvä lehtipistepeitto. Kovin moni on kertonut, ettei lähikioskeilta löydy suosikki-Pelikaaneja. Syöksykierrehän siitä syntyy. Laajalle levittäytymisessä eivät Pelikaanit ole loistaneet koko kaksivuosikymmenisen olemassaolonsa aikana enkä ihan tarkkaan tiedä, mistä se johtuu.

Kyllä kaikkien ristikkolehtien levikit ovat laskeneet selvästi hyvistä vuosista. Ristikkolehden ostaminen on edelleen monelle aika vaikea suoritus, mieluummin mukaan tarttuu maanantain Iltis ja RistikkoExtra tai vaikka Apu tai Seura 5–6-sivuisine tehtäväliitteineen.

Uskoin todellakin viimeiseen asti, että Musta nousee kuin aurinko aamuisin, mutta kun jotain oli tehtävä, tämä osoittautui välttämättömäksi. Kolmella Pelikaanilla kuitenkin jatketaan vahvasti. Krypto Pelikaanin ilmestymisten tihentäminen on purrut hyvin ja Punainenkin on löytänyt riittävästi vakioratkojakuntaa, jotta sen tekemisessä on mieltä. Eihän noilla visaisilla ristikoilla ihan tuntipalkoille helposti pääse, mutta se on tekijöilleen myös suuri ilo. Passeli on noiden lisäksi nyt hakemassa omaa täsmällistä paikkaansa ristikkolehtikentässä.

Mustan Pelikaanin tilaajista valtaosa saa lehden tänään tiistaina. Siellä on pyritty selittämään kaikki vaihtoehdot mahdollisimman tarkasti ja ymmärrettävästi. Niitä asioita en tässä kertaa.

Viimeinen Musta Pelikaani voi tuntua hieman toisenlaiselta kuin aiemmat, mutta on se ihan sama lehti, koska päätös lopettamisesta tehtiin aika viime tipassa. Onhan tässä viime kuukausina ollut muutenkin kaikenlaista poikkeuksellisuutta Pelikaanien sisällöissä. Toni Pitkälän vuoden alkukolmanneksen mittainen sairausloma on pitänyt hänen ristikkonsa poissa useammasta lehdestä ja toistaiseksi julkisesti ilmoittamattomat tiedot Seppo I. Lahden sekä Pertti ja Päivi Malon kuvaristikoiden asteittaisesta loppumisesta ovat myös muuttamassa lehtien rakennetta.

Lähivuosina on todella mielenkiintoista nähdä ristikkolehtien ja ristikoiden murros ja voimasuhteissa tapahtuvat muutokset. Ristikoiden suosion merkittävään laskuun en usko, en myöskään nimenomaan paperille painettujen ristikoiden. Monet aikakaus- ja sanomalehdet satsaavat tällä hetkellä uusiin, parempiin ja useampiin ristikoihin. Myös ammatti-, asiakas- ja erikoislehdissä on aina vain useammin niille varta varten suunniteltu ristikko, jossa aika usein on tekijänä Sanaris Oy. Se on osaamisaluettamme, jossa ristikkolehtiämme paremmin pääsemme suoraan ratkojien koteihin tuottamaan heille välitöntä ratkonnan iloa.

Meistä jokainen on jollain lailla seuraihminen

Minulle tulee aika paljon tarjolle ristikoita tai ristikkoaihioita, vanhoilta ja uusilta tekijöiltä. Yritän tietenkin vastata kaikille, mutta harmillisen usein joku seikka vastausketjussa pettää ja lähettäjä jää ilman palautetta. Tämä hävettää ja pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat joutuneet tähän kategoriaan.

Läpimenon mahdollisuudet ovat suht pienet, mutta totta kai tutkaimeni ovat koko ajan valppaina havaitsemaan kykyjä, joita ei voi ohittaa. Monet sellaiset tosin joudun johdattelemaan kilpailevien yritysten palvelukseen. Kovin monta ihmistä tai perhettä ei tällä alalla kuitenkaan yksi firma pysty kokonaan leivässä pitämään. Jos joku on tosi lahjakas ja haluaisi alalle, on kaikille eduksi, että hän löytää paikkansa.

Vain pari kertaa olen itse ollut aktiivinen ja lähestynyt laatijaa isommalla tarjouksella. Ensimmäinen kerta oli Toni Pitkälän kanssa vuonna 2005, kun Ilta-Sanomien Ristikko-Extra oli synnyttänyt kovan lisätarpeen. Jari Keränen tuli mukaan pari vuotta sitten aivan toisella tavalla. Hänen ystävänsä Lahden seudun sanaseppokerhossa lobbasivat häntä ja vakuuttivat Jarin yltävän Sanaris-tasolle. Jarilla oli takanaan sentään enemmän ristikoita kuin Tonilla, mutta kovin paljon hänkään ei ollut ehtinyt laatia ennen hänen ottamistaan remmiin. Tilanne oli kuitenkin aivan erilainen. Toni astui Sanarisin palvelukseen työntekijänä, Jari tekee oman firmansa kautta ja hänen laatimustensa määrää vasta yritetään kasvattaa ja samalla hän miettii, voisiko jättää päivätyönsä ja ryhtyä kokonaan yrittäjäksi.

Vuonna 2013 minulla ei ollut mitään erityistä tarvetta hankkia lisää laatijoita, koska esim. Keräsellä tosiaan oli tarvittaessa paljonkin kapasiteettia. Loppuvuonna 2013 lähetin kuitenkin Joonas Anttilalle meilin, jossa kyselin hänen innostustaan ristikkoalan suhteen. Tiesin hänen voittaneen ensimmäisen Sanaseppojen koululaiskisan ja Eerolan Tapsa oli hänen kypsyyttään tuolloin kehuskellut. Joonaksen kommentit Punaisen Pelikaanin vastausten yhteydessä viittasivat myös ikäiselleen yllättävän syvään ristikoiden sisällön ymmärrykseen.

Joonaksen vastaus kesti muutaman viikon. Se oli mennyt meiliin, jota hän ei koko ajan lue. Sen huomattuaan hän kirjoitti heti, että olisi mukava tavata, mutta me kumpikaan emme siinä vaiheessa tienneet, mihin tämä johtaisi. Tapaaminen sovittiin helmikuulle 2014. Jo sitä ennen häneltä tuli ristikko, jonka hän vain “sattui tuossa tekemään”.

Ensitapaamisemme venähtää kolmituntiseksi. Joonas kertoi heti, että lukee psykologiaa yliopistolla tosimielessä ja aikoo tutkijaksi. Lisäansiot nyt ja myöhemmin olisivat kuitenkin mieluisia. Jutellessamme huomaamme ajatuksemme hyvinkin samanlaisiksi, vaikka ikäeroa on yli 30 vuotta. Joonas tuntuu otetulta jo pelkästä yhteydenotosta, mutta hyväksyntä Pelikaaniin tosissaan yllättää hänet. Tarjoudun mentoroimaan häntä, jotta erilaiset laadintatyylit ja tyylien avaamat mahdollisuudet tulisivat tutuiksi. Tämä saa Joonaksen häkeltymään yhä enemmän. Itselleni asia tuntuu luonnolliselta, koska olen päässyt tekemisiin näin kypsän nuorukainen kanssa. Kunnioitus on molemminpuolista. Tavatonta on hänen erityinen kiinnostuksensa visaisiin ristikoihin. Päätökseni antaa hänelle sanoittamani Iltiksen koviksen vihjeitys saa jo hänet suunniltaan ilosta ja hämmästyksestä. Tämä vihjeitystyö on nyt jo laajentunut Suomen Kuvalehteenkin.

Olen Joonaksen suhteen vähintään yhtä kiinnostunut kaikenlaisesta muusta työstä kuin hänen laadinnoistaan. Kun ristikot kiinnostavat häntä monelta kantilta, jopa tietynlaiset hanttihommat voivat olla hänelle antoisampia kuin muille. Sovimme alustavasti, että hän ei hae muuta kesätyötä vaan työllistämme hänet Sanarisin hommilla. Haaveilen siitä, että hän voisi myös jossain määrin lomittaa minua ja Sakkea, koska emme nykyisellään pysty pitämään edes muutaman päivän pituista yhtämittaista lomaa.

Sovimme tapaamisesta laadinnan merkeissä maaliskuussa. Sanomatalon alakerrasta tulee ensimmäisen yhteisen ristikkomme synnyinpaikka. Olen heti alkuun unohtanut kynäni, joten Joonaksen nysä saa toimia kirjaamisvälineenä. Kumikaan ei ole kummoinen ja paperiin jää lopulta paljon tummia jälkiä (katso kuva!). Meillä ei ole nettiyhteyttä, joten työskentelemme luomuna ilman Ristikkorenkiä tai muita apuvälineitä. Ryhdymme laatimaan Seuran aukeamaa. Se on nyt julkaistu numerossa 13, joka ilmestyi 28.3. Alkuperäinen idea on, että minä vien ja Joonas tarvittaessa vikisee. Tarkoitus on puhua koko ajan ja puhetta seuraavan kolmituntisen aikana riittääkin, Joonas ottaa hyvinkin aktiivisesti osaa laadintaan, vaikka tietääkin, että tällä kertaa hänen nimensä ei tule lainkaan tekijätietoihin.

Lähtökohdaksi otan, että kuvasta lähtevät kaksi lausetta päättyvät alakulmaan. Lähdemme siis pohtimaan valitsemani kuvan lauseita väärin päin, lopusta alkuun. Niihin tulee mukavasti ääkkösiä, joten laadinnan haastavuuskin kasvaa. Jatkolaadinta alkaa oikeasta alakulmasta, koska sinne tulee vaikein laadintakohta. Joonas on tähän asti laatinut niin, että pohja on lähes kokonaan päätetty jo laadintaa aloitettaessa. Nyt mennään ihan sen mukaan, miten työ etenee. Välillä asetellaan muutamia vihjeruutuja paikoilleen, mutta ne saattavat vaihtua jo kymmenen sekunnin päästä aivan toisiksi. Tämä on laadintaa mukavimmillaan ja omaa riemuani lisää se, että mutustelemme yhdessä kaikkia erityisen hyviä ristikkoon löytyviä sanoja. Tässä ollaan tekemässä hyvää ristikkoa, johon ei tulisi yhtään huonoa sanaa. Paras fiilis tulee pääkuvan kaakkoiskulmassa olevasta aukiosta, jonka sanat loksahtivat kohdalleen lähes maagiseen tapaan (näkyy yhdessä kuvassa). (Kotona korjaan vielä yhden kohdan. Koordinaatteihin X20 Y15 ja X22 Y15 tulee kirjaimet vihjeruutujen sijaan ja ristikko hieman avaroituu.)

Kun Seuran pohja on valmis, Joonas on monta laadintadetaljia rikkaampi. Hän näyttää minulle itse aloittamaansa laatimusta, jossa on yläreuna valmiina. Neuvon häntä yrittämään laajaa alakulmaa ja sitä kautta saamaan ristikkoon kohokohdan. Osat yhdistämällä syntyy sivun ristikko. Nyt on Joonas ohjaissa ja annan vain pieniä vinkkejä. Hänellä on aivan uusi ote laadintaan. Ristikko ei valmistu tuon istunnon aikana, mutta myöhemmin hän lähettää sen valmiina saatteella, että sai sen lopulta mielestään hyvään kuntoon. Tuo ristikko on Punaisen Pelikaanin numerossa 3/2014.

Tapaamme varmaan uudelleen huhtikuussa laadinnan ja ideoinnin merkeissä. En tunne olevani tässä mitenkään vähemmän saava osapuoli. Yhteislaadintoja olen toki tehnyt mm. Team Katalinin kanssa ja uusia on suunnitteilla. Laadinta on turhan usein yksinäistä puurtamista, mutta ei sen tarvitse aina sellaista olla.

Sanomatalossa kaksin laaditun ristikon sanoitus.

Sanomatalossa kaksin laaditun ristikon sanoitus.

Sanomatalossa kaksin laadittu ristikko julkaistuna.

Sanomatalossa kaksin laadittu ristikko julkaistuna.

Yhdessä laaditun ristikon maagisin kohta.

Yhdessä laaditun ristikon maagisin kohta.

Kiitos musiikista

Otsikko on Raul Reimanin suomennos Abban kappaleesta Thank you for the music. Abba on jo 40 vuotta ollut yksi suosikeistani. Abban musiikissa olennaisinta on se hyvän olon tunne, jonka kukin kappale kuulijalleen antaa. Jos antaisi liikaa järjelle vallan, tuskin antaisi sellaiselle hömpälle tilaa aikataulussaan ja keskittyisi ”vakavampaan” musiikkiin. Abballa on kymmeniä hyviä kappaleita. Valitsin Arto Nybergin ohjelmaan suosikikseni Abban loppuajan biisin Soldiers, jossa on aivan maaginen tunnelma. Kun olin siellä uuden kirjani takia 2004, minun olisi tietenkin pitänyt valita jotain nokkelaa suomenkielistä, mutta en pystynyt ohittamaan tuota lempilauluani.

abba

Olen ehkä ennenkin maininnut, mutta jos minulle nyt annettaisiin eteen tilanne, jossa joutuisin loppuelämäkseni kokonaan luopumaan musiikista tai ristikoista, en ole ollenkaan varma, kuinka valitsisin. Järki ottaisi tietenkin ristikot, mutta sydän kertoisi varmaankin valitsemaan musiikin. Miten voisikaan elää ilman musiikkia, huh mikä painajaismainen tilanne tuo olisikaan.

Vaikka ikää on jo kertynyt 56 vuotta, tunnen itseni musiikin suhteen nuorekkaaksi, heviäkin kuuntelen paljon ja esim. suomalainen Battle Beast on suursuosikkini. Jotenkin loogista olisi varmaan siirtyä rockista ja popista ikäihmisille sopivamman musiikin pariin, mutta kai sellaiset raja-aidat ovat jo kaatuneet, kun yli kuusikymppiset muusikot kiertävät soittamassa vanhoja hittejään ympäri maailmaa. Onkohan enää montakaan 60- ja 70-luvun suosikkiyhtyettä, joka ei olisi kiertänyt maailmaa viime vuosina. Suomessa Back to sixties -villitys on vetänyt myös vanhat patut lavoille.

Eräs kolme-nelikymppinen musiikkifani tilitti minulle kerran, että kaikki hyvä musiikki on tehty 60-luvulla, enää ei synny juuri mitään sen veroista. Hän siis arvosti vain musiikkia, joka oli tehty jo ennen omaa syntymäänsä. Esitin kyllä hänelle oman näkökantani, että vuosittain tehdään suuret määrät musiikkia, joka menee suoraan sydämeen. Joskus se iskee ensitahdeista tai ainakin kertakuuntelulla. Sen vain vaistoaa, että tässäpä hyvä biisi. Joskus lemppari muotoutuu vasta kuuntelukertojen myötä.

Kappaleessa voi olla myös yksi erityisen hyvä kohta, joka sykähdyttää aina tullessaan. Vanhin muistikuva tällaisesta on Joukon ja Kostin hitissä Muisto vain jää. Se on siinä, kun parin äänet jäävät soimaan ja a-osan laulu alkaa niiden päälle. Queenin kappaleessa You and I sellainen kohta, jossa lauletaan moniäänisesti ”We go walking in the moonlight, walking in the moonlight”, on mielestäni fantastinen ja levytys jatkuu siitä hienosti. Näin tv:ssä Kwanin esityksen silloin uudesta kappaleesta Padam, jossa oli erityisesti yksi sydämeenkäypä kohta. Lopullisella levyllä tuo kohta oli miksattu eri tavalla ja minusta siis aivan pieleen.

Kyllähän minä siis vanhojakin aikoja arvostan ja nimenomaan arvostan, mutten välttämättä jaksa kuunnella senaikaisia lauluja jatkuvasti. Osaa niistä on kuullut niin usein, että ne jo kyllästyttävät, osa ei muuten vaan enää niin innosta, vaikka laulu olisi ollut kuinka uraauurtava hyvänsä. Siksi tiettyjä kanavia on mahdoton kuunnella, kun niiltä tulee pääasiassa loppuunkoluttuja esityksiä.

Innostuin musiikista samoihin aikoihin kuin ristikoistakin eli 10-11-vuotiaana. Ensimmäiset omat levyt olivat sinkut Lasse Mårtensonin Laiskotellen ja Bosse & Robertin Nellyn palmikko. Noin 16-vuotiaana hankin ensimmäisen soittimeni, sähköurut. Näin alkoi ristikonlaadintojen ohella syntyä pian myös omia kappaleita. Paljon on tapahtunut sen jälkeen myös musiikin puolella, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Nellyn palmikko

Sweet sixteen

Jos joskus tuntuu, että valitan paljon, haluan kyllä vastavuoroisesti ehdottomasti painottaa, että negatiiviset tunteet liittyvät vain tiettyihin asioihin. Ristikkolehtien tekeminen on mukavaa puuhaa, miksei niiden myyminenkin, mutta antaumus ja ponnistelut eivät välttämättä näy myyntiluvuissa tai edes kohtuullisena kassavirtana.

Erityisen hankala tilanne on ollut Passelin Pelikaanin kohdalla, sillä 20-sivuisena ja vain pari euroa kuluttajalle maksavana sen kustantamisessa ei näyttänyt olevan järjen häivää, varsinkaan niillä nykyisillä painosmäärillä, joihin nykyinen maailmantalouden tilanne ja ristikkolehtien massatuotanto on johtanut. Tietty innokas fanijoukkohan jokaisella lehdellämme on, mutta sen lisäksi tarvittaisiin jatkuvasti vilkasta irtonumeromyyntiä. Jotain oli siis tehtävä.

Fiksuimmalta tuntui muuttaa Passeli muiden Pelikaanien rinnalle samanpaksuiseksi ja -hintaiseksi. Näin yksinkertaistettiin tilaajapalveluakin, kun pitkään mukana pyörinyt aivan eri tavalla rakentunut tilaushinta saatiin pois.

Päätimme tehdä muutoksen mahdollisimman kuluttajaystävällisesti siitäkin huolimatta, että uusi Passeli ehkä ensi silmäyksellä sokeeraa monta ratkojaansa. Erikoistehtävät olisi voinut sirottaa ympäriinsä, jolloin niiden määrä ei olisi tuntunut niin suurelta. Nyt tuo monelle makea kuusitoistasivuinen on kuitenkin näppärästi irrotettavissa. Jos ei itse erikoistehtävistä ollenkaan tykkää, luulisi lähipiirissä löytyvän jonkun sellaisen, jolle ne ovat mieluisia.

Tässäkin olen saanut voimaan joulun alla saamastani viestistä: ”Sinä Eki olet ainoa Suomessa, joka tosiaan panostaa ristikoiden laatuun rahallisen voiton kustannuksella. Ei voi kuin ihmetellä, mutta tiesi olet itse valinnut. Eikä tie ole välttämättä helppo.” Liioiteltua tai ei, tällaiset kommentit lämmittävät ja puskevat jatkamaan.

Lehden muuttamisessa on aina riskinsä. Olemme jo ensimmäisinä päivinä saaneet muutamia peruutuksia. Tätä kirjoittaessa on tunnin sisällä tullut kolme vuosikertatilausta. Tilanne tulee elämään pitkän ajan.

Täytyy vielä korostaa, mitä siis oikeasti tapahtui, koska eräänkin soittajan mielestä ristikoiden määrä peruslehdessä oli vähentynyt. Ei, siihen saatiin useampi kuvaristikko lisää. Jo tuon osan pitäisi olla rahansa väärti, jos tykkää keskitasoisista ristikoista, niitähän ei tässä määrin saa mistään ostaa yhdellä kerralla.

Samalla tietenkin pyydämme hartaasti runsasta palautetta, jossa saamme liitteen mahdollisimman oikeansisältöiseksi suurimmalle mahdolliselle joukolle.

Halvalla

Tätä julkistettaessa on tasan sata vuotta ensimmäisen sanaristikon julkaisemisesta. New York World -lehdessä olleen ristikon laati Arthur Wynne. Suomeen ristikko rantautui 1925. Kaikkialla on voittokulku jatkunut siitä alkaen eikä loppua näy. Usein toistettu mielenkiintoinen fakta on, että Suomessa vuodesta 1955 valta-aseman ottanut kuvaristikko on liki tuntematon lähes kaikkialla muualla.

Ensimmäinen oma ristikkoni julkaistiin noin 43 vuotta sitten. Vasta vajaan vuoden olen ollut itsekin julkaisija/kustantaja. Se on ollut rankkaa mutta mielenkiintoista aikaa. Vielä on näkemättä, onko minussa ja yhtiökumppaneissani ainesta alan tälle sektorille. Se kun ei riitä, että tekee hyviä lehtiä.

Tässä vuodenvaihteessa teimme taas muutoksia, vaikka lehtien iso uudistus oli vasta takana. Totesimme, että 20-sivuisen lehden kustantaminen nykyisillä volyymeilla parin euron hinnalla ei ole missään suhteessa mielekästä. Siksi Passeli muuttuu 36-sivuiseksi aivan ainutlaatuiseksi tehtäväpaketiksi. Sellaista erikoistehtäväkokoelmaa, joka sen väliin 16-sivuisena levittäytyy, ei ole saatavissa muualta. Uskon sen tuovan lehden asiakkaille huomattavaa lisäarvoa.

Vanhimmat lehtemme Musta ja Punainen Pelikaani pysyvät ennallaan. Mustan levikki on käsittämättömän alhainen sen laatuun nähden. En kuitenkaan näe, että helppoa lehteä olisi mitään järkeä lopettaa, Mustaa on mukava tehdä ja sillä on kuitenkin iso joukko fanaattisia kannattajia. Muutkin heidän kaltaisensa pitäisi vain jotenkin saada Mustan taikapiiriin. Punaisen Pelikaanin 52-sivuisen juhlanumeron kohdalla huomattiin, että siinä oli monelle jo liian suuri annos visaista ratkottavaa kahden kuukaudelle ajalle, niin vaihtelevaa ja laadukasta kuin se olikin. Punaisella on vakaa asema Suomen visaisimpana ja kohtuullisesti menestyvänä lehtenä, mutta sen perustana on työtään rakastava laatijakunta, joka on valmis panemaan aikaansa noiden visaisimpienkin tekoon enemmän kuin rahallinen palkkio edellyttäisi. Ratkojilta saatu palaute on useimmille tärkeämpi kuin maallinen mammona.

Passelin ohella muuttuu siis Krypto Pelikaani. Ilmestymiskerrat lisääntyvät kahdeksasta kahteentoista per ajastaika. Tätä on laajalti toivottu ja se tuntui taloudellisesti mielekkäältä.

Mitä tekee otsikossa Jenni Vartiaisen ja Vesku Loirin tuore duettokappale? Noh, se tuntuu olevan asia, johon kulminoituu ei-kovimpien-fanien kulutuskäyttäytyminen. Kuulin alkuviikosta eräällä kuntosalilla keskustelun, joka osui tähän jo silloin suunnittelemaani blogitekstiin tosielämän esimerkiksi. Miehet puhuivat siitä, kuinka kannattaa jotain tilata. ”Kun tarjouskausi on ohi, ei siinä kauan mene, kun saa taas soiton ja tarjotaan hyvää jatkosopimusta.” ”Juu, en minäkään koskaan tilaa mitään täyteen hintaan, väkisin tuppaavat uuden tarjouksen, kun vähän näyttelee vastahakoista.”

Minua itseäni on erityisesti harmittanut se, että jos olen hyvä asiakas, maksan usein enemmän kuin huono. Kun saan joskus soittoja ja vastaan ei, sitten annetaan esim. lisäkuukausi ilmaiseksi ja tiukassa paikassa vielä jotain muutakin. Yleensä ihan periaatteesta en suostu tällaiseen.

Pelikaaneja on edellinen kustantaja tarjonnut jossain lehdessä kuusi numeroa seitsemällä eurolla. Tällaisella tarjouksella ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin saada ihmisiä nalkkiin, siis löytää paljon uusia pitkäaikaisia asiakkaita. Nyt kuitenkin tällaisten tilausten peruutuksia tulee päivittäin. Lisäksi kysellään, koska mahtaa tulla seuraava vastaava tarjous, että kannattaisi taas tilata.

Teimme radikaalin päätöksen lopettaa kaikki tutustumistarjoukset. Yhden numeron voi edelleen tilata edullisesti, mutta pitkään voimassa olleet vajaan vuoden aloitustarjouskaudet jäivät historiaan. Mikä vielä mainitsematon seikka oli suurin syy tähän päätökseen? Nykyiset asiakkaat! Normaalitilaushinnan maksajat ovat ilmaisseet laajasti, että ei ole mukavaa, kun he maksavat enemmän kuin jotkut toiset. Meille ehdottomasti tärkeimpiä ovat uskolliset asiakkaat. Lähes kaikki pitkäaikaiset tilauksemme perustuvat lehtien kunnioitukseen, pitäähän meidän silloin vastavuoroisesti kunnioittaa näitä fanejamme.

Fanin kirjoittama vilpittömän oloinen kehu vastauksen yhteydessä onkin aina kohokohta arkisen puurtamisen keskellä.

Taivas on auki

Kotiteollisuuden kappaleen nimi on ehkä liioitteleva, mutta se antaa minulle hyvän syyn kertoa yritykseni sivustosta. Vanha sanaris.fi ehti olla yli kymmenen vuoden ajan miltei jähmettyneenä muumiona, jonka sisältö oli todella ontto. Nyt on kuukausien ajan hiottu aivan uudelta pohjalta lähtevää tietopakettia, joka esittelee ristikkoalaa yhtiön kantilta. Sivusto antaa paljon sellaista tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla missään. Uskoisin esim. tekijöiden esittelyn olevan monelle ristikkofanille superkiinnostava osasto. Siellä on jo nyt useita lehdissä tekijöistä ilmestynyttä artikkelia, mutta niitä tullaan sinne lisäämään runsaasti, kunhan arkistoja ehditään penkoa lisää.

Arkistojen penkominen vei minut jo sivustoa tehdessä monille nostalgiatripeille. Sanaris Oy:n paperit jätettiin sisään samana päivänä kuin tyttäreni Katja syntyi. Molemmat täyttävät kohta 28 vuotta! Tätä on vaikea uskoa. Sitä ennen ehdin toimia 15 vuotta ristikoiden parissa eli täyteen on tulossa 43 vuotta. Onneksi älysin aloittaa nuorena, muutenhan olisin jo ikäloppu.

Onhan se hyvä, että joku on nyt järjestyksessä. Mutta jos olisin käyttänyt tämän saman ajan fyysisen arkiston siivoukseen, sieltä ehkä löytyisi vanhoja asioita paremmin kuin nyt. Tällaisiin asioihin tuppaa löytymään se aika kuitenkin vasta sitten, kun on ihan pakko. Piti sanaris.fin ”viimeisen” päätöksen mukaan aueta lokakuun alussa, mutta ihan lokakuun loppuun meni. Loppurutistus on näissä asioissa aina melkoinen.

Keväällä tehtiin pelikaaniristikot.fi ihan tyhjästä, nyt tehtiin sanaris.fi aivan uusiksi ja toivottavasti vuoden loppuun mennessä sanaristikot.net saadaan nykyaikaiseen kuosiin. Sitten voi sanoa: ”Uh-huh!” Sehän on John Mellencampin albumi, mutta ei siitä sen enempää.

Oot täydellinen


 
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että otsikossa oleva Vexi Salmen sanoittama Jari Sillanpää -hitti on valheellinen, sillä ei kukaan nainen, mies sen enempää kuin ristikkokaan ole mielestäni saavuttanut täydellisyyttä. Täydellisyys on hyvä pyrkimys, mutta pitää olla aika alhainen kritiikki, jos siihen uskoo päässeensä.

Vexi, sanaseppo

Vexi, sanaseppo




Jossain nettikeskustelussa jo totesinkin, että jos hyvä laatija lähtisi aina todella keskittymään siihen, että jokainen ristikko olisi (lähes) täydellinen, häneltä jäisivät ansiot vähiin ja ehkä tumpelommat laatijat täyttäisivät ne kymmenet paikat, joihin tämä täydellisyydentavoittelija ei ehtinytkään tehdä ristikkoa. Ratkojien ja laatijan hyvinvoinnin kannalta on paljon tärkeämpää, että laatija oppii tuottamaan järkevässä ajassa mahdollisimman paljon hyvää kamaa. Musiikkipuolella on vielä korostetumpaa, että monet klassikoiksi osoittautuneet kappaleet on sävelletty ja/tai sanoitettu hetken huumassa. Tarina kertoo, että Yesterdayn sävelkulku oli eräänä aamuna Paul McCartneyn päässä, sen nimi oli vain herätessä Scrambled eggs. Paul luuli ensin, että kyseessä on joku jo sävelletty kappale, mutta kun sellaista ei löytynyt, Paul kyhäsi tunnelmaan sopivamman lyriikan ja nyt se on yksi kaikkien aikojen levytetyimmistä sävelmistä ellei peräti levytetyin.

Laatimista harrastan monissa ympäristöissä, mutta Pelikaanit ja Sanaris Oy:n muutkin ristikot viimeistellään päämajassa, jossa lisäkseni päätteensä ääressä istuu poikani Sakke. Yhteinen musiikkimakumme päättää sen, mitä ämyreistä kaikaa. Ikäeroa meillä on yli 22 vuotta, mutta yllättävän usein olemme hyvyydestä samaa mieltä. Joskus mielipiteemme menevät aivan ristiin. Tyylilaji on meille kummallekin merkityksetön, ”hyvä biisi on hyvä biisi” ja silleen. Omassa nuoruudessani oli vaikeampi olla vanhempien kanssa samaa mieltä. Kun 60-luvun lopulla luukutin uudesta kasettinauhuristani Beatlesin kappaletta Get back, isäni totesi: ”Eikös tuo nyt ole vähän liian rajua?” Kun Make-setäni kuuli Santanan Third albumia, joka oli hänellä ostatettu joululahjakseni, hän totesi: ”MINÄ en tuota kyllä ole ostanut!”

Kokosin tähän listan, jotka ovat kummankin mieliksi soineet päämajassa kymmeniä kertoja ja soivat jatkossakin. Listalla ei ole kauheasti klassikkoja tai sellaisia kappaleita, jotka soivat hittiradioiden rotaatiossa, koska niistä olemme kerta kaikkiaan saaneet tarpeeksemme. Lisäksi lopulta 33 biisin listaan mieltymyksemme puristaessani jouduin käyttämään tosi ankaraa punakynää. Alkuperäinen ajatus oli 20 soitetuinta, mutta sellaista seulontaa ei sydämeni kestänyt.

Päämajan Top 33: Soitetuimmat (eivät järjestyksessä)

Second change – Shinedown
Postinkantaja – Leevi & the Leavings
Hush hush – Pistol Annies
Aamuyö – Lehtivihreät
Burning heart – Survivor
She cranks my tractor – Dustin Lynch
Illusion and dream – Poets of the Fall
Restless heart – Broken Voices
Be-Bob-A-Lula – Sheidi
Black Valentine – Hey! Hello!
Feral Kev & General Leeroy – Jayne Denham
Here’s to us – Halestorm
Hey hey cheers – Dry County
Hölmö rakkaus – Scandinavian Music Group
Unforgivable sinner – Lene Marlin
The way – Fastball
Nyt loppuu todellisuus – Puolikuu
China in your hands – Göran Edman
Hazard – Richard Marx
Run away – Live feat. Shelby Lynne
Sure know something – Kiss
A day late, a dollar short – Hanoi Rocks
Wish you were here – Rednex
That thing you do – The Wonders
Illan varjoon tiemme johtaa – Heli Ruotsalainen
You could be mine – Guns’n Roses
Test of time – Samson
Before he cheats – Carrie Underwood
Bad things – Jace Everett
The Islander – Nightwish
Sense of time – Jan Holberg Project feat. Joe Lynn Turner
Joe Rey – Fountains of Wayne
Desert plains – Judas Priest

Jatkan musiikista lähiaikoina, se on lempiaiheeni ja muutama asia on vielä ihan päällimmäisenä mielessä. Viime aikojen live-kokemusten kärkeen menee Jukka Eskola Orquesta Bossa, jonka konsertista otettu kuva koristaa tulevan Punaisen Pelikaanin kantta. Yhtyeen esikoislevy on juuri ilmestynyt kauppoihin myös Suomessa.

Punainen 6/2013

Soutaa huopaa

Ristikoita julkaistaan valtavat määrät. Niitä ratkotaan pääasiassa ajanvietteeksi. Laatijoiden nimet näkyvät nykyisin lähes poikkeuksetta ristikoiden yhteydessä. Uskoisin, että niihin kiinnitetään aika paljon huomiota, mutta varmasti moni vain ratkoo eikä mieti, kuka minkäkin tehtävän on luonut.

Vielä harvemmin ratkoja pysähtynee miettimään, miten ristikko on syntynyt, miksi siinä on juuri ne sanat ja ne vihjeet tai ylipäänsä kyseenalaistaisi sen sisältöä muuten kuin olettamiensa virheiden tai käsittämättömyyksien osalta.

Miten ne ristikot siis laaditaan? Tapoja on enemmän kuin laatijoita. Jokaisella on omat kikkansa ja hyvä laatija käyttää monia eri laadintatyylejä. On helppo kuvailla näitä tyylejä, mutta – kuten usein ennenkin olen todennut – kunnon käsityksen laadinnasta saa vain seuraamalla laatijan työskentelyä takapiruna. Tällainen harvinainen tapaus oli Sanaseppojen kesäpäivillä 2005 Tyrvännössä. Laatijoille annettiin ruudukko, jossa oli valmis pääkuva vasemmassa yläkulmassa. Kesäpäiville tulleet saattoivat pöydissä kierrellen nähdä, miten eri laatijoilla homma etenee. Laatijat myös vastailivat kysymyksiin tai ajattelivat ääneen laatiessaan.


Antti Skyttä (vieressä Esko Vesa)

Antti Skyttä (vieressä Esko Vesa)


Pekka Joutsi (seuraajana Heljä-Maija Vanhanen)

Pekka Joutsi (seuraajana Heljä-Maija Vanhanen)



Toni Pitkälä

Toni Pitkälä


Jyrki Takala

Jyrki Takala



Erkki Vuokila

Erkki Vuokila


Juha Hyvönen

Juha Hyvönen


Kirjassani MMM Sanaristikot, jota on myytävänä tälläkin sivustolla, olen pyrkinyt antamaan mahdollisimman paljon vinkkejä ja luomaan kokonaiskuvan, mitä on laadinta aloituksesta valmiiseen työhön.

Yksi tapa sukeltaa laadinnan saloihin on kuulla erilaisia pieniä kuvauksia työn tuoksinasta. Tällaisiin voi tutustua mm. sanaristikot.netin säikeistä Tarinoita laadinnasta ja Tarinoita laadinnasta – 2.

Aivan uuden mahdollisuuden tajuta laatimisen syyt ja seuraukset ja jopa oppia itse laatimaan antaa Ristikkoakatemia. Tänä syksynä järjestetään ratkontakurssien ohella myös yksi laadintakurssi, johon on vielä tätä kirjoittaessa tilaa. Kannattaa tsekata.

Jos nyt vielä yrittäisin lähteä kuvailemaan laadintaa, tämä blogi venyisi tapani mukaan ylipitkäksi. Tyydyn vielä kuvailemaan sitä yleisemmin. Sitä voisi verrata veneilyyn. Otetaan veneelle hyvä lähtöpaikka, yleensä vakiopaikka (ristikossa vasen yläkulma). Sitten lähdetään liikkeelle, soudetaan ja huovataan tarpeen mukaan, jotta päästään päämäärään. Riippuu vähän tuulesta, millainen fiilinki lopussa on ja kuinka hyväksi matka osoittautuu.

Tämä ei varmasti jää tähän, laadinnasta riittää kerrottavaa.

Valokuvia

Mamban laulun nimi antanee aika suoran vinkin siitä, mistä nyt on puhe. Ristikoissa julkaistaan valtavat määrät valokuvia ja niillä on monta tapaa päätyä sinne. Tarina tulee polveilemaan aika lailla, sillä sitä ei mitenkään voi kertoa kronologisesti.

Kun aloin laatia lehtiin 70-luvun alussa, kuvia varastettiin aika paljon sekalaisista julkaisuista sen enempää lupaa pyytämättä. Aika pian kuitenkin tajuttiin, että näin ei laajasti voi tehdä. Esim. Suosikkiin tuli lasku YV-lehdestä, josta olin napannut Gary Glitterin kuvan suoraan pääkuvaksi. Ainoat luvalliset kuvat oli mahdollista hankkia yli 25 vuotta vanhoista julkaisuista, koska ne olivat jo vapaata riistaa. Tämä laki muuttui myöhemmin ja nykyisin se ei enää päde noin lyhyellä aikavälillä. Kyllä edelleen käytetään siellä täällä toisten valokuvia, nykyisin myös netistä kaapattuja, mutta yhä enemmän on olemassa ilmaisia kuvapankkeja, joita kuka tahansa voi käyttää.

Takaisin 70-luvun alkuun. Aloin hiljakseen valokuvata itsekin. Sain isältä käyttööni rapakon takaa tuodun järjestelmäkameran, laadukkaan ilman sen kummempia hienouksia. Opin kyllä valokuvauksen perussäännöt jostakin, mutta varsinaisena valokuvaajana en pidä itseäni vieläkään. Mitä parempi automatiikka kamerassa on, sen mieluummin sitä nykyisin käytän eli noita kuvauksen perusoppeja ei nykyisin enää juuri tarvitse muistella.

Tuolloin ristikot olivat mustavalkoisia ja kuvatkin kannatti ottaa sellaisina, toki värillistäkin kuvaa oli mahdollista käyttää, jos se toimi mustavalkoisena. Rupesin ottamaan kuvia ristikoita varten ihan kotiympäristössä ja tietenkin aina ulkomaailmassa liikkuessa. En ottanut vain yksittäisiä kuvia vaan suunnittelin myös sarjakuvamaisia kuvasarjoja, usein vitsin sisältäviä tai muuten vain humoristisia tilanteita. Ensimmäisten vuosien ristikkoni syntyivätkin pitkälti niiden pohjalta.

 


valokuvia_kuvapari_eka

Siltä on irronnut molemmat kädet

Eivät kai ne ole tuolla lattialla ...

Tämä kuvatrio on syntynyt siinä järjestyksessä, että ensin oli kuvat ja sitten syntyi vitsi-idea.

 

Kun mustavalkokuvaus alkoi yhä enemmän yleisesti ottaen muuttua värikuvaukseksi, minulla oli onni löytää ihan kotinurkilta liike, jossa kehitettiin itse kuvat. Käsin tehdyt voittivat kevyesti useimpien liikkeiden käyttämät automaattilaitteet. Joitakin takaiskuja tässä asiassa on tapahtunut vuosien varrella, esim. Kosin saarella otetut filmit kehitettiin väärin ja kaikki olivat aivat epäselviä. Joskus oli toki vika myös kuvaajassa.

Vuosien varrella olen omistanut suuren määrän kameroita. Joskus on ollut kolme-neljäkin kameraa käytössä samaan aikaan. Useimpien kanssa on saanut hyviä kuvia helpoissa olosuhteissa, mutta jos haluaisi kuvia kaukaa tai vaikka konserttitilanteesta, silloin on mennyt monta kertaa kuvaus aivan pieleenkin. Joskus olen valinnut kameran aika sattumanvaraisesti, joskus pyytänyt tietynlaista, esim. muutama vuosi sitten pyysin sellaista, jolla saa kaukaakin tarkkoja kuvia ja sellaisen kameran sainkin.

 

Yksi lempikuvistani, ilmeisesti kesältä 1988 Riistavedeltä, tyttäreni ja hänen pikkuserkkunsa luonnonmansikoita etsimässä.

Yksi lempikuvistani, ilmeisesti kesältä 1988 Riistavedeltä, tyttäreni ja hänen pikkuserkkunsa luonnonmansikoita etsimässä.

 

Kun värikuvaus yleistyi, aloin ottaa rinnan mustavalkoisia kuvia ja dioja. Dioja minulla on edelleen rullakaupalla käyttämättöminä, sillä vuonna 2001 astui elämääni digitaalikuvaus. Viimeiset diat jäivät kokonaan käyttämättä, koska niiden käytöstä tuli suhteessa niin paljon hankalampaa. Nyt on ollut pitkään tarkoitus muuttaa nuo diat digitaalisiksi. Digitaalikuvaus teki jo tuolloin kuvauksen edullisemmaksi ja hinnat ovat laskeneet edelleen. Toukokuussa 2001 minulla oli Sardiniassa kaksi digikameraa, taskokokoinen ja normaali, mutta muistikorteille mahtui vain 128 megaa kuvia. Viikon matkalla piti siis tarkkaan harkita, mitä kuvia säästää kortilla. Vuonna 2004 ostin Gibraltarilla ekan gigan kokoisen kortin yli sadalla eurolla, mutta kamerani ei osannut lukea sitä kunnolla. Silti kuvat onnistuivat, mutta kortti hajosi pian. Laitteet ja tarvikkeet eivät kulkeneet käsi kädessä. Nykyisin on normaalia käyttää 8 tai jopa 16 gigan korttia ja niihin kuvia sitten mahtuukin.

Digikuvia minulla löytyy nyt satoja tuhansia jotenkin loogisesti koneelle järjestettynä, mutta niiden löytäminen on pääosin omasta muistista kiinni. Viimeksi yritin etsiä kuvaa aiheesta ”teräaseet”, mutta etsittyäni jonkin aikaa sieltä täältä päätin ottaa uuden kuvan, jostakin syystä muisti ei vienyt minua onnistuneesti sellaisen valmiin äärelle. Omien kuvien ohella koneellani on myös muiden kuvia. Sanaris Oy:n ristikoiden merkittävin kuva-avustaja on australialainen Joseph Dean, jonka lähettämissä valikoimissa on ollut aivan huikeita kuvia.

Itselläkin on paljon hyviä muistoja hetkistä, jolloin on saanut mieltä hykerryttäviä kuvia – tai ainakin uskoo saaneensa, varmistushan tulee vasta, kun näkee otoksen kuvana tai päätteeltä. Toscanassa viime toukokuussa olin kahtena ensimmäisenä päivänä ottanut muutamia tosi hyviä kuvia, mutta silloin käyttämäni kortti meni epäkuntoon. En ole vielä ehtinyt selvittää, saako ne kuvat sieltä kortilta vielä talteen ja mitä se maksaa, kannattaako maksaa isoa summaa. Olisi pitänyt siirtää ne kuvat ajoissa kannettavalle koneelle.

Ulkomaanmatkani tai muissa mielenkiintoisissa paikoissa käymiset ovat hyvin erikoisia verrattuna normaalimatkailijaan. Jään yleensä jatkuvasti vaimostani tai porukastani jälkeen, kun näpsin kuvia sieltä täältä. Parhailta matkoilta on tuomisina tuhansia kuvia. Osa kuvista on yleiskuvia, jotka voisivat olla missä vain otettuja, jotkut taas kyseisen kohteen tunnistettavia paikkoja. Näitä kuvia jaan myös laatijoille, joista useimmat ottavat myös itse kuvia.

Yksi ristikkokuvien lähde ovat toimitukset itse ja Sanaris Oy:n tapauksessa erityisesti Hesarin/Iltiksen kuvatoimitus. Ilta-Sanomissa on omia kuviammekin, mutta monessa tapauksessa tilaamme kuvia kuvatoimitukselta. Sieltähän löytyy melkein mitä vain. Monestakin syystä lukuisiin erikoislehtiin otetaan kuvat tilaajalta, jotta ne istuvat lehteen. Kuvausreissuilla tulee eteen tilanteita, joissa saa kuvan johonkin erikoislehteen. Esimerkiksi Metsästys ja Kalastus on saanut pääkuvia ympäri maailmaa. Myös tunnettujen ihmisten kuvaus konserteissa, kirjamessuilla ym. on tuottanut ison valikoiman julkkiskuvia omiinkin arkistoihin.

Valokuvaus on minulla kausittaista. Joskus kamera on aina mukana, joskus se unohtuu kaappiin viikoksi tai pitemmäksikin aikaa. Jos talvella otan kuvan, se monissa tapauksissa tulee käyttöön vasta seuraavina talvina. Usein kuva menee käyttöön saman tien. Jonkun ulkomaanmatkan kuvia käyttää heti ja sitten ne saattavat jäädä pitkäksi aikaa unholaan ja muistuvat taas myöhemmin ja niitä tulee lisää ristikoihin.

Tällä hetkellä minulla on säännöllisessä käytössä vain yksi kamera, Canon G12. Sillä saa hyviä kuvia melkein missä tilanteessa tahansa pelkkää automatiikkaa käyttäen. Silti räpsin usein samasta tilanteesta jopa kymmeniä samankaltaisia kuvia, jotta ainakin yksi varmasti onnistuu. Tässä Canonissani on 5-kertainen optinen zoom ja 20-kertainen mekaaninen eli lähellekin voi päästä, mutta mekaanisella puolella ei tulos enää ole kovin laadukas. Tuo kamera on kohtuullisen kokoinen ja mahtuu melkein housuntaskuun.

Valokuvaus yleismaailmallisesti on jatkuvassa kuohumisvaiheessa. Nykyisin suuri osa ihmisistä ottaa kuvansa jollain monitoimilaitteella, joka on aina mukana. Sellaisilla saakin laadukkaita kuvia ja niitä pystytään panemaan nettiin tai lähettelemään kavereille saman tien. Konserteissa sadan näytöt ovat koko ajan koholla ja niillä tallennetaan myös liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Itselläni ei vielä moista vehjettä ole vaan simppeli puhelin, erillinen kamera ja sähköisiä yhteyksiä varten kannettava tietokone. Aika näyttää, miten kuvaan tulevaisuudessa.

Valokuvaukseen pätevät samat asiat kuin esim. kalastukseen, ”pahus kun jäi välineet kotiin”, ”voi kun oli silloin väärät välineet mukana”, ”hitsi kun se tilanne ehti livahtaa ennen kuin sain välineet esiin”, ”olisitpa nähnyt sen joka pääsi karkuun” jne.

Kuvaamassa kelloja jossain Pohjanmaalla.

Kuvaamassa kelloja jossain Pohjanmaalla.

20 vuotta sikana

Kun Pelikaanit aloittivat vuonna 1993, olimme kovan haasteen edessä siksikin, että ristikkotoimitus sijaitsi Helsingissä mutta taitto ja asiakaspalvelu Oulussa. Tietoliikenneyhteydet olivat aivan toista luokkaa kuin nykyisin ja vaikka minulle neuvotteluissa luvattiin, että saan tarkastaa kaikki taitot päätteeltä, sitä ei pitkään aikaan tapahtunut. Näin ollen en ehtinyt nähdä noiden uusien lehtien taittoja valmiina lainkaan. Menin sitten painoon katsomaan. Siellä oli tehty taittoa jo pitkälle eli sivut oli siirretty pelleille painamista varten. Järkytys oli melkoinen. Pelikaanien ykkösnumeroihin Reima Mäkinen piirsi ensimmäiset värilliset tietokoneristikot. Ne oli avattu taittoon väärin, joten jotkut vihjeet ovat hypänneet aivan väärään paikkaan. Jouduin entraamaan yhtä peltiä ja teettämään yhden kokonaan uudelleen, että nuo ristikot olisivat edes jotenkin ratkottavissa. Suuri osa ristikoista oli lähes mustavalkoisia tai siten väritettyjä, että ne oli skannattu eikä ongelmia niiden kanssa ollut. Lehdistä ei tullut fiaskoja.

Hölmöläisten touhultahan tuo vaikuttaa, mutta kyllä siinä hyvään uomaan ajauduttiin. Ekoissa lehdissä oli teksteissä ja muissa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja kustantajan tekemiä omia virityksiä, mutta niistä päästiin eroon seuraavissa numeroissa. Yksi seuraavien vuosien aikana huonosti hoitamamme homma oli palautteen läpikäynti ja siihen reagointi. Ihan aluksi palautelappusia tuli Oulusta hyvin, mutta sitten tahti hidastui ja lopulta lähes loppui. Nyt kun palautteen saa itselle heti ja se käydään läpikin, voidaan parhaassa tapauksessa toimia jo seuraavan numeron yhteydessä. Tämä blogi käsitteleekin nyt kustantaja-aikamme ensimmäisten kuukausien palautetta ja mikä siinä on ollut eniten esillä.

Aikoinaan saimme paljon palautetta siitä, että lehti ilmestyy epävarmasti eli on usein myöhässä, jopa viikkoja. Tämä asia saatiin ojennukseen jo kauan sitten. Jo vuosien ajan on lehti tullut tilaajille joko päivää ennen tai samana päivänä kuin lehtipisteisiin. Tästä lankeaa suurkiitos PunaMustalle, josta löytyy aina venymistä, jos meiltä ei lehti irtoa deadlineen mennessä.

Taitto siirtyi Oulusta Helsinkiin jo kymmenisen vuotta sitten eli enää en voi valittaa, etten pysty näkemään, mitä lehteen tulee. Yritän hyödyntää esteettistä silmää siihen, että lehti näyttäisi ainakin itselleni hyvältä. Toki kompromisseihin on pakko joskus tyytyä. Lehti tsekataan moneen kertaan ja voin syyttää lähinnä itseäni, jos jotain huonoa sinne päästän. Virheetön ei ole kukaan ja niiden pakollisten mokien takia perustimme virhepalvelun, josta onkin tullut paljon positiivista palautetta.

Lehtiuudistuksen yhteydessä yritimme parantaa ulkoasua ja siitä on tullut paljon palautetta, puolesta ja vastaan. Negatiivisissa on ollut pari pääpointtia: sekavuus ja jotkut liian pienet yläosan elementit. Sekavuus on pääosin tarkoittanut uusia tehtävämuotoja ja lisääntyneitä sivuja, joissa on kaksi tehtävää. Tämä on muuttumassa itsestäänkin, mutta paneudumme vielä tarkemmin tähän puoleen.

Suurin kritiikinaihe on ollut sivujen yläosien ahtaus joka suhteessa. Avainsanoille on liian vähän tilaa, tekijänimet ovat liian pienellä ja Punaisessa tähdet ovat liian mitättömiä. Näissä tehtiin jo parannuksia, mutta ne eivät ilmeisesti olleet riittäviä. Rakennamme siis koko yläosat uusiksi. Alkavalla viikolla ilmestyvään Punaiseen uudistus ei ehdi, mutta ensi kuun vaihteen Mustaan se tulee. Passelissa ja Kryptossa tätä samaa ongelmaa ei olekaan.

Ihan ansaitusti jotkut ovat huomauttaneet, että Krypto Pelikaanissa numero 3 ei ollut kuin yksi kymppisana, jolloin palkintojen arvo jäi alle kannessa ilmoitetun tuhannen euron. Tällaiset asiat ovat työn tohinassa joskus vaikeita muistaa hoitaa oikealla hetkellä ja niin asian korjaus ei näy vielä alkavalla viikolla ilmestyvässä lehdessä. Meillä on nyt nämä nettisivut yhteydenpitovälineenä, mutta valitettavasti nämä tavoittavat vain murto-osan ratkojista. Toivottavasti mahdollisimman monen korvaan nyt kantautuu, että nuo puuttuvat 200 euroa arvotaan vielä.

Vaikeusasteista palautteessa puhutaan yllättävän vähän. Toki moni sanoo, ettei pysty vielä Punaisen vaikeimpia ratkomaan, mutta useimmilla on tavoitteena tulla niin hyviksi, että ne vielä nujertuvat. Passelin vaikeustaso on kaikkein vaikein säätää, joten siitä tulee molempiin suuntiin olevia kommentteja, milloin oli tavallista helpompi, milloin vaikeampi.

Pelikaanien tämänhetkinen paperi on ollut puheenaiheena sanaristikot.netissä ja myös monissa viesteissä. Tähän tullaan nyt todella paneutumaan eikä sitä voi tehdä hätiköiden, sillä näin isoissa muutoksissa on aina myös kärsijöitä. Lupaan siis, että syyskesällä asiassa tehdään ratkaisuja.

Suurin valituksen aihe kautta aikojen on ollut Pelikaanien asiakaspalvelu. Lukuisat asiakkaat ovat sanoneet, että numerossa ei vastata tai se on varattu ja läpipääsy on mahdotonta. Yksi moitteen aihe on myös ollut epäkohtelias palvelu. Asiakaspalvelun puolelta kaikki tämä kritiikki on aina kumottu. Ottaessamme kustantamisen haltuun päätimme, että puhelut hoidetaan kohteliaasti ja palvelualttiisti, siis asiakasmyönteisesti. Soitamme takaisin asiakkaalle aina tarvittaessa ja muutokset kirjataan asiakasluetteloon välittömästi. Hyvä palvelu jää helposti ilman ansaitsemaansa kunniaa, siksipä seuraava viesti ilahduttikin kovasti: ”Hei. Olen saanut teiltä todella hyvää asiakaspalvelua (esim. tänään tuli ilmaiset lehdet tilauksen alkaessa hieman viiveellä). Tuntuu että teette työtänne innolla ja motivoituneesti. Pelikaani-ristikot ovat parhaita ja toivon teille hyvää jatkoa. Yst. terv. T. P. Riihimäki.”

Olemme tehneet töitä näiden lehtien eteen jo 20 vuotta aivan sikana, toivottavasti saamme tehdä toisetkin 20 vuotta.

©Poko Rekords

©Poko Rekords

Kesällä kerran

Anna Eriksson olisi saanut tehdä kappaleen ”Kesällä kerran jos toisenkin”, koska olen valmistautumassa 31. kertaa Sanaseppojen kesäpäiville. En ole ahkerin kävijä, sillä Pekka Joutsin saldo on pian 32. Hän oli nimittäin epävirallisilla ensimmäisillä kesäpäivillä, jonne oli kutsuttu vain perustajajoukkoa, mutta minulla oli tuolloin este. Kukaan muu ei pääse lähellekään meitä, veikkaisin että Antti Skyttä ja Eeva Vuokila voisivat olla seuraavaksi eniten kesäpäiviä nähneet. Vaimoni putki meni poikki vuonna 1990 Jyväskylässä (hänen synnyinkaupungissaan), kun hän meni edustamaan meitä minun lapsuudentuttuni häihin.

Epäviralliset ensimmäiset kesäpäivät.

Epäviralliset ensimmäiset kesäpäivät.

Tuolta 80-luvun alun kesäpäiviltä ei ole kovin paljon kävijöitä enää mukana menossa, useimmat ovat menneet jo manan majoille. Kävijöiden määrä on tasaantunut n. 50 paikkeille. Suuri osa on vakiokävijöitä eli tulevat aina kun vain pystyvät. Vakiokävijänä voisin sanoa lähes kaikkien puolesta, että on mukava tavata tuttuja mutta ehkä vielä mukavampaa on nähdä uusia kasvoja. Erityisen mukava on nähdä nuorempaa polvea, eihän kesäpäivillä olisi muuten tulevaisuutta.

Yleisesti ottaen kesäpäivistä on jäänyt mieleen, että aina on ollut hauskaa. Järjestelyissä on opittu, että paikkaan kannattaa satsata. Jos yöpymispaikat sijaitsevat kovin kaukana toisistaan, porukka hajaantuu. On hyvä olla mahdollisimman lähekkäin ja vähimmäisvaatimuksena on pidetty omaa vessaa, ei yhteistä käytävällä. Jos on hyvä yhteinen kokoontumispaikka (katos, laavu, kabinetti), on aina seuraa saatavana.

Useimmilta kesäpäiviltä on jäänyt joku asia päällimmäisenä mieleen. Mäntyharjussa 1983 Erkki Karivaaran lausuntaesityksessä tuli yhtäkkiä niin äänekäs kohta, että vieressä seissyt liki 3-vuotias Sakari-poikamme pelästyi. Muistelemme sitä edelleen.

Sanaseppojen ensimmäinen puheenjohtaja Veikko Nurmi puhuu ensimmäiselle viralliselle kesäpäiväväelle.

Sanaseppojen ensimmäinen puheenjohtaja Veikko Nurmi puhuu ensimmäiselle viralliselle kesäpäiväväelle.

Kotkasta 1985 jäi mieleen se, että Inkeri Pajarin pihalla näin ensimmäistä kertaa elämässäni Antti Skytän. Toki olimme toisillemme jo tuttuja ristikkolehtien ristikoiden välityksellä.

Kouvolan Tirvasta jäi Utin ohella mieleen erään majapaikan vaikea rämpimisreitti pimeässä sekä keihään olympiavoittotuloksen veikkaus, jonka naispuoliselle voittajalle eräs ristikkolehtikustantaja sanoi: ”Sinä nyt et ainakaan sitä voi arvata!” Paikalla kävi myös laatija Teuvo Jyräs, joka kertoi, ettei käytä ristikoissaan arkisiksi merkittyjä sanoja kuten aski. Miksiköhän tuokin jäi niin mieleen.

Utti piti tietenkin nähdä, saimmekin kunnon kiertokäynnin ja esittelyn.

Utti piti tietenkin nähdä, saimmekin kunnon kiertokäynnin ja esittelyn.

Kuopiossa kisattiin siitä, kuka nauttii eniten eteen annetun ristikon ratkonnasta. Voittajaksi selvisi Tuula Voipio. Eräs paikalla ollut väitti kivenkovaan, että laatijat käyttävät hänelle liiankin henkilökohtaisia vihjeitä valtakunnallisten lehtien ristikoissa ja ihmetteli, mistä laatijat hänet niin hyvin tuntevat.

Joutsenossa Hannes Tiainen totesi kesken hallituksen kokouksen: ”Mikähän hätä tuolla hömötiaisen poikasella on…” Kaikki kääntyivät katsomaan, kuinka joku täytti pumpulla uimapatjaansa.

Linnunpoikanen vai pumppausääni?

Linnunpoikanen vai pumppausääni?

Kainuussa Juha Kukkonen selitti jokaiselle ja joka välissä niin innokkaasti vakuutusasioista, että seuran saaminen alkoi hänellä loppuillasta muuttua vaikeaksi.

Aulangolla pidettiin SM-järjestäjille oma ratkontakilpailu. Olosuhteet olivat helvetiliset, sillä vieressä oli tulikuumaksi lämmitetty muuri ja visainen tehtävä hiosti jo itsessään. Pekka Joutsi voitti sen kisan, mutta mokasi myöhemmin, kun häneltä arvuuteltiin kirjailijaa. Edes vihje ”olet tavannut hänet henkilökohtaisesti” ei auttanut. Pekka oli nolona, kun vastaukseksi selvisi SM-suojelija Kaari Utrio. Muistiin jäi myös vierailu Hämeen linnassa, erikseen kirjoitettuna siis.

Eerikkilästä lähetettiin suora Sanasepot-ohjelma, joka auditoriollinen kesäpäivien viettäjiä oli vastapuolella.

Kuuskajaskarissa oli tiukkaa menoa emännän kanssa. Anniskelualueista pidettiin tarkasti kiinni. Ruokatarjoilun määrästä ja laadusta ei saanut valittaa. Moni asia loppui, ei kuitenkaan kiisseli, joka oli kuin nahkeaa vettä. Lopputilaisuudessa emäntä kuitenkin suli, kun hieman kehuttiinkin. Myös ensimmäinen piilosana-SM oli elämys, Hannes ja Pirjo Tiiran vihjeet olivat kuin toisesta maailmasta ja pakersin vasta viidennelle sijalle.

Kuuskajaskarissa anniskelualueen ulkopuolella.

Kuuskajaskarissa anniskelualueen ulkopuolella.

Solvallassa korkeuserot olivat huikeat, huonokuntoisimmat huohottelivat paikasta toiseen.

Kangasalla sain puhelinsoiton henkilöltä, joka oli koiransa kanssa lähistöllä mutta ei oikein kehdannut tulla piipahtamaan. Pakotin hänet tulemaan ja ehdottomasti koiran kanssa. Amerikanakita Layla hurmasi kaikki paikalla olleet ja hänen isännästään Jari Haapa-ahosta tuli myöhemmin Sanaseppojen puheenjohtaja.

Kangasalla

Timppaa nuolee tässä Layla, joka on Kangasalan jälkeen nähnyt kaikki kesäpäivät.

Oulussa olisi keskiarvo ollut hyvä. Osa oli parin kilometrin päässä hotellissa ja toinen osa varsinaisella tapahtumapaikalla vähän turhan alkeellisissa oloissa. Mäen takaa kaikui festivaalimusa, mm. Motörhead.

Piilosanan SM Oulussa.

Piilosanan SM Oulussa.

Tyrnävällä Toni Pitkälä suoritti järvellä mielenkiintoista uintia, joka muistutti tyylillisesti ehkä lähinnä Loch Nessin hirviötä.

Loch Nessin sanahirviö?

Loch Nessin sanahirviö?

Keuruulla samassa rakennuksessa Sanaseppojen kanssa asui pari henkilöä, jotka valittivat metelistä useaan kertaan. Samoissa tiloissa majoittui myös hotellissa esiintynyt tosi mukava persoona Pirjo Bergström, joka muutaman kuukauden päästä yllättäen jätti maalliset estradit.

Houtskari oli kaikin puolin hieno kokemus, mutta eniten jäi mieleen etukäteispohdinnat: miten mahtaa lauttojen kanssa käydä, ehtiikö sinne ajoissa, kuinkakohan kaukana rannikosta se mahtaa olla ja kuinka eristäytynyt paikka. Kun Eeva jäi huonokuntoisen koiramme kanssa kotiin, kerjäsin Jokisalojen pariskunnalta kyydin ja näin oma stressaus ehtimisestä jäi vähemmälle. Merelliset maisemat veivät niin sydämen, että vein Eevankin sinne seuraavana vuonna, kun Matti Hult ystävällisesti kutsui.

Urhoollinen osajoukko teki matkan merenrantaan. Tämä kuva oli myös Punaisen Pelikaanin kannessa.

Urhoollinen osajoukko teki matkan merenrantaan. Tämä kuva oli myös Punaisen Pelikaanin kannessa.

Uudessakaupungissa viime vuonna meinasin mokata, kun tulimme Eevan kanssa muita myöhemmin alkutilaisuuteen ja sen piti alkaa minun palkitsemisellani 30-vuotisesta työstä seuran eteen. Olin varmaan aika hämmentyneen näköinen, kun heti saliin tultuani minut vedettiin porukan eteen.

Työtä, työtä, työtä

Pelikaani-ristikoilla on tällä hetkellä markkinoilla kaikkien aikojen lehtinelikko. Pääosa niistä on 52-sivuisia järkäleitä, Mustan ja Punaisen Pelikaanin tapauksessa 20-vuotisjuhlanumeroita, joihin on satsattu mahtava määrä Pelikaani-laatijoiden parhaita uusia tehtäviä. Musta on jo kohta menossa pois markkinoilta. Viimeisimpänä noista ilmestyi Krypto Pelikaani 16-sivuisen liitteen kera. Krypto Pelikaanihan on ”vasta” 18-vuotias ja siitä on tosi pitkään ollut vuosittain kaksi paksumpaa numeroa.

Kesä on ollut työtä, yrittämistä, pohtimista, asiakaspalvelua sekä työtä, työtä ja työtä.

Työ. Siis ristikon laatiminenhan on maailman mukavinta työtä. Voi kun sitä vain ehtisi tehdä enemmän.

Yrittäminen. Tässä syy, miksi tuota mukavaa työtä ei ehdi tehdä tarpeeksi tai sen tekeminen menee aamuyön tunneille. En ole yrittäjäperheestä, mutta oma perheeni perusti Sanaris Oy:n yli 27 vuotta sitten. Tällaisen rupeaman jälkeen ajatukseni yrittämisestä on kovin kaksijakoinen. Kovin moni on sanonut minulle: ”Olisit vain tehnyt ristikot kokonaan itse ja antanut muiden tehdä omansa!” Tällaiset kommentit saavat minut ajattelemaan vapaita viikonloppuja ja oikeita kesälomia, joten mielenterveyteni vuoksi yritän hälventää ne heti mielestäni. Totta kai koko perheeni on ylpeä yrittämisestään. Kai me salaisesti ja tiedostamatta pidämme itseämme sen suhteen jonkinlaisina arjen sankareina. Ristikoiden takaa löytyy paljon näkymätöntä työtä, joka jonkun on tehtävä, että ristikot päättyvät lehtiin.

Pohtiminen. Tämä olisi yrittäjälle tärkeää ja kyllähän sitä harrastetaan, ei sohvalla maaten vaan muun työn lomassa. Viime kuukaudet on pohdittu keinoja, joilla lehtien kustantamisen saisi mielekkääksi yrittämiseksi. Rahaa menee monelle taholle, mutta tilitykset firmaan päin ovat toistaiseksi harvassa ja pienenlaisia.

Asiakaspalvelu. Olen seurannut nyt sivusta poikani Saken tällä hetkellä yksin vetämää asiakaspalvelua. Olen sitä sivukorvalla kuullut kaikkea mielenkiintoista. Osa asiakkaista on kuoleman tai heikentyneen näön takia ollut pakotettu lopettamaan ratkonnan. Ratkojapiirihän on painotetusti vanhempaa ikäpolvea. Jotkut peruuttavat tilauksen, kun edullinen ensimmäinen kausi on ohi. Laskutuksessa tai muussa tapahtuneet virheet tai epäselvyydet aiheuttavat myös negatiivisia puheluja, jotka kaikki yritetään hoitaa kohteliaasti. Koko tämän kustantamisen suola ovat kuitenkin ne positiiviset puhelut. Antaumuksellinen pelikaanihenkisyys on parasta, mitä lehdentekijät voivat osakseen saada.

Työ. Haluamme tehdä ja uskomme jatkossakin tekevämme Pelikaaneja siksi, että me itse ja runsas työntekijä- ja avustajakuntamme tekee oikeasti hyvää työtä ja jälki on muihin lehtiin verrattuina erilaista.

Työ. Kun sitä on liikaakin eikä ole tässä vaiheessa oikein mahdollista palkata lisätyövoimaa, jotkut asiat jäävät hoitamattakin. Haluan korostaa vaikka 20-vuotisjuhlakisan voittajille, että olette jatkuvasti mielessämme ja otamme teihin mahdollisimman pian yhteyttä.

Työ. Onneksi Sanaris Oy:n päätyö ei ole Pelikaanit eikä talous ole niistä kiinni, ei ole ollut kyllä ennenkään ja tuskin on jatkossakaan. Meillä on iso määrä asiakkaita, jotka ostavat laadukkaita lehtiinsä sopivia ristikoita. Näiden asiakkaiden tyytyväiset palautteet ovat melkein yhtä mieltäpalkitsevia kuin Pelikaani-ihmisten suitsutukset.

Tällä kertaa otsikko ei taida olla laulun täsmällinen nimi. Muistan vain liki 30 vuoden takaa, miten videokasetilta katseltiin Saken kanssa Fraggleja. Siellä ne ahkerat otukset eli duuserit lauloivat tuota sanaa hokien. Se soi usein päässäni edelleen, yleensä siellä aamuyön tunteina.

Duusereita

Duusereita

Kiss Kiss

Eki ja Kii Kreetalla 1976.

Eki ja Kii Kreetalla 1976.

Toukokuu 1976, Kreeta, Kreikka

Olen ensimmäisellä ulkomaanmatkalla tulevan vaimoni, tulevien lapsieni äidin ja lastenlasteni isoäidin sekä kolmen ystävän kanssa. Menemme eräänä iltana diskoon, joka ammottaa tyhjyyttään. Korviini raikuu musiikki, joka ravitsee mieltäni. Menen kysymään tiskijukalta esittäjän nimeä. ”Kiss!” kuuluu vastaus. Jaahah, olen toki maskimiehi(st)ä kuullut, mutta en ole aiemmin näin selkeästi tajunnut heidän hyvyyttään. Yhtyeen nimi iskostuu ikiajoiksi positiivisena mieleeni.

 

 

1980-luvun alku, Pukinmäki, Helsinki

Esikoispoikamme Sakari on syntynyt ja osoittaa kiinnostusta musiikkiin. Vuonna 1983 eli alle kolmevuotiaana hänelle kolahtaa MTV-musiikkikanavalla taajaan näytettävä Kiss-hitti ”Lick it up”, jolla yhtye tekee näyttävää paluuta pienen laskukauden jälkeen. Alkukantainen sävellys ja video iskevät pienen pojan tajuntaan. Vuoden 1984 kova sana on ”Heaven’s on fire”, vuonna 1985 ”Tears are falling” ja 1986 ”Crazy crazy nights”. Merkittävää yhtyeen uralle on sekin, että kaikilla näillä levyillä he esiintyvät ilman maskia.

Sakke tykkäsi muistakin naamiomiehistä kuin Kissistä.

Sakke tykkäsi muistakin naamiomiehistä kuin Kissistä.

 

Jasmin on ensimmäinen Vuokila, joka on ottanut  itselleen asianmukaisen Kiss-maskin.

Jasmin ja maski.

2010-luvun alku, Pohjois-Helsinki

Vuosikymmenen vaihteessa on Sakarin esikoistyttärestä Jasminista kasvanut innokas Kiss-fani. Hän katselee isänsä kanssa Kiss-dvd-konsertteja ja on lähettänyt fanipostiakin Paul Stanleylle. Kun kuulemme Kissin olevan jälleen tulossa Suomeen konsertoimaan, päätämme lähteä kolmestaan tsekkaamaan yhtyeen nykykunnon. Sakari ja Jasmin lähtevätkin jo päivällä Helsingin keskustaan Kissin kunniaksi järjestettyyn Expoon ja Jasmin ottaa itselleen niin komean Kiss-maskin, että vieraat ihmiset käyvät ihailemassa sitä pitkin päivää.

 

 

Maanantai 3.6., Hartwall-Areena, Helsinki

Kiss tulee lavalle huutaen ”You want the best, you get the best”. Vaikka miehissä alkaa ukkoutuminen hiljakseen näkyäkin, maskit peittävät sitä ja pakko on myöntää, että soitto sujuu. Yhtye vetää välillä aika suoraviivaista heviä, mutta itse pidän kaikkein eniten muutamista vivahteikkaista popahtavista kappaleista. Itselleni ”Detroit Rock City” nousee konsertin ykkösvedoksi. Toki he soittavat myös harvemmin setissä kuultavan Saken suosikin ”Heaven’s on fire” sekä biisin, joka on aikoinaan ollut minulla soittoäänenä, kun vaimoni oli linjoilla: ”I was made for loving you”. Suurinta Kiss-suosikkiani ”Sure know something” ei Helsingissä kuulla. Kaiken kaikkiaan olemme tyytyväisiä keikkaan. Jasmin innostui myös Kissiä lämmittäneen Reckless Loven musiikista. Taaton levy lähti heti lainaan enkä ole varma, koska saan sen takaisin, sen verran tiheään se kuulemma soi Jasminin huoneessa. Reckless Love on Olli Hermanin johdolla lähdössä Suomesta valloittamaan maailmaa. Onnea heillekin!

Kiss Suomessa.

Kiss Suomessa.

Kiss on nimensä hyvän rakenteen takia aika usein ristikoissa. Viime viikkoinakin se on tullut ristikoihini pari kertaa ja olen vihjeittänyt sen aiempia poikkeavasti: ”Konsertoi kesäkuun alussa Suomessa”. Ajankohtaisuus on intohimoni. Yhteen aikaan oli tapana selittää se radioasemana ja välillä taas Princen tai Tom Jonesin hittinä. Suht tunnettu on myös Endre Kiss, joka kilpaili Elmon kanssa Juhani Peltosen tunnetussa romaanissa. Otsikosta tuttu ”Kiss Kiss” taas on Holly Valancen hitti vuodelta 2002.

Hetken juhla

blogi6

Kirjoitan tätä Euroopan taivaalla. Matkasta päättäessä ei ollut tietoa, että tässä vaiheessa Sanaris Oy on kokonaan vastuussa Pelikaanien kustantamisesta. En ollut myöskään katsonut allakasta, että juuri tällä hetkellä tehdään tuhteja juhlanumeroita. Musta Pelikaani on tulossa alkavalla viikolla ja Punaisen kasaaminen on meneillään. Kun palaan täältä, lehti pitää saada valmiiksi käytännössä yhdessä päivässä ja siinä sivussa pitää myös Passelin Pelikaanin valmistua painokuntoon.

Musta Pelikaani on siis tulossa ensimmäisenä. Nuo 52 sivua antoivat kerrankin mahdollisuuden panna riittävästi ristikoita kaikilta tutuilta laatijoilta ja ilokseni mukana on yllätyksiäkin. Antti Viitamäki ja Heikki Luukkala tunnetaan visaisten ristikoiden erikoismiehinä, mutta luonnistuvat heiltä helpotkin tehtävät. Molemmissa juhlanumeroissa on heiltä ristikot. Lehtiin mahtuu myös tavallista enemmän esim. aukeaman ristikoita ja tavuristikoita. Yleensä 36-sivuista lehteä tehdessä tulee olo, että “voi kun saisi vielä tuon ja tuon mahtumaan”.

Punaisen 14.6. ilmestyvä 52-sivuinen jätti on siis vielä osaksi jäsentymättä, mutta etenkin loppupäästä on tulossa huikea. Mukana on myös yllätysvierailijoita. Yli kahden tähden ristikot alkavat jo keskiaukeaman jälkeen eli niitä on parikymmentä sivua.

Tämä juhlinta kestää vain hetken ja sitten on aika palata realiteetteihin. Lehtiä pitää pystyä myymään myös normaalihinnalla ja -sivumäärällä. En viitsi puhua siitä arjesta tällä kertaa enempää, mutta voit vaikka lukaista taannoisen juttuni Lehden kasaamisen ihanuus ja kurjuus. Vaikka suuntaankin nyt Etelä-Eurooppaan ja “lomalle”, arkiset työtkin seuraavat mukana. Yhteyttä Suomeen on pidettävä ja kyllähän minulla on laadintapapereita mukana, joten toivon palaavani reilun viikon päästä kunnon laatimusnivaskan kanssa. Se että voi keskittyä laatimiseen, on jo juhlaa sinällään. Sekin on juhlaa, ettei palaa Suomeen hektisiin olosuhteisiin vaan on samalla helpottanut seuraavien viikkojen työpaineita. Juhlalta tuntuu myös se, että tiedän laatimisen sujuvan rennoissa oloissa paremmin kuin normaalitilanteissa. Juhlaa on runsas uusi kuvamateriaali ja muistot uusista paikoista ja vietetyistä hetkistä.
Ja aivan erityisen juhlavaksi matkan tekevät maanantaina vietettävät korallihäät siipan kanssa.

Hulluutta juhlitaan keskiviikkona, kun ensimmäinen Mini Krypto Pelikaani toivottavasti putkahtaa sen etukäteen tilanneiden luukusta tai laatikosta. Olihan se aikamoinen rutistus tässä kaiken muun arjen ja juhlan sekamelskassa, mutta eiköhän siitä(kin) hyvä tullut. Juhlaa on sekin, ettei tunne laskevansa käsistään mitään keskentekoista.

Olisi varmaan pitänyt nimetä tämä blogikirjoitus Merja Laaksosen laulun sijaan Samuli Putron mukaan. Elämä on juhla. Kyllä se niin on, jos sen niin haluaa nähdä.

Facebookissa

Dingo Kaivarissa 1984.

Kuten olen kertonut, kaikki blogini nimet juontuvat musiikista ja ovat nimenomaisesti kappaleiden nimiä. Dingo ja etenkin Pertti ”Nipa” Neumann o.s. Nieminen tekivät tällä kertaa otsikoinnin helpoksi.

Kun Pelikaani-ristikoiden tunnettuuden lisäämistä, markkinointia ja esittäytymisen laajuutta pohdittiin, Facebook oli yhtenä askeleena ja se aika pian otettiinkin. Meistä pääkallonpaikan ihmisistä kukaan ei ollut siellä henkilökohtaisesti, mutta Sanaris Oy:n työntekijöiden ja etenkin freelancereiden joukossa tietenkin monikin on. Nyt sitten totuttaudumme tuohon maailmaan ja hiljakseen pyrimme antamaan siellä olevillekin jotain oikeaa sisältöä.

Tuo Neumannin nimivalikoima sai minut miettimään ihmisten esiintymistä ristikoissa. Kuuleehan monen sanovan, että ”ihminen on jotain vasta, kun on saanut nimensä sanaristikoihin”.

Laatijana pyrin käyttämään mieluummin sanoja tyyliin eittämätön ja syyttämättäjättämispäätös, mutta eittämätön tosiasia on, että noiden sanojen mukaan saamiseksi on käytettävä myös lyhyitä sanoja ja iso osa niistä koostuu yleisimmistä kirjaimista. Lyhyiden sanojen laadussakin on kuitenkin huomattavia eroja. Ihmisten nimet ovat enemmän kartettavaa kuin haluttua sanastoa, ainakin liian taajaan mukaan tuppautuessaan. Lempinimet ovat vielä huonompia, mutta Neumannilta Nipa on silti uskoakseni selvästi yleisimmin käytetty sana. Lyhyyden ja helppojen kirjainten (vain p harvinaisempaa puolta) takia se silloin tällöin ristikoissa esiintyy. Ihan lähellä ei myöskään ole kovin laajaa valikoimaa hyviä tai kohtalaisia sanoja: ripa, napa, nila, Nina, nioa, Nisa, Nita, niva, nipo. Neumann-sana tulee ristikkoon joskus harvoin, samoin Nieminen. Niemisiä on niin paljon, että ristikkoon tullessaan aika usein saa jonkun muun Niemisen vihjeekseen, sama on tilanne Pertin kanssa.

Erityisen arvokkaita ovat ne nimet, jotka eivät tarkoita muuta ja jotka ovat vain yhdellä tunnetulla ihmisellä. Rasittavuuteen asti täyttyvätkin monen mielestä ristikot sellaisilla sanoilla kuin (Esa) Arra, Atik (Ismail), Atso (Almila), (Abba) Eban, Esti (Östring) ja (Tea) Ista. Viime vuosina ovat ristikoihin rynnineet mm. Arttu Wiskari, Stan Saanila ja Iina Kuustonen syrjäyttäen vanhemmat kaimansa Suuntalan, Laurelin ja Pekkolan.

Voiko ristikkojulkkiksia tehdä? Pitkällä tähtäimellä kastamalla lapsensa hyvällä ristikkonimellä ja pitämällä huolen, että lapsesta tulee tunnettu, lyhyemmällä perspektiivillä manipuloimalla esim. missikisojen tulosta. Otetaan vaikka tämän vuoden ehdokkaat: Elina Leskinen, Neea Poutanen, Lotta Hintsa, Laura Ahola, Johanna Ahlbäck, Maija Kerisalmi, Mona Virtanen, Helianna Ylimaula, Katariina Suurniitty ja Sara Jauhiainen. Elina olisi kiva, mutta Elinoita on ennestäänkin, Knihtilä viime vuosina ykköseksi rynninyt. Neea olisi ollut paras uusi nimi, nyt toivotaan, että hän jää julkisuuteen esim. juontajana. Lotta Hintsa on uusi Miss Suomi, mutta lotta-sanaa moni vihjeittää mieluummin edelleen sotasankarittarena, Hintsa yleistyy nyt varmasti ristikkosanana. Laura Ahola olisi ok, Ahola-nimisiä ei ole kovin paljon, mutta valinta yleisön suosikiksi ei ihan riitä pitkäaikaiseen ristikkojulkisuuteen. Johanna Ahlbäck, Maija Kerisalmi ja Katariina Suurniitty ovat lähes totaalisen turhia laatijoille, Helianna Ylimaula pienessä määrin käyttökelpoinen. Mona Virtanen olisi ollut varsin hyvä valinta, sillä Mona Sahlin ja Mona Lisa ovat kovin kuluneita. Sara Jauhiainen olisi ollut siitä jännä, että kolmen Saran putki olisi ollut helppo kuitata ristikoissakin, etenkin pian julkaistavissa.

Ajankohtaisuus on ristikoissa hyvä asia. Kun eräissä ristikkolehdissä on isot varastot ja ristikoiden julkaisu saattaa viivästyä vuosikausia, vihjeet saattavat hapantua ja muuttua jopa vääriksi. Joissakin ristikkolehdissä julkaistaan vanhoja ristikoita, joiden julkkikset voivat olla jopa 1960-luvun päiväperhoja. Sanomalehdissä näkee joskus syndikaatilta ostettuja ristikoita, joissa on ikivanhaa tietoa. Nopeastikin voi tapahtua muutoksia, jotka pitäisi ristikkovihjeissä huomioida, esim. missit vaihtavat sukunimeä: Lola Odusogasta tuli sittemmin Wallinkoski, Karita Tuomolasta Tykkä ja Heidi Willmanista Sohlberg.

Otsikkoon palatakseni. Facebookissa-kappale oli jo syntyessään muutama kuukausi sitten varsinainen camp-klassikko. Dingosta tulee mieleen eräs tärkeä vaihe urallani. Olin kesällä 1984 Kaivopuiston konsertissa Pekka Joutsin ja nykyisen oikean käteni Sakari Vuokilan kanssa. Meille kaikille Dingo merkitsi jotain, Pekalle porilaisena, minulle ja Sakelle enemmän hyvän musiikin takia. Dingon ”Valkoiset tiikerit” oli pitkään toiminut Saken unimusana. Olimme kuitenkin päätyneet Kaivariin hakiessamme mukavaa paikkaa oikolukea tulevan Ristisanakirjani viimeistä vedosta. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi jouluksi 1984 Pekan kuvittamana. Pekan kertoman mukaan hänen elämänsä paras tuntipalkkio on tullut janan piirtämisestä tuohon teokseen.

Et voi tulla rajan taa

Ristikkolehtien avustajakunnat ovat muotoutuneet vuosikymmenten varrella mielenkiintoisin kääntein. Kun olen ollut mukana yli 40 vuotta, olen nähnyt ja kuullut kaikenlaista.

Kun aloitin laatijan urani 70-luvun alussa, pääsin kahden kustantajan leiriin, Kustannus Oy Ristikoihin (nykyinen Sanoma Magazines Finlandin lehtiperhe on sitä perua) ja Iisakin Julkaisuihin (kuuluvat tällä hetkellä Kolmiokirjan lehtiin). Toteutin silloin ristikkoni siirtokirjaimilla, mikä oli työlästä ja kallista. Siirryin vähän myöhemmin tekstaukseen, jolloin Kustannus Oy Ristikot toivoi minun palaavan siirtokirjaimiin. Jotenkin intoni tehdä sinne laski, kun palkkiokin oli selvästi Iisakkia pienempi, joten se jäi taakse.

Vuonna 1978 tarjosin pari ristikkoa Ruutukolmiolle (nykyisin Kolmiokirjaa sekin), koska en tiennyt, että laatijoilla oli rajoituksia, olinhan vapaaehtoisesti jättänyt Kustannus Oy Ristikot. Ne julkaistiin. Tässä vaiheessa asian jyrkkyys selvisi, koska Iisakki ilmoitti, että se on joko tai. Ei minulla ollut vaikeuksia valita Iisakkia, se maksoi selvästi paremmin, oli minulle kuin koti ja myös lehtien arvostetuinta kermaa. Pekka Joutsi oli ainoa, joka sai tehdä kahteen paikkaan. Pekan laadun tuntien ymmärsin ja hyväksyin tuon tilanteen ja niin kai muutkin tekivät, kun siitä en koskaan missään pahaa sanaa kuullut.

Joskus 80-luvun alkupuolella Lehtimiesten Mauri Linterä kutsui minut neuvotteluun prameaan kattohuoneistoonsa Helsingin Kampissa. Lehtimiehet aikoi tulla ryminällä ristikkolehtibisnekseen. Kerroin tästä Iisakille ja jälleen minut asetettiin valintatilanteeseen. Kerroin Linterälle, että valitsen turvallisemman Iisakin. Linterä yritti kovasti vakuutella, että kyllähän heidän vaihtoehtonsa olisi paljon turvallisempi, Iisakki siinä ensin kaatuu. Lehtimiesten ristikkolehdet ilmestyivät muistaakseni vain vajaan vuoden, joka tapauksessa lyhyen aikaa. Niissä oli pääosin aika outoja ristikoita suomalaiseen makuun, tosin linja kuukausien varrella normalisoitui, varmastikin asiakkaiden pyynnöstä.

Perustin Sanaris Oy:n 1986 ja aloin toimittaa Iisakille ristikoita myös muutaman laatijan ja piirtäjän toteuttamana. Vähän sen jälkeen sain Iisakilta kutsun Haukiputaalle. Lehtiperhe oli myytävänä. Hinta oli aivan liian kova senaikaiseen tilanteeseen, joten lehdet menivät lopulta Kolmiokirjalle. Meitä molempia Iisakin kanssa se hieman harmitti. Iisakki oli kovasti suunnitellut minusta lehtiensä jatkajaa, mutta Sanaris Oy:n perustaminen oli tullut hänelle ikävänä yllätyksenä. Olisi pitänyt puhua aiemmin tulevaisuudesta, mutta tällä oli nyt mentävä, minusta oli tuleva ristikkolehtien kustantaja vasta 25 vuotta myöhemmin.

Yhteistyöni Iisakin kanssa oli ollut tiivistä monessa suhteessa ja Kolmiokirja ei nähnyt tuolloin sitä ihan samanlaisena. He halusivat poistaa tiettyjä etuuksiani tai firmani etuuksia, johon en voinut suostua ja näin tiemme erkanivat 1992 syksyllä. Muistan tuon puhelun päätteeksi tuulettaneeni aika lailla, sillä vapaus tuntui hyvältä, firmani varsinainen tulonlähde olivat sanoma- ja aikakauslehtijulkaisut.

Ei tämä ihan helposti mennyt, sillä Sanaris Oy:n ja Kolmiokirjan välillä tuli pientä laatijavaihtoa, mutta tilanne normalisoitui aika nopeasti. En ollut ajatellut ristikkolehtiin sitoutumista, mutta vielä vuoden 1992 aikana sain kuitenkin soiton, joka johti lopulta Pelikaanien perustamiseen heinäkuussa 1993.

Olen aina yrittänyt toimia korrektisti kaikkien suhteen enkä lähtenyt esimerkiksi soittelemaan Kolmiokirjan laatijoille pyytääkseni heitä siirtymään Pelikaaneihin. Tuohon aikaan oli varsin tarkkaa, ettei rajojen yli saanut laatia. Pelikaaneihin siirtyivät kuitenkin Mirja Pihlajamäki ja Auri Saari sekä Sanaris Oy:lle muutenkin tehnyt Aulikki Nenonen sekä Sanaris Oy:n piirtäjät.

Viimeisen 20 vuoden aikana Pelikaanien ja Kolmiokirjan laatijasuhteet ovat pysyneet hyvinkin samanlaisina, ainoastaan Juha Hyvönen siirtyi älytehtävämahdollisuuksien perässä Pelikaaneista Kolmiokirjaan. Muutos tapahtui hyvässä yhteisymmärryksessä. Muuten viime vuosina on laatijoiden operointi kahden tai jopa useamman kustantamon kesken ollut vapaampaa kuin aiemmin. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että jos laatija ei yhden kustantajan lehdissä olisi saanut tarpeeksi töitä ansaitakseen elantonsa, hän voi tehdä ristikoita päätyönä, kun maksajia on useampia. Huonoa on se, että lehdet eivät välttämättä ole enää yhtä persoonallisia kuin aiemmin.

Tuskin tulee suurena yllätyksenä, että eräät tekijät toimivat eri leireissä myös salanimien turvin. Nämä saattavat olla suuria salaisuuksia, mutta osa niistä on myös aika laajalti tiedettyjä. Joskus saman tekijän pystyy tunnistamaan jo vilkaisun perusteella. Rikoksen vanhennuttua voin tunnustaa, että vuonna 1978 laadin jonkin aikaa Ruutukolmiolle aika simppeleitä ristikoita, jotka vaimoni toteutti. Ne julkaistiin sitten salanimellä. Iisakin parissa käytin anagramminimimerkkiä Veikko Kurila joidenkin erilaisten tehtävien yhteydessä. Iisakin ensimmäiset piilosanalaatijat M. J. Vihanti ja Maija Paavola olivat tosiasiassa Lukkaroisen veljekset Matti ja Paavo, minä tein omalla nimellä.

On ollut hauska nähdä, miten paljon kuhinaa ja kihelmöintiä aiheutti laatimani ristikon löytyminen Iisakin ristikot -lehdestä 5/2013 yli 20 vuoden tauon jälkeen. Pelikaani-ristikoiden muutosvaiheen aikana neuvottelin usein Kolmiokirjan väen kanssa. Vaikka Pelikaanien suhteen ei suoranaisen yhteistyön tielle lähdettykään, päätettiin silti pitää syntyneet hyvät välit ja harjoittaa tehtävävaihtoa pienessä määrin.

Olen luovinut ristikoiden maailmassa yli 40 vuotta ja mielestäni luonut hyvät välit kustantajiin ja tekijöihin, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Erityisesti Sanaristikkoseura Sanaseppojen ympyröissä pyöriessä on kustantajarajat ollut helppo unohtaa kokonaan, siellä ollaan yhtä suurta perhettä. Kustantajaosapuolienkaan laajemmalle yhteistyölle ei minusta ole suurta estettä. Vaikka Suomen markkinat ovat rajalliset, täällä kilpaillaan erittäin rehellisin keinoin ja silloinhan on eniten itsestä kiinni, saako lehtiään myydyksi niin paljon, että homma kannattaa. Ja persoonallisuus kannattaa aina, kun sen tekee ratkojien ehdoilla.

Kahdeksanvuotiaana

Taisin olla kahdeksanvuotias, kun aloin seurata isäni ristikonratkontaa. Kyseessä oli yleensä Suomen Kuvalehti eikä siis suinkaan helpoin mahdollinen ristikko.

Homma muuttui hiljakseen siten, että yritin yhä enemmän ratkoa ristikoita ihan itsekseni ja kerran sitten tuli eteen ristikko, joka ratkesi kokonaan. Lähetin sen arvontaan ja liitin mukaan kommentin: ”Helppo, poikanikin osasi ratkaista!” Se julkaistiinkin palstalla. Koomista asiassa oli, että lähetin sen kuitenkin omalla nimelläni. Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun tahallaan tai tahattomasti ikäni oletettiin ihan pieleen.

Olennaisen askelen ristikkourallani otin, kun serkkuni Ritva tuli Keminmaalta Helsinkiin leikkaukseen ja kävi meilläkin. Häneltä jäi jälkeensä melkein koskematon Puumerkki-Eskon Uudet Ruudukot. Ratkoin sen loppuun ja tajusin vasta konkreettisesti ristikkolehtien olemassaolon. Siitä alkaen ostin lähes kaikki ristikkolehdet ja harjoittelin laatimista punakantiseen vihkooni. Ensin se ei luonnistunut, mutta jossakin vaiheessa alkoi mennä paremmin. Ensimmäinen ristikkoni julkaistiin vuoden 1971 alussa.

Samaan aikaan ratkoin edelleen ristikkolehtiä ja kirjoitin Iisakin Ristikoiden vastausten mukana
kakkossivulle tekstin: ”Ostatteko hyvin laadittuja ristikoita?” Itsetuntoni oli siis kohdallaan. Yllättäen Paavo I. Lukkaroinen lähetti kirjeen: ”Muistan nähneeni Teidän laatimanne ristikon jossakin ja se oli laadukas. Lähettäkää näyte!” Pääsin ensimmäisenä suvun ulkopuolisena mukaan Iisakin laatijaksi. Tästä kului pitempi aika ennen kuin Lukkaroiset tajusivat minun olevan nuori koulupoika. Tuohon aikaan oli yleinen käsitys, että laatijat ovat iäkkäitä professoreita, jotka työhuoneessaan kirjojen ympäröimänä punovat juonia ratkojille.

Ristikot imaisivat näin minut ja koulupojan elämä pyöri melkeinpä enemmän ristikoiden kuin opiskelun ympärillä. Onneksi löytyi paljon muitakin julkaisuja, jonne ristikkoni kelpasivat. Vähitellen aloin tajuta, mihin sfääreihin laadintaa voi viedä ja ristikkoni varmasti parantuivat vuosi vuodelta. Vaikeinta oli löytää tasapaino, jossa tekee sekä itseä että lehden kohderyhmää tyydyttäviä ristikoita. Se tasapaino pitää saavuttaa jokaisen ristikon kohdalla erikseen eikä se ole koskaan itsestään selvä asia.

Äskeiseen liittyen vielä yksi sitaatti. Otsikon kappaleen on levyttänyt Ultra Bra -yhtye. Aloitin tuohon bändiin liittyen sanaristikot.netissä yhden lempisäikeistäni.

TT:n ketjulaulunpätkän innoittamana panin taustalle soimaan Ultra Bran kokoelman ja jotenkin tuli mieleen säie, jossa puhuttiin ratkojien ja laatijoiden kohtaamisesta (’laatija tarvitsee ratkojia…’). Halusin kuitenkin aloittaa uuden säikeen.

Ainakaan minulla ei ollut 90-luvulla sellaista ajatusta, että ’tulisipa jostain bändi, joka tekisi taistolaishenkistä musiikkia’.

Ehkä Kerkko Koskinen olisi saanut musiikkinsa toimimaan minulle läheisemmilläkin keinoilla, mutta jälkikäteen olen iloinen, että yhtye oli hyvin erilainen kuin muut. Mukavahan se on kuulla uutta hyvää perinteistä bluesbändiä (ja jollekin ihmiselle juuri se voi olla tärkeää), mutta minä tulen mielelläni musiikissa vaikka täydellisesti yllätetyksi.

Samaa toivoisin joltain radiokanavalta. Soittolistat eivät kerta kaikkiaan toimi. Samat kappaleet toistuvat liikaa. Haluaisin tulla jatkuvasti yllätetyksi. Musiikkifanien parissa moni tuntuu olevan samaa mieltä. Silti se ei kannata, jos asiaa ajattelee kanavan kannalta. Onkohan ristikkolehtimaailmassa vähän samanlainen tilanne?

Ultra Brata kuulee monilta kanavilta silloin tällöin. Yhtye teki uskomattoman määrän hienoja kappaleita. Pääsisinpä samaan ristikonlaatijana. Yllättäisin ratkojan silloin tällöin. Ja kun en pitkän päälle suoranaisesti yllättäisi, niin tarpeeksi usein ratkojalle edelleen tulisi mieleen, että eivät nuo ristikot mistään liukuhihnalta tule. Toivon samaa muillekin laatijoille. Älkää tyytykö nykyisiin faneihin! Pyrkikää koko ajan parempaan ja valloittakaa uutta yleisöä! Yllättäkää positiivisesti! Ja vaikka asiakas on aina oikeassa, tehkää välillä just niin kuin itsestänne tuntuu.

Niin teki varmasti myös Ultra Bra. Ja sitten, kun Kerkko teki vähän toisin kuin itsestä tuntui, syntyi se suurin klassikko Sinä lähdit pois. Joskus voi olla hyvä kyseenalaistaa myös omat tavoitteet ja periaatteet.” Koko säie on luettavissa täällä.

Kirjoituksia kellarista

Kerron Pelikaani-lehtien mainoksessa, että harrastuksiani ovat mm. valokuvaus, matkailu, kevyt musiikki, tv, elokuvat ja ruoka. Nämä kaikki nivoutuvat elämässäni ristikoiden ympärille ja väliin, onhan ristikoista muotoutunut minulle elämäntapa ja elämäntyö. Olen myös sotkenut lähisukuni elämän houkuttelemalla osan mukaan ristikkobisnekseen.

Harrastuksistani kevyt musiikki sai yhden näkyvän piirteen blogissani, kun päätin nimetä kaikki blogit jonkun kappaleen mukaan. Ykkösblogin nimeksi tuli Chisun biisi, tällä kertaa alkuperäisen levytyksen on tehnyt Kollaa kestää. Kirjoittelen tätä tosiaan kotitoimistoni alakerroksessa, jossa silmäni ovat tällä hetkellä jokseenkin tarkkaan maanpinnan tasalla. Myös ajatukseni ovat juuri nyt siellä, sillä kaksi läheistä ihmistä on kuollut kuukauden sisällä.

Tänään haudataan suvunvanhin, joka minun on ollut kunnia tuntea lähes 40 vuotta. Lähes heti ensimmäisen blogin kirjoittamisen jälkeen kohtasi laivaseurueemme suruviesti: Riitta Asikainen, ristikkoihminen henkeen ja vereen, oli menehtynyt sairauskohtauksen seurauksena Hämeenlinnassa vain 57-vuotiaana.

Riitta Asikainen astui elämiimme 9.9.2004 klo 23.00 kirjoittamalla ensimmäistä kertaa sanaristikot.net-sivustolle otsikolla ”Sanasepot ry. – yrittäjät – KÄYTTÄJÄT”. Alle yhdeksänvuotiseksi jäänyt yhteinen taival paketoitiin, kun viestin saannin jälkeen aloittamani säie ”RA on poissa” täyttyi surunvalitteluista ja muisteluista. Ristikkoväki oli ottanut Riitan omakseen monilla tavoilla. Aluksi hän oli vain monipuolinen kirjoittaja, nimimerkki RA, mutta pian hän ryhtyi myös laatimaan sekä toteuttamaan toisten laatimuksia. Kenties kaikkein merkittävimmän panoksensa ristikkomaailmalle hän antoi ryhtymällä Sanasepon päätoimittajaksi. Hän ehti muutaman vuoden aikana tehdä paljon hyvää lehden tekstilliselle annille ja sitä kautta sen kokonaisuudelle.

Moni jää myös kaipaamaan Riitan toteuttamia visaisia tavuristikoita Punaisessa Pelikaanissa. Niistä viimeinen julkaistiin tiistaina ilmestyneessä kolmosnumerossa. Olen varma, ettei seuraavia tule, sillä Riitta lähetti ristikot aina viime tipassa. Hän saattoi kysyä, olisiko vielä pari päivää aikaa, kun muutamalle sanalle pitäisi vielä keksiä osuvampi vihje.

Riitan ristikkoaisapari Tapio muistelee häntä niin moni-ilmeisesti ja osuvasti, että haluan liittää tähän pitkän sitaatin:

”Kyllä se oli ikävä uutinen Riitan poismeno. Kauan istuin koneen ääressä hiljaa lukien viestiä, tuijotin ruutua, pysähdytti mielen hiljaiseksi.

Ei parempaa ratkaisua olisi voinut minun kohdalleni olla kuin antaa laatimukseni Riitalle vihjeitettäväksi. Mullakin kun on ollut oikeastaan tarkoituksella halu saada eläviä, harvinaisempia sanoja ristikoihin ja siksipä tavuristikot soveltuivat tuohon tarkoitukseen erinomaisesti.

Kyllä Riitalla oli aivan omaa luokkaansa oleva sanojen oivaltamisen kyky.

Monesti kun tuli laadintaani jokin oudompi, heikompi, erikoisempi sana, jota itse jo vähän epäilin, onko tuollainen sana edes hyvä hyväksyä ristikoihin ja kuinka se voidaan mitenkään järkevästi vihjeittääkään, niin yllätyksekseni juuri tuollaiset sanat Riitan mietinnöissä sai ne parhaat, jujulliset ja huvittavat vihjeet. Joskus kommentoidessaan sanoja tai pääkuvaa huomasi Riitan iloisen kiitollisen luonteen – ja suhtautumisen sanaristikoihin.

Riitalla oli iso kimpale sanaristikkoideologiaa sydämessä. Kaikesta huomasi, että hän antautui täysillä hienoihin sanakiemuroihin ja pystyi kehittelemään aina uusia nerokkuuksia ja kierouksia sanojen saloihin.

Uskon, että moni tulee vielä kaipaamaan Riitan tyyliä ja taiturointia. Tuo Riitan työnjälki oli juuri sitä, mistä näki kuka halusi tehdä työtä sydämellään ja sydämestään.”

Riittaa on muisteltu sanaristikot.netin ohella myös mm. Sanaseppojen keskustelupalstalla. Vielä kerran osanottoni Riitan pojalle Arille, jota Riitta muista tutuista samannimisistä erottaakseen kutsui aina nimellä MunArska.

Riitta Asikainen 1955-2013

Riitta Asikainen 1955-2013

Kohtalon oma

Kun Pelikaani-ristikoiden uusia nettisivuja suunniteltiin, minulla yhtäkkiä välähti, että nyt olisi hyvä aika alkaa kirjoittaa blogia. Ristikoita ratkotaan paljon, mutta ristikoiden tekijät ja tarinat ristikoiden takana ovat jääneet useimmille vieraiksi. Lehdissä ristikkoaiheiset artikkelit ovat harvinaisia, etenkin syvempää tietoa sisältävät.

Kirjoitan ensimmäistä blogia Silja Symphonylla. Olemme Sanaristikkoseura Sanaseppojen kevätristeilyllä. Täällä on mukava rentoutua ristikkoväen kesken. Eilen pidettiin ristikonratkonnan SM:n välierät ja finaali. Yli kahden kuukauden urakka huipentui jälleen. Samalla olemme työstäneet näitä nettisivuja valmiiksi, jotta tänne saattaisi toivottaa kaikki tervetulleeksi Mustan ja Punaisen Pelikaanin uudistettujen numeroiden ilmestyessä. Tärkeimpänä onkin ollut nimenomaan printtilehtiemme täydellinen muutos, toivottavasti joka suhteessa parempaan suuntaan.

On ehkä vaikea uskoa tätä taustaa vasten, että Pelikaaneja oltiin hautaamassa vielä noin kuukausi sitten. Erilaisia neuvotteluja oli käyty yli vuoden ajan. Nyt lopputalvesta oli edessä tuo kohtalon hetki. Olimme päätöksessämme täysin kahden vaiheilla. Voimakkaimmin jatkopäätökseen vaikutti se seikka, etten olisi voinut katsoa Pelikaanien tilaajia silmiin ja sanoa, että lehdet loppuivat, et saa enää tilaamiasi lehtiä. Myös pettymyksen tuottaminen isolle joukolle kovimpia Pelikaani-faneja olisi ollut minulle kova paikka. Näin sitten päätimme, että Sanaris Oy ottaa kaiken vastuun Pelikaaneista.

Päätimme sillä hetkellä, että nyt tehdään kaikkemme Pelikaanien eteen, että laskenut suosio lähtisi uuteen ja mielestäni ansaitsemaansa nousuun. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että Pelikaaneilla on potentiaalia paljon enempään kuin mitä ne ovat saavuttaneet. Jos en olisi pitänyt lehtiä laadukkaina, olisi lakkauttaminen ollut oikea ratkaisu. On tunnettu tosiseikka, että ristikkolehtimarkkinoilla pärjää helpommin volyymilla ja halvalla hinnalla kuin pelkällä laadulla. Yritämme nyt kumota tämän. Muut ristikkolehtikustantajat eivät ole vihollisiamme, me haluamme vain ne asiakkaat, joille Pelikaanit ovat parhaita ristikkolehtiä.

Tätä nettisivua, sen sisältöä tämä blogi mukaan lukien, pidämme todella tärkeänä yhteydenpitovälineenä nyt ja tulevaisuudessa. Tätä sivustoa tehdään Sinulle ja teille kaikille, teidän kaikkien kanssa. Kaikki ideat ovat tervetulleita.

Tämä oli pakollinen aloitusblogin aihe. Palan jo halusta päästä kirjoittamaan muista ristikkoaiheista, joihin minulla on jo ideoita pitkäksi aikaa ja lisää pulpahtelee pintaan jatkuvasti.